Trump valkoisessa talossa

Bob Woodwardin viime vuonna julkaistu ”Pelko: Trump valkoisessa talossa” on journalistinen tietokirja USA:n viimeisen presidentin hallinnon kulissien takaisesta sekasotkusta.    

5

Idea    

Woodward on palkittu toimittaja, joka on kirjoittanut niin Nixonista kuin Obamasta, joten tällä kirjalla on enemmän painoarvoa kuin aiemmin arvioitu Michael WolffinTulta ja tuhoa. Trumpin Valkoisen talon sisällä” (2018) kirja. Pettymykseksi Woodward teoksessa ei ole oikein mitään uutta, mitä Wolff ei jo paljastanut. Presidentti Donald Trump on tämänkin teoksen mukaan tyhmä rasistinen gangsteri, joka onnistui huijaamaan itselleen maailman mahtavimman valtion hallinnan. Ainoa oikeasti mielenkiintoinen uutuus tässä teoksessa ovat laajat geopoliittiset keskustelut Valkoisen talon sisällä.    

Kurkistusaukko imperiumin ytimeen.    

Woodwardin mukaan Trump kyseenalaistaa koko liberaalin internationalismin idean (Trump kutsuu “globalismiksi”), jonka päälle USA:n globaali hegemonia on rakentunut. Alussa vaikuttikin, että Trump on vasemmistolaisin presidentti koko maan historiassa, joka yrittää vetää pois USA:n lukuisat armeijat itseaiheutetuista konfliktipesäkkeistä ympäri maailmaa. Trumpin ja Bannonin puheenvuorot USA:n imperialismia vastaan ovat melkein kuin vasemmistolaisen Noam Chomskyn kirjoista.

Olen vakuuttunut, että tulemme kuulemaan vuosikymmenten päästä  joiltain oikeistolaisilta, että Trump oli oikeastaan vasemmistolainen presidentti. Jos olen vielä elossa tulen nauramaan päin naamaa tällaiselle väitteelle. Kirjan edetessä paljastuukin, että Trump ei halua vetää USA:n sotajoukkoja maailmasta koska hän pitää imperialismia moraalittomana, vaan koska USA ei saa suoraa rahallista hyötyä tästä miehityksestä.    

Kirjan punainen lanka on Trumpin ja Steve Bannonin kädenvääntö lukuisten suuryritysjohtajien ja kenraalien kanssa siitä, miksi USA:lla pitää olla sotilaallinen ylivalta koko maailmassa? Kenraalit ja yrittäjät perustelevat hegemonian kauaskantoisilla geopoliittisilla teorioilla yhdenmukaisesta ja turvallisesta maailmasta kaupankäynnille. On helppoa tehdä kauppaa ympäri maailmaa, jos tiedetään, että solmitut kansainväliset sopimukset noudatetaan. Tämän vuoksi Pohjois-Korea, Syyria, Venäjä ja Iranin kaltaiset valtiot pitää kaikilla keinoilla pitää kurissa, jotta tämä globaali taloudellinen vakaus saadaan ylläpidettyä. 
 
Trump kuitenkin ei kykene näkemään mitään hyötyä USA:n nykyisestä globaalista hegemoniasta, koska kansainvälinen vapaakauppa perustuu kilpailulle ja kilpailussa amerikkalaiset yhtiöt ja työläiset voivat joskus hävitä. Sen sijaan hän haluaa, että USA olisi kirjaimellisemmin maailman herra, joka hyötyisi ensisijaisesti ylivallastaan, eikä olisi kansainvälisesti sovittujen pelisääntöjen rajoittama.  

Trumpin käsitykset USA:n imperialismin suunnasta käyvät selväksi, esimerkiksi siinä, että hän vastusti Afganistanin miehitystä, koska USA ei hyötynyt rahallisesti maan valloituksesta. Mutta kun presidentti sai kuulla, että Afganistanissa on mittaavia mineraalivarantoja, jotka eivät kuulu kenellekään, hän yritti käskeä kaivamaan välittömästi mineraalit ylös maasta kuin mikäkin 1800-luvun siirtomaaherra. Kirjassa paljastuukin, että Trump on äärioikeistolainen termin kirjaimellisessa merkityksessä: äärimmilleen vietyä oikeistolaisuutta, eli rasistista riistokapitalismia, jossa klassinen talousteoria heitetään ulos ikkunasta.   

Huvittavinta tässä kirjassa ovat kuvaukset siitä, miten Donald Trump ei ymmärrä mitään uusliberalistisesta taloustieteestä. Trump ja Bannon eivät vastusta vapaata kauppaa, vaan he ainoastaan haluavat palata johonkin olemattomaan versioon keynesiläisyydestä. Sitten haukutaan, etteivät vasemmistolaiset ymmärrä mitään taloudesta. Tässä teoksessa onkin pitkiä keskusteluita erilaisista talousteorioista ja niitten käytännön vaikutuksista verotukseen ja työllisyyteen.

Kuin mikäkin Stalin, Trump ei suostu kuuntelemaan taloustieteen asiantuntijoita, vaan palkkaa marginaalisen oikeistolaisen taloustieteilijän, joka on samaa mieltä hänen kanssaan, mutta jota kukaan muu ei ota vakavasti. Ainoa eri Trumpista Staliniin, on se, ettei Trumpilla ole valtaa lähettää eri mieliset vankileireille, vaan joutuu tyytymään vihaisiin tunteitten purkauksiin ja ankaraan twiittailuun.

Puolueetonta kerrontaa

Bob Woodward ei esitä omia mielipiteitään Trumpista tai hänen sisäpiiristään, maksimissaan taustoittaa joitain puheenvuoroja. Sen sijaan asianosaiset pääsevät ääneen. Trump paljastuukin tässä kirjassa tyhmäksi kovanaamaksi, jota eivät kiinnosta mitkään säännöt tai totuus. Hän tosissaan luulee, että presidentti on sama asia kuin kuningas tai diktaattori. Trump vain julistaa asioita ja muitten on sitten yritettävä selittää hänelle demokratian pelisäännöt tai suoranalaisesti piilottaa asiakirjoja presidentiltä, jotta koko maa ei syöksi tuhoon. Tämä viileän etäännyttävä kerronta antaakin lukijan vetää omat johtopäätökset Trumpin hallinnosta ja sen taustaideologiasta

Yhteenveto    

Lukiessa tätä kirjaa tulikin mieleen Mike Judgen ohjaama ”Idioluutio” (2006) elokuvan, joka rasismistaan ja eugeniikkamaisista ideoistaan huolimatta, vaikutti ennustaneen USA:n romahduksen. Kirjassa esiintyvä Trump on juuri sellainen sekopäinen idiootti, joka elokuvassa ennustettiin pääsevän valtaan. Kirja paljastaa mitä vuosikymmenien oikeistolainen propaganda voi tehdä kansalaisille, jotka äänestivät keskuudestaan kyvyttömimmän ihmisen maailman tärkeimpään työhön. Kirjassa näytetty aineisto osoittaakin sen suuntaan, että Trump on korruptoitunut rikollinen, mutta ei mikään Putinin agentti. Vika on vain amerikkalaisissa äänestäjissä. 

Sinänsä ironista, että äärioikeisto perustuu pelkoon, että oma sivilisaatio romahtaa ”sisäisten vihollisten” takia, mutta historiallisesti nimenomaan äärioikeisto romahduttaa sivilisaation päästessään valtaan. Niin kävi Hitlerin Saksalle, Mussolinin Italialle ja niin on käymässä Trumpin Yhdysvalloille.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta

Feminististä nietzsheläisyyttä

Toni Morrisonin “Sula” on vuonna 1973 julkaistu romaani 1900-luvun alun afroamerikkalaisen yhteisön arjesta.

9

Idea

Romaanissa seurataan “Sula” nimistä itsenäistä naista, joka etsii merkitystä elämäänsä harrastamalla seksiä kaikkien kylän miesten kanssa. Eri tapahtumien kautta Sula saa maineen noitana, mutta tämä ei välitä siitä, vaan ainoastaan itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Samaan aikaan seurataan kylän muita hahmoja, jolloin romaani piirtää aikalaiskuvauksen USA:n rotuerottelun alla elävistä afroamerikkalaisista.

Kirjassa yhdistyksin mielenkiintoisesti rasismi, patriarkaalisuus ja sellainen pehmeä feministinen nietzscheläisyys, jossa Sula on ikään kuin ylinainen. Sula ei välitä muitten mielipiteistä, vaan toteuttaa itseään haluamallaan tavalla. Mutta sen sijaan, että romaanissa kehystettäisiin Sula joksikin kylmäksi ja itsekkääksi naiseksi, joka perustaa menestyneen yrityksen, jolle muut ovat kateellisia, Morrison kuvaakin hahmoa vain naiseksi, joka yrittää rakentaa oman paikkansa syvästi rasistisessa ja naisvihamielisessä ympäristössä. Muut ihmiset vain yrittävät sopeutua vanhoihin kaavoihin, eivätkä pidä siitä, ettei Sula välitä näistä kaavoista.

Tämä onkin kertomus pienestä ihmisestä, jonka koko elämä on uhmakasta vastarintaa hänen rotunsa ja sukupuolensa takia luotuja sortavia järjestelmiä vastaan. Tämä romaani ansaisee klassikkostatuksen, koska yleensä tällaiset nietzsheläiset hahmot ovat joko valkoisia miehiä tai valkoisia naisia, jotka ovat nerokkaita ylemmän luokan superyrittäjiä. Köyhä etniseen vähemmistöön kuuluva nainen voi myöskin olla superihminen.

Ongelma

Suurin ongelma on hidas alku, jossa vain kuvataan eri hahmoja ja heidän arkeaan. Aikalaiskuvaus oli mielenkiintoinen, mutta kaipasin jotain pointtia kerronnalle. Vasta keskikohdassa tarina muuttuu mielenkiintoiseksi ja kerronta menee sellaisiin syvällisiin psykologisiin ja taiteellisiin kuvauksiin, että hetkeksi unohdin oman olemassaoloni.

Yhteenveto

Toni Morrisonin “Sula” on mielenkiintoinen feministinen romaani, joka onnistuu välittämään erilaisia teemoja pienen yhteisön kautta. Mutta olisin kaivannut tasaisempaa kerrontaa kuin tällaista hidasta etenemistä kohti pääpointtia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Mitä tällä kertaa luin, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Synergeettisen äärioikeiston manifesti

Olin selaamassa Twitteriä, kun törmäsin Vasemmistoliiton eduskunnan ryhmäavustaja Taneli Hämälaisen ottamaan kuvaan Tapio Pesolan viime vuonna toimittamasta ”Suomen saattokello-t 2017” kirjasta. Hämäläisen mukaan tämä melkein tuhat sivua pitkä kirja jaettiin ilmaiseksi eduskunnassa 5.3.2019 ja se sisälsi ”käytännössä pelkkiä sitaatteja MV-lehdestä”. Tietenkin fanini pyysivät, että uhraisin jälleen kerran itseni tieteen nimissä. Lainatakseni entistä pääministeriä: ”Silloin mennään, kun isänmaa kutsuu!

4

Idea

Kirjan toimittajan mukaan tässä teoksessa ”tuodaan rohkeasti esiin valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä myös kiistanalaisiin kysymyksiin.” Pohjimmiltaan tämä onkin kotimaisen salaliittoteoriaskenen artikkelikokoelma: Niin EU:n salaisesta ”Kallergisuunnitelmasta” ilmastonmuutosdenialismiin, kuin amerikkalaiseen Pizzagate-salaliittoteoriaan ”deep statea” hallitsevasta vasemmistoeliitin pedofiliaringistä ja monista muista puhutaan tässä kovakantisessa ”juhlateoksessa”. Tämä kirja onkin Kremlin-myönteisen vastakulttuurin ja äärioikeiston synergia, jossa erilaiset hörhöteoriat yhdistetään yhdeksi 800-sivuiseksi vihapakkaukseksi

Pääosin artikkelit ovat äärioikeistolaisista propagandajulkaisuista, kuten esim. MV-lehti, Oikea media ja Vastarintaliikkeen nettisivut. Mutta tässä löytyy myöskin vasemmistolaisia julkaisuja, kuten Vastavalkea ja Johan Bäckmanin blogi. Näitten lisäksi on muita epämääräisiä blogeja yksittäisiltä hörhöiltä. Bonuksena arvioimani Paavo Väyrysen “Suomen linja 2017” (2017) kirjaa referoidaan tässä.

Tapio Pesola on Paavo Väyrysen “Seitsemän tähden liikkeen” -puolueen eduskuntavaaliehdokas Oulun vaalipiiristä. Sähköpostitiedustelun mukaan Pesolan toimitti ja kustansi 500 kpl tätä kirjaa. 200 kpl meni kansanedustajalle. Sitten toiset sata kappaletta menivät kirjassa esiintyville tahoille. Tietooni onkin tullut, että moni tässä kirjassa haukuttu henkilö on saanut sähköpistiviestin, jossa tätä kirjaa on tarjottu heille. Joulu on tullut monille aikaisin!

Kirja perustuu kahteen pääteesiin:
1) EU on kulttuurimarxistien luoma taho, jonka ainoana pyrkimyksenä on hävittää valkoinen rotu sukupuuttoon maahanmuutolla ja perinteisten arvojen kyseenalaistamisella.
2) Venäjä on joutunut länsimaisen aggression uhriksi, koska se ei suostu alistumaan globalismille.

Suurin osa tästä kirjasta onkin rasismia ja Venäjän jokaisen ulkopoliittisen toiminnan puolustamista. Sen sijaan USA on kirjan mukaan kaiken pahuuden alku ja juuri. Kaikesta muusta ei ollakaan samaa mieltä ja toimittaja sanookin, että tässä kirjassa esiintyminen ei tarkoita kirjan muun sisällön allekirjoittamista. Mutta myöskin, että se sisältä ”todennäköisesti valheita ja virheitä”. Ai niinku oikeesi?

Suurin ongelma on kirjan toisto. Tässä teoksessa toistetaan samoja pointteja tuhansia kertoja, joskus jopa samat tekstit esiintyvät monta kertaa uudelleen pitkin kirjaa. Tämä on toistuva ilmiö äärioikeistolaisissa kirjoissa. Alan epäillä, että rasismi vaikuttaa jotenkin ihmisen kykyyn editoida omia tai muitten vihatekstejä.

”Helpottaakseen” lukijaa Pesola loi taulukon, jossa vertaillaan mitä valtavirta- ja vastakulttuuri kannattavat ja vastustavat. Kirjan mukaan valtavirta kannattaa muun muassa: Uutta maailmanjärjestystä, Bilderbergin ja eliitin valtaa, Uusliberalistisia arvoja, kulttuurimarxismia, monikulttuurisuutta valkoisen keskuuteen, demokraattista kristillisyyttä, yksityistämistä ja talouskasvun välttämättömyyttä.

Vastakulttuuri taas kannattaa muun muassa: konservatiivisia arvoja, Raamatullista kristillisyyttä, Venäjää, rajoitettua talouskasvua ja julkista sektoria.

Sitä voisi luulla, että tällä kokoonpanolla kirjassa esiintyvät ovat vasemmistolaisia, mutta tässä vastustetaan niin stalinisteja kuin maltillisia sosiaalidemokraatteja. MV-lehti esimerkiksi haukkuu kaikkia sitä vastustavia tahoja ”punakaartilaisiksi” ja on vaatinut äärivasemmistolaisten järjestöjen kieltämistä. Sitten toiset kirjoittajat sanovat, että nykyiset vasemmistolaiset ovat eliitin kätyreitä, erityisesti ANTIFA.

Kirjan tekstit luovatkin sellaisen mielikuvan, että kirjoittajat kannattavat jonkinlaista kansallismielisyyden ja sosialismin yhdistämistä, joka ei kuitenkaan ole vasemmistolaista. Missähän olen kuullut tämän aiemmin? Kaikki tässä esiintyvät kirjoittajat hylkäävät myöskin liberalismin, niin sosiaali- kuin taloudellisen. Jos siis ei olla sosialisteja tai liberaaleja, niin mitä ideologiaa kirjoittajat sitten edustajat? Toimittajan mukaan kirjoittajat kannattavat ”Kansallismielisyyttä”.  Koska tässä kirjassa referoidaan pariinkin kertaan Putinin entistä hovifilosofia ja nykyisen ”kansallisen bolsevismin” isää Aleksandr Duginia, on nojauduttava siihen, että ehkä tämä kirja edustaa tätä kyseistä “euraasialaista” ideologiaa.

Juutalaiskysymys

SISÄLTÖVAROITUS! ÄÄRIMMÄISEN RASISTISTA TEKSTIÄ EDESSÄ

Tässä teoksessa esiintyy Leo Mannermaan juutalaisvastainen artikkeli nimeltä ”Ketä juutalaiset oikeastaan ovat” jonka mukaan nykyään 90% juutalaisista ovat maailmaa hallitsevia ”valejuutalaisia” (esim Goerge Soros). Oikeastaan kirjoittajan mukaan nykyiset ”valejuutalaiset” ovat Keski-Aasiasta kotoisin olevia kasaareja. Mannermaan mukaan kasaarit olivat falloskulttia palvova barbaarinen ja likainen kansa, joka omaksui juutalaisuuden, koska talmudissa luvattiin maailmanvalloitusta ja muitten kansojen, erityisesti kristittyjen orjuuttamista ja tuhoa.

Saman artikkelin mukaan Venäjän pogromit olivat itsepuolustus kasaarien hirmuvaltaa vastaan. Nämä kasaarit hallitsevat maailman rahaliikennettä ja he olivat Venäjän kommunistisen vallankumouksen pääpuruja. Tekstissä viitataan kuuluisaan kirjailijaan Aleksandr Solzenitsyyn, joka kirjoitti tästä. Hänen mukaansa Neuvostoliiton tarkoituksena oli hävittää venäläiset sukupuuttoon. Nykyinen EU onkin Mannermaan mukaan näitten ”valejuutalaisten” viimeisin projekti yrittää hävittää valkoinen rotu maahanmuutolla. Bonuksena holokausti on vahvasti liioiteltu.

Tietenkin kirjoittajan on pakko vähätellä holokaustia sen lisäksi, että oikeuttaa Venäjän pogromit, koska on hyvin vaikea demonisoida kokonainen kansanryhmä, jos he ovat rasistisen massamurhan uhreja. Holokaustin vähättely onkin keino kieltää holokausti, jotta juutalaisten demonisointia voidaan jatkaa.

Luettuani tämän juutalaisvasaisen artikkelin, tunsin aidosti fyysistä pahoinvointia. On yksi asia lukea historiallisia kuvauksia natsien juutalaisvastaisesta propagandasta ja toinen on lukea siitä suoraan elävän ihmisen kirjoittamana vuonna 2019. Tällainen teksti täyttää kaikki rasismin määritelmät!

Mannisen vihasaarnan jälkeen kirjan toimittaja kirjoitti “tarkoitus ei missään tapauksessa ole yllyttää minkäänlaiseen rasismiin, antisemitismiin tai muuhun syrjintään.” Joka varmasti on jokin epäonnistunut yritys välttää syytöksiä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.  Mielestäni jos tarkoitus ei ole kiihottaa kansanryhmää vastaan, silloin ei julkaista avoimesti juutalaisvastaista propagandaa. Kuitenkin pitkin kirjaa erilaiset kirjoittajat vihjaavat tai suoraan viittaavat samaan salaliittoteoriaan. Jotkut kiistävät suoraan holokaustin. Juutalaisvastaisuus on siis toimituksellinen valinta.

Mutta eivät kaikki kirjoittajat ole avoimia antisemitistejä, vaan jotkut taas käyttävät juutalaisia muslimeja vastaan, kirjoittamalla, että jos haluaa puolustaa Euroopan juutalaisia, rajat on suljettava, koska muslimit vihaavat juutalaisia. Tässä on siis valittava samaan aikaan muslimi- ja juutalaisvastaisia artikkeleita tai vain muslimivastaisia.

Kiinnittäisin huomion siihen, miten samanlainen Mannermaan juutalaisvastainen salaliittoteoria on muslimivastaiseen. Tässä artikkelissa muslimeja kuvataan petollisena kansana, joka noudattaa oman pyhän kirjan maailmanvalloitussuunnitelmaa ja sen takia he muuttavat eri maihin tuhoamaan valkoisen rodun. Käytännössä tämän kirjan islamofobit ovat kopioineet antisemitistisen salaliittoteorian ja vaihtaneet juutalaiset muslimeihin. Tätä alkuperäiset natsit harjoittivat, kuten olen ”Vanhat keinot, uusi vihan kohde. Islamofobian juutalaisvastaiset juuret.” artikkelissani nostanut esiin.

Jotta ei tule epäselväksi kuinka rasistinen tämä kirja on, tässä on useita artikkeleita, joissa puhutaan suomalaisuudesta ”biologisena ja geneettisenä ominaisuutena” ja puhutaan ”rotujen” sekoittumista vastaan. Tässä kirjassa ei siis vastusteta islamia, koska koetaan se takapajuisena uskontona, vaan koska se on salonkikelpoisempi tapa ajaa kunnon vanhaa valkoista ylivaltaa. Tietenkin tässä kirjassa ei kerrota, miten tämä ”rotupuhtaus” saadaan aikaan. Se on lukijan päätettävissä. Mielikuvitus on rajana!

Naisvihaa, homofobiaa ja lisää rasismia

Tässä kirjassa samaan aikaan puolustetaan homoja ja trans-sukupuolisia koetulta muslimi-invaasiolta, että kehystetään heidät pedofiileiksi, joita pitää pakottaa ”eheytyshoitoihin.” Huvittavinta on yksi kirjoittaja, jonka mielestä trans-sukupuolisia ei voi oikeasti olla olemassa, koska viime vuosina heidän määränsä on lisääntynyt. Melkein kuin asenneilmapiiri liittyisi siihen kuinka paljon ihmisiä uskaltaa lähteä ulos kaapista?

Vaikuttaakin siltä, että se, mitä vastustetaan, on homojen barbaarinen teurastus, mitä ISIS harrastaa, eikä itse ideaa homojen hävittämisestä. Kuitenkin Marco de Witt onnistui yhdistämään homofobian ja islamofobian yhteen samaan lauseeseen, jossa hän vastustaa sitä, että muunsukupuoliset lapset saavat omat pukuhuoneet ja muslimitytöt uida burkineilla. MV-lehti kuitenkin meni pidemmälle vihjailemalla, että homot ovat EU:n sijoittamia ulkomaalaisia, otsikoimalla yhden artikkeleistaan “EU vaatii Puolaa täyttämään maansa ”tummaihoisilla, muslimeilla ja homoilla” -valkoiset eivät kelpaa”. Islamisaatio ja homosaatio tapahtumassa samaan aikaan! Eivätkö nämä ihmiset pysähdy miettimään, miten järjesttömiltä he kuulostavat?

Jotkut kirjoittajat väittävät, että muslimit tuhoavat naisten oikeudet, kun taas toiset sanovat, että naisilla on nyt liikaa oikeuksia. Yhden herrasmiehen mukaan feminismi on tehnyt valkoisista miehistä köyhiä nynnyjä, jolloin naisten alitajunnan halu tulla vahvan miehen alistamaksi on tyydytettävät muslimimiehillä. Toinen kirjoittaja taas esittää, että feminismi on Rockfellerin luoma ideologia. Kun taas kolmas esittää, että nykyiset feministit ovat ”valefeministejä.” Huh huh!

Perustellakseen naisten oikeuksien rajoituksia, monet kirjoittajat vetoavat alhaiseen synnytykseen. Korjatakseen ”valkoisen rodun taantumisen”, tässä ehdotetaan niin perheitten tukemista verovaroin, kuin abortin vaikeuttamista ja lapsettomien pariskuntien julkista syyllistämistä. Kirjassa myöskin viitataan Halla-ahoon, joka kyseenalaista ajatusta, että tasa-arvo ja hyvä sosiaalihuolto edistäisivät syntyvyyttä. Tietenkin Totalitarismiin liukuvat Puola, Venäjä ja Unkari esitetään hyvinä yhteiskuntamalleina.

Kotimainen kulttinen miljöö

Colin Campbellin ”kulttinen miljöö” teoriaa mukaan vastakulttuureihin muodostuu erilaisten marginaalisten ideoitten sulatusuuni, eli ”kulttinen miljöö”. Tällaisessa ympäristössä ihmiset suhtautuvat suvaitsevaisesti radikaalisti toistensa kanssa erilaisiin uskomuksiin ja ideologioihin, koska heitä yhdistää valtavirtakulttuurin vastustaminen ja pelko viranomaisia kohtaan. Syntyykin eräänlainen ääriryhmien välinen solidaarisuus. Tämä erilaisten äärimmäisten uskomusten ympäristö mahdollistaa vaivattoman siirtymisen yhdestä ryhmittymästä toiseen tai jopa samanaikaisen jäsenyyden eri ryhmissä.

Tapio Pesolan toimittama ”Suomen saattokello-t 2017” teos todistaa Campbellin teorian oikeaksi. Toimittaja suhtautuu myötämielisesti äärimmäisen ristiriitaisiin ja toisilleen vihamielisiin ideologioihin kuin ne olisivat vain erilaisia pizzatäytteitä. Samalla eri artikkelit tukevat ja puolustavat eri äärioikeistolaisia ja länsivastaisia toimijoita, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin viranomaisten kanssa.

Tässä kirjassa tämä erilaisten ääri-ideologioitten suvaitsevaisuus näkyy siinä, että esimerkiksi EU on joko CIA:n, globalistien, uusliberalistien, juutalaisten tai kulttuurimarxistien luoma. Tai sitten kaikki edellä mainitut ovat juutalaisten luomia. Riippuu täysin, kenen kirjoituksia haluaa ottaa tosissaan.

Tietenkin toimittaja kirjoitti, että tätä kirjaa saa vain kritisoida, jos pystyy osoittamaan, missä tarkalleen se on väärässä. Mutta en vaivautunut sellaiseen, koska miksi pitäisi edes ottaa tosissaan teosta, jossa on monta toistensa kanssa ristiriidassa olevia salaliittoterioita? Jonas Sivelä on kirjoittanut salaliittoteorioita käsittelevässä tietokirjassaan ”Kaiken takana on salaliitto” (2015), että salaliittoteorieetikot peittelevät skepulaationsa runsailla yksityiskohdilla ja lähdeviitteillä, joita on niin paljon, että kukaan ei jaksa niitä tarkastella yksitellen, joten salaliittoteoria saa uskottavamman näennäistieteellisen kaavun.

Salaliittoteorioita tutkinut filosofian maisteri Toni Saarisen mukaan salaliittoteoriat nojaavat paradoksaalisesti yhteyksiin toistensa välillä, lukuisiin lähdeviittauksiin sekä aiempien kirjoittajien ja dokumenttien auktoriteettiin vetoamiseen. Erilaisten viittausten ja yhteyksien verkosto voi vaikuttaa auttamattoman sekavalta ja epäkoherentilta. Sekavuus on ymmärrettävämpää ja moniulotteisemmin analysoitavissa, jos ajatellaan, että tietyn aiheen ympärille kehittyneet salaliittoteoriat muodostavat oman korpuksensa. Esimerkiksi MV-lehti viittaa Alex Jonesiin artikkeleihin tai Jordan B. Petersonin videoihin kuin kummatkin olisivat uskottavia auktoriteetteja. Näin syntyikin itseään ruokkiva salaliittoteorioitten ja uskomusten rihmasto, josta tämä kirja syntyi.

Samalla tässä kirjassa esiintyy myöskin sisäisiä ristiriitaisuuksia. En ala tässä selittää mikä kulttuurimarxismi on, koska olen kirjoittanut siitä aiemmin. Mutta kiinnitän huomiota siihen, että yksi kirjoittajista esittää, että kulttuurimarxismi tuhoaa länsimaisen sivilisaation muuttamalla ajattelutapamme kielen kautta. Tämä toimisi niin, että kulttuurimarxistit keksivät uusia sanoja korvaamaan vanhoja termejä. Minusta tämä on mielenkiintoista, koska kirjassa kiistetään koko käsitys vihapuheesta rasistista väkivaltaa lietsovana retoriikkana, mutta samaan aikaan koko sivilisaatiomme voidaan tuhota uusilla sanoilla? Parasta onkin yksi MV-lehden artikkeli, jossa kerrotaan, miten MV-lehti on vihapuheen uhri! Eli vihapuhetta ei ole olemassa, vaan se on eliitin keksimä käsite, jolla hiljentää poliittiset vastustajat, mutta samaan aikaan MV-lehti on vihapuheen uhri? Samalla tässä kirjassa käytettään itse keksimiään käsitteitä, kuten “suvakki”, “matu””homosaatio”, ”polpo” ja “mokutus”. Kuka tässä yrittää vaikuttaa ihmisten mieliin uusilla käsitteillä?

Mutta koska toimittaja tunnustaa kirjansa sisäisen ristiriitaisuuden ja sen suvaitsemisen, on oletettavaa, että nämä kaksi elementtiä ovat tietoisesti harkittuja. USA:ssa on havaittu, että äärioikeiston taktiikkoihin kuuluu eräänlaisesta konekivääripuhe, jossa heitetään kaikenlaisia sekalaisia ja ristiriitaisia ideoita kuulijalle, sillä odotuksella, että edes jokin niistä tarttuu. Ei ole väliä onko väittämä totta tai uskooko itsekin siihen.

Arviomassani Oliver Royn kirjassa ”Globalised islam” (2002) mukaan globalisaatio on luonut postmodernin ympäristön, jossa kaikki on kaupallistettu, jopa uskonnot ja ideologiat. Roy kirjoitti islamista, mutta hänen ideansa voidaan soveltaa äärioikeistoon. Royn mukaan kaupallistuminen on imeytynyt kulttuurimme niin syvälle, että kohtelemme maailmankatsomuksia kuin brändejä. Valikoimme erilaisia ideoita ja sekoitamme niitä kuin ne olisivat bufettitarjoilussa. ”Suomen saattokello-t 2017” on tällainen buffettipöytä. Valikoimassa on vain eri vihan makuja.

Mutta miksi?

Jos poistamme tästä kirjasta kaiken rasismin, salaliittoteoriat ja Kremlin-myönteisyyden, jäljelle jää syvä ahdistus uusliberalistista politiikkaa kohtaan. Suurin osa artikkeleista korostaa sitä, miten maailmassa taloudellinen epätasa-arvo ja köyhyys ovat kasvaneet räikeisiin mittasuhteisiin. Miten poliitikot ajavat koko ajan kurjistavaa ja epädemokraattista yksityistämispolitiikkaa. Miten vuosikymmeniä sitten aloitetut sodat eivät ole vieläkään päättyneet, mutta uusia aloitetaan, aiheuttaen joukkopakoja kriisialueilta. Samalla terrorismin pelolla oikeutetaan yksityisyyden murenemisen ennennäkemättömällä tahdilla. Ja kun nämä aisat eivät ahdistaisi ihmisiä tarpeeksi, maailman johtavimmat tiedemiehet ovat julistaneet, että nykyinen elämäntapamme tuhoaa planeetan ja sen pelastamiseen tarvitaan radikaaleja yhteiskunnallisia muutoksia. Joillekin kaikki tämä on liikaa.

Marxilaisen teoreetikko Fredric Jamesonin mukaan nykyään salaliittoteoriat ovat “köyhän miehen kognitiivista kartoitusta”. Hänen mukaansa salaliittoteoria on epätoivoinen, mutta epäonnistunut yritys ymmärtää jälkikapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen logiikkaa. Tapio Pesola kertookin, että syy tämän kirjan julkaisemiseen oli hänen ”ihmettely maailman menosta”. Tutkija Peter Knight lisää, että tällaisten salaliittoteorioitten kieli ja tyyli ovat nyky-yhteiskunnassa monelle helpoimmin omaksuttava tyytymättömyyden ilmaisun keino kuin monimutkaiset yhteiskuntateoriat. On helpompi uskoa, että juutalaiset ovat harkitusti tuhoamassa maailman kuin siihen, että itse uusliberalistinen talouspolitiikka on yksinkertaisesti epäonnistunut.

Arvioimani Robert O. Paxtonin ”The Anatomy of Fascism” (2004) kirjassa kerrotaankin, miten Hitler ja Mussolini käyttivät hyvinkin vasemmistolaista retoriikkaa saadakseen työläisten kannatuksen taakseen, mutta kun piti saada keskiluokan ja yläluokan mukaan, retoriikka räätälöitiin hyvinkin oikeistolaiseksi. Totuudella tai johdonmukaisuudella ei ollut väliä, ainoastaan vallalla. Päästyään valtaan kummatkin ihmishirviöt ajoivat julmaa äärioikeistolaista politiikkaa, jossa työläisten oikeudet, hyvinvointivaltio ja naisten oikeudet heikennettiin. Vanhukset, kehitysvammaiset, mielisairaat, juutalaiset, romanit, homot, sosialistit ja liberaalit tuhottiin tai orjuutettiin teollisessa mittakaavassa. Samaan aikaan suurille yksityisille yrityksille tarjottiin rikastuttavia sopimuksia valtion sotateollisuudessa.

Se ovatko tässä Tapio Pesolan kirjassa esiintyvät ihmiset fasisteja ei ole väliä, vaan sillä miten lähellä heidän retoriikkansa ja taktiikat muistuttavat fasismia. Tässä teoksessa esitetyt ideat ovat jo inspiroineet lukuisia rasistisia massamurhaajia, kuten Breivik, jonka manifestin analysoin kaksi vuotta sitten, sekä Uuden Seelannin terroristia. Ei ole mikään sattuma myöskin, että äärioikeistolainen juutalaisvastaisuus on kasvanut Euroopassa muslimivastaisuuden kanssa.  Sanoilla on voimaa ja seurauksia. Kun muslimeja ja juutalaisia kuvataan perimmäisiltä ominaisuuksiltaan petollisiksi ja väkivaltaisiksi hirviöiksi, ei ole mikään ihme, että jopa lasten tappaminen nähdään sankaritekona. Rasismin seuraukset ovat viattomien ihmisten ruumiskasoja. Joka. Ikinen. Kerta.

Yhteenveto

Tapio Pesolan toimittama ”Suomen saattokello-t 2017” on kauhea rasistinen sotku, joka ei ole hyvä edes rakenteellisella tasolla. Kukaan ei jaksa lukea yli 800-sivua itseään toistavia sitaatteja epämääräisiltä propagandajulkaisuilta, vaikka kuinka vihaisi tummia ihmisiä ja EU:ta. Silti tämä on ehkä ainoa yksin kansiin painettu kotimaisten äärioikeistolaisten propagandalehtien artikkelikokoelma koko maassa. Digitaalinen aineisto on tunnetusti hyvin katoavaa ja pirstaloituvaa, joten tämän on tutkijoille ja (toivon mukaan) viranomaisille mittaamattoman arvokas lähdeaineisto siitä, mikä on modernin äärioikeiston ideologia ja ketkä sitä levittävät?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Väkivaltainen ekstremismi

J. M. Bergerin “Ekstremismi” (oma suomennos) on viime vuonna julkaistu yhteenveto siitä, mitä tiedämme väkivaltaisista ääri-ideologioista.

13

Idea

Kirja lähtee helppolukuisella, mutta akateemisella otteella käsittelemään, mitä tarkoittaa “ekstremismi” ja mitä siitä tiedetään? Kirja käsittelee terrorismin historiaa antiikin Palestiinan äärijuutalaisista ryhmittymistä nykypäivän Isikseen. Kirjan painopiste on kuitenkin nykyisissä terroristisissa uhissa, jotka ovat äärioikeisto ja jihadismi. Kirjailija, jopa painottaa, että joissain maissa, kuten USA:ssa äärioikeisto on merkittävämpi turvallisuusuhka kuin jihadistit, jotka keskittyvät riehumaan Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä.

Teoria

Berger lähtee Hanna Arendthin totalitarismiteoriasta käsin piirtämään yleisen kuvan ekstremismistä, joka voi ilmetä kaikissa ideologioissa, eikä se ole yhden uskonnon tai tietyn maailmankuvan erityislaatuisuus. Sosiaaliset ja historialliset olot määrittävät enemmänkin, milloin jokin ihmisryhmä päättää käyttää väkivaltaa kuomakseen koko vallitsevan järjestelmän tuhoamalla jonkun toisen ihmisryhmän. Kirja rakentuukin “sisä- ja ulkoryhmä” teorian ympärille. Se, kuka kuuluu “omaan” ryhmään ja on suojelemisen arvoinen ja ketkä ovat “ne toiset” joita on tuhottava.

Salaliittoteoriat ovat myöskin yksi yhdistävä elementti kaikissa ääri-ideologioissa. Yleensä näihin salaliittoteorioihin liittyy vielä juutalaiset jossain muodossa. Joskus ideologia voi myöskin rakentua sukupuoli-identiteetin ympärille, kuten miesasiamiehet, jotka kirjan mukaan ovat rakentaneet koko väkivaltaisen maailmankuvansa naisten ja seksuaalivähemmistöjen vihaamisen ympärille.

Erityisen valaisevaa on kirjan toteamus, että äärioikeisto on ollut olemassa pitempää kuin jihadismi ja näin ehtinyt sekä aiheuttaa hirvittäviä kansanmurhia, että terroristisia iskuja. Jopa minulle tämä tuli uutena oivalluksena, vaikka olen lukenut melkein kaiken, mitä voi lukea äärioikeistosta.

Toinen mielenkiintoinen oivallus oli, että jos uskoo vain ulkopuoliseksi koetun ihmisryhmän olevan alttiimpi äärimmäisen väkivaltaisiin ideologioihin, on todennäköisesti itse ekstremisti. Tuleekin mieleen norjalainen terroristi Breivik ja hänestä inpiroitunut Uuden Seellannin äärioikeistolainen terroristi Brenton Tarrant. Kummatkin uskoivat, että kaikki muslimit ovat verenhimoisia terroristeja, jotka yrittävät valloittaa maailman ja hävittää ”valkoinen rotu” sukupuuttoon. Kummallekkin terroristille ainoa ratkaisu oli ”ennaltaehkäisevä isku miehitysarmeijaa vastaan”. Uhrit olivat kuitenkin Breivikin osalta nuoria sosiaalidemokraatteja ja Brenton Tarrantin tapauksessa moskeijoissa rukoilevia tavallisia muslimeja, joihin kuului naisia ja lapsia.

Kirjailija myöskin erottelee viharikokset terrorismista ja terrorismin ääriajattelusta. Kaikki väkivaltaiset rasistit eivät välttämättä ole äärioikeistolaisia, eivätkä kaikki islamistit ole jihadisteja tai terroristeja. Bergerin mukaan näitten erojen sumentaminen pelaa ainoastaan ääriryhmien propagandaan, kehystäen kaikki tietyt ajatukset heidän äärimmäisiä johtopäätöksiä oikeuttaviksi.

Ongelmia

Suurin ja ehkä ainoa ongelma on kirjan keskittyminen jihadismiin ja äärioikeistoon. Vaikka tämä kirja käsitteleekin ääri-ideologioitten historiaa, se hyppää kokonaan 1900-luvun historian äärivasemmistolaisen väkivaltakauden yli. On olemassa toki kirjoja, jotka ovat tässä tapauksessa tasapuolisempia, kuten viime vuonna arvioimani Louise Richardsonin “What Terrorists Want: Understanding the Enemy, Containing the Threat” (2006). Mutta tämä Bergerin teos on lyhyempi ja helppolukuisempi. Toki on myöskin muistettava, että nykyään äärivasemmistolainen terrorismi on länsimaissa lähes olematonta, kuten tänä vuonna julkaistussa Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan “Euroopan villit kortit ja mustat joutsenet” -raportissa, Sisäministeriön viimeisemmässä väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsauksessa ja SUPO:n Kansallisen turvallisuuden katsauksessa ilmenee.

Yhteenveto

J. M. Bergerin “Ekstremism” on loistava pikkukirja nykymaailmaa riivaavista ääri-ideologioista ja miten torjua ne. Kuten Uuden Seelannin äärioikeistolainen terrori-isku on osoittanut, tällaiset kirjat ovat äärimmäisen tärkeitä. Mutta tämä teos on vain lyhyt maallikolle tarkoitettu ponnahduslauta, josta voidaan siirtyä yksityiskohtaisempaan akateemiseen tutkimukseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Piikkien keisari

Mark Lawrence ”Hajoneen imperiumin” sarjan päätösosa ”Piikkien keisari” (oma suomennos) on vuonna 2013 julkaistu scifi-romaani häikäilemättömästä aatelismiehestä ydinsodan jälkeisessä maailmassa.

8

Idea    

Tarinan antisankari Jorg on voittanut häntä haastaneen sankarin ja vakiintunut valtansa useassa valtakunnassa. kuitenkin nyt maailmaa uhkaa entisestä Iso-Britanniasta tuleva epäkuolleitten armeija. Ainoa tapa voittaa tämä armeija on elvyttää hajonnut imperiumi, ja löytää kauan sitten kadonnutta esi-isien huipputeknologiaa, jolla on kyky tuhota kokonaisia kaupunkeja.     

Eletään kaukaisessa tulevaisuudessa, missä maailma tuhoutui ydinsodassa. Keskiaikaa muistuttava kulttuuri on palautunut. Ihmiset taistelevat miekoilla ja keihäillä, mutta jos osaa etsiä, kuten tarinan sankari, voi löytää tuhansia vuosia sitten hautautuneita huipputeknologisia aseita ja jopa tekoälyjä.

Edellisissä kirjoissa paljastui, että muinaisessa ydinsodassa tuhoutunut sivilisaatio oli jotenkin onnistunut avata portteja rinnakkaistodellisuuksiin ja tehdä todellisiksi ihmisten ajatukset. Tämä yhdistettynä ydinsotaan loi pelottavan maailman, jossa muinaiset robotit, zombiet, noidat ja mutanttihirviöt terrorisoivat ihmisiä. Nyt tuhansia vuosia sitten tapahtunut apokalyptinen onnettomuus uhkaa lopullisesti tuhota koko todellisuuden.     

Tämän kaiken keskellä romaanin antisankari yrittää kaikista ennustuksista huolimatta pelastaa itsensä ja perheensä keinoja kaihtamatta. Kuten edellisissä kirjoissa, tässä rikotaan räikeästi ihmisoikeuksia, mutta samalla seurataan moraalittoman hahmon henkistä kasvua ja kehitystä juuri siksi, joksi hän luuli kuolleen kauan sitten.     

Hienostunutta väkivaltaa    

Vaikka graafista väkivaltaa tässä piisaa, niin kerronta on sen verran tyylikästä, ettei tässä mässäillä kidutuksilla ja muilla epämiellyttävillä ruumiin eritteillä kuten aiemmissa kirjoissa. Toki tässä on painajaismaisia väkivaltakuvauksia, mutta kirjailijan tyyli on hioutunut. Samalla runollisuus ja filosofointi ovat lisääntyneet. Tässä pohditaan, mitä on elää hyvä elämä ja miksi elää ylipäätänsä? Sinänsä plussaa kaiken zombien ja mutanttien ohella.  

Ongelmia    

Suurin ongelma oli pirstaleinen rakenne, jossa mentiin edestakaisin ajassa ja perspektiiveissä. Tarinan seuraaminen olikin pikkasen vaikeaa. Mutta onneksi rytmi pysyi tasaisena ja lopetus oli suurenmoinen.      

Yhteenveto     

Mark Lawrencen ”Emperor of Thorns” on yksi suosikkikirjasarjoistani, josta olen melkein kolmen vuoden ajan kirjoittanut. Tuntuu, että olen ainoa, joka tätä sarjaa arvostaa, enkä edes tiedä kuinka moni tätä arviota lukee. Mutta silti uskon lujasti, että ”The Broken Empire” sarja kuuluisi parhaimpiin scifi-sarjoihin, mitä on. Mutta taidan olla ainoa, kun yhtäkään sarjan kirjaa ei ole suomennettu. Kuitenkin yhdistelmä keskiaikaa, postapokalyptista scifiä ja fantasiaa on hyvin toteutettu. Samalla kirjan teema kostavasta teinistä on tässä toteutettu, mitä parhaimmalla ja tyylikkäimmällä tavalla.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Miksi en puhu enää rasismista valkoisten kanssa

Kiinnostuin tästä Reni Eddo-Lodgen, vuonna 2017 julkaistusta ”Miksi en puhu enää rasismista valkoisten kanssa” (oma suomennos) teoksesta sen provokatiivisen otsikon takia. Mitä minä valkoisena miehenä en ole tajunnut, ja miksi se halutaan piilottaa minulta?! Näin sitten satunnaisesti tämän kirjan tukholmalaisessa kirjakaupassa ja ostin sen. Kukaan ei voi estää minua lukemasta tätä kirjaa!

1

Idea

Reni Eddo-Lodge kirjoitti pari vuotta sitten blogikirjoituksen, jossa hän ilmaisi turhautumisensa keskustellessa rasismista valkoisten ihmisten kanssa. Monet valkoiset ihmiset eivät ymmärtäneet häntä, vaan takertuvat siihen, että heitä kuvattiin ”etuoikeutettuiksi valkoisiksi”, josta he loukkaantuvat ja syyttävät Eddo-Lodgea rasistiksi. Kirjailija huomasikin, että joillekin valkoisille ihmisiille rasismisyytös on ikävämpi asia kuin itse rasismi. Eddo-Lodgen blogikirjoitus sai sen verran paljon suosiota, että sen teeseistä tehtiin kirja. Tämä teos yrittääkin selittää valkoisille ihmisille, mikä on rakenteellinen rasismi ja miksi se pitää torjua?  Eli todella rankkaa tekstiä luvassa!

Kirja rakentuu sen teorian varaan, että rasismi itsesään ei ole pahaa, vaan ärsyttävää. Mikä on pahaa rasismissa, on se, onko rasistilla yhteiskunnallista valtaa vai ei? Tämä tarkoittaa, että ikävä rasismi tarvitsee institutionaalista valtaa. Länsimaissa valkoiset eurooppalaiset ovat enemmistössä ja hallitsevat yhteiskunnan ylemmät sektorit, joten valkoisten rasismi etnisiä vähemmistöjä kohtaan on moninkertaisemmin vaarallisempaa kuin vähemmistön rasismi valtaväestöä kohtaan. Tämä tarkoittaa, että kaikki enemmistöön kuuluvat valkoiset hyötyvät rasismista ja ainoa tapa lopettaa se, on tunnustaa piilotetut rasistiset asenteet ja yrittää torjua ne. Tästä teoriasta lähdetäänkin kirjan kaikista rajuimpaan väittämään, eli valkoiseen etuoikeuteen ja sen purkuun.

Kirjailija käsittelee teoksessaan, miten kulttuurissamme rasismi on typistynyt moraaliseksi maailmankuvaksi, eikä vallan selviytymisstrategiaksi. Rasismi on monissa länsimaissa tietoisesti rakennettu järjestelmä, jonka tarkoituksena oli pitkään alistaa etniset vähemmistöt halvaksi työvoimaksi. Esimerkiksi Iso-Britannia on ollut orjayhteiskunta pitempää kuin on kulunut aikaa orjuuden lopettamisesta. Orjuuden aikana rakennettu rasistinen järjestelmä ei ole purettu, vaan se on lakaistu maton alle, aiheuttaen yhä harmia näitten orjien ja myöhempien maahanmuuttajien jälkeläisille. Valtaväestölle taas on muodostunut valkoinen etuoikeus, joka yhä varmistaa, että yhteiskunnassa valkoisilla on keskimäärin enemmän rahaa ja valtaa kuin etnisillä vähemmistöillä.

Mielenkiintoista olikin, miten Reni Eddo-Lodge nostatti esiin äärioikeistolaisen puolueen johtaja Enouch Powellin ”Rivers of blood” puheen, jossa tämä sanoi maahanmuuton aiheuttavan, sen että ”lyövä ruoska vaihtaa kättä”. Kirjailijan mukaan tämä edellä mainittu ilmaisu tarkoittaa että Powell tiesi Iso-Britannian yhteiskunnan perustuvat etnisten vähemmistöjen sortoon. Mikä tarkoittaa, että Powell pelkäsi maahanmuuton tarkoittavan asetelmien vaihtamista. Äärioikeiston ratkaisu etnisiin jännitteisiin ei olekaan valtarakenteitten purku, vaan niitten itsepintainen ylläpito. Kirjailija nostaakin esiin toisen vaihtoehdon, eli rakenteellisen rasismin olemassaolon tunnustaminen ja sen purku. Tämä purku on vaikeaa ja se kestää useita sukupolvia, mutta se on parempi vaihtoehto kuin äärioikeiston väkivaltainen ja murhanhimoinen ratkaisu.

Antirasismi on sananvapautta

Oivaltavin asia tässä kirjassa on, miten jotkut ihmiset ovat onnistuneet kehystämään antirasismin sananvapauden rajoitukseksi, vaikka asia on päinvastoin. Ihmiset, jotka kehystävät antirasismin tunteitten suojelemisena, yrittävät peitellä rasismin materialistisia lähtökohtia, joita he haluavat ylläpitää hiljentämällä puheet antirasismista. Koska jos rakenteellinen rasismi tunnistetaan, silloin on pakko käsitellä, miten sen hyödyntää valkoista valtaväestöä, mikä voi aiheuttaa sen, että yhteiskuntaa on muutettava. Joillekin ihmisille yhteiskunnallisten hierarkioitten muuttaminen on todella ahdistava ajatus, jota on mieluummin tukahdutettava. Tukahduttaminen tapahtuu juuri kehystämällä rasismi henkilökohtaiseksi tunteeksi, jolloin vastuu rasismin kitkemisestä siirretään vähemmistöille, joilla alkuunkaan ei ole valtaa purkaa itseään rajoittavia asenteita. Epävirallisesti rasismin vastustaminen tai siitä puhuminen muuttuu tabuksi.

Oikeastaan rasismi rajoittaa vähemmistöjen elämää taloudellisella tasolla, eikä niinkään tunteiden, joten rasismista puhuminen on tabujen rikkomista ja yhteiskunnan valtarakenteitten paljastamista. Kirjailija kirjoittikin, että pelko antirasismista on samanlaista kuin homofobia, joka on heteromiehen pelko, että häntä kohdellaan samalla tavalla kuin hän kohtelee naisia. Tämä kirja auttaakin ymmärtämään Brigita Krasniqin Hesarille kirjoittamaa artikkelia suomalaisyliopistojen rasismista ja miksi Akateemiset perussuomalaiset reagoivat siihen ehdottomalla, että “ei-valkoiset” estettäisiin pääsemästä yliopiston päättäviin elimiin.

Tässä kirjassa lähdetäänkin purkamaan erilaisia keskusteluja, joissa antirasismi on kehystetty ”käänteisrasismiksi”, jossa valkoinen, lihaa syövä heteromies on muka se sorretuin vähemmistö. Tässä kirjassa esimerkiksi tehdään aika vakuuttava argumentti positiivisen diskriminaation puolesta, joka muutti täysin mielipiteeni ideasta. Sama on argumentti, että monikulttuurisuuden vastustaminen on sama kuin etniseen vähemmistöön kuuluvan ihmisen vastustamista.

Ongelmia

Tämän kirjan suurin ongelma on, että se keskittyy puhtaasti Iso-Britannian oloihin, joita harva saarivaltion ulkopuolella asuvaa kiinnostaa syventyä. Mutta jotkut käsitteet, mitä tässä kirjassa esitetään ovat yleispäteviä. Täällä Suomessa vastaavia ideoita esittävä kirja on Chimamanda Ngozi Adichien suomennettu ”Kotiinpalaajat” (2016) romaani ja Koko Hubaran ”Ruskeat tytöt” manifesti (2017). Reni Eddo-Lodge kirja on kuitenkin akateemisempi ja paremmin kirjoitettu kuin Hubaran tunne-esseet.

Yhteenveto

Reni Eddo-Lodge ”Why I’m No Longer Talking to White People About Race” on todella hyvä kirja, jossa on muotoiltu modernin antirasismin keskeisemmät ilmiöt todella selkeästi ja ymmärrettävästi.  Pidin todella paljon siitä, että tässä kirjassa käsiteltiin samaa havaintoa, josta olen monesti kirjoittanut, eli että äärioikeisto on vanhan taloudellisen eliitin ideologian jäänne, joka perustuu oman maan rasistisen historian pimittelyyn. Äärioikeiston rasismi on äärirasismia, jossa tietoisesti tai tiedostamatta yritetään ylläpitää vähemmistöjä sortava järjestelmä, teeskentelemällä että välitetään valkoisista työläisistä, vaikka koko politiikka perustuu työläisten sortoon.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Kapitalismi vs. ilmasto

Sain vuonna 2015 syntymäpäivälahjaksi tämän Naomi Kleinin edellisenä vuonna julkaistun ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto” tietokirjan. Teos käsittelee siitä, miten uusliberalistinen järjestelmä on kykenemätön torjumaan ilmastonmuutoksen. Kiitin ja laitoin teoksen lukulistaan, mutta sillä hetkellä minulla ei ollut kovinkaan paljon kiirettä lukea ympäristöasioista, kun olen kiinnostuneempi poliittisesta kulttuurista. Vuosia sitten vieri, kunnes otin tämän kirjan luettavaksi ja nyt kaduttaa, etten lukenut heti tätä teosta.  

7  

Idea   

Naomi Kleinin argumentoi vakuuttavasti lukuisilla esimerkeillä, että kapitalistiset ”vapaan markkinatalouden ilmastoratkaisut” eivät ole toimineet ollenkaan, vaan kiihdyttäneet ilmastonmuutosta. Mutta sen sijaan, että kirjailija vain kertoisi, miten pahasti nykyinen taloudellinen järjestelmä on epäonnistunut pelastamaan planeettamme, hän tarjoaa ratkaisun: rankkaa ja häpeilemätöntä sosialismia.   

Tässä kirjassa päädytäänkin samoihin johtopäätöksiin, kun arvioimani Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2005) ja Teivo Teivaisen ”Yritysvastuun umpikuja” (2013) kirjat, joitten mukaan ei auta olla moraalinen ja eettinen ihminen, jos johtaa voittoa tavoittelevaa osakeyhtiötä. Voiton tavoittelu vie yrityksen prioriteetit ennen pitkään ristiin ympäristön ja ihmisoikeuksien kanssa. Kleinin kirjassa onkin hurjia esimerkkejä ilmastonmuutosdenialismia rahoittavista suuryrityksistä, että tekopyhistä miljardööreistä, jotka sanovat taistelevansa ilmastonmuutosta vastaan, samaan aikaan kun oman yhtiön kasvihuonepäästöt ovat vain kasvaneet. Tai sitten voittoa tavoitteleva ympäristöjärjestö, joka rahoitti toimintaansa poraamalla öljyä uhanalaisen linnun pesimäpaikassa! Tämä viimeinen olikin oksettavinta postmodernismia, mistä olen koskaan lukenut.  

Mutta mielenkiintoisinta oli, miten kirja osoittaa, että Länsimaat ovat vastuussa ilmastonmuutoksesta, eikä niinkään usein syytetyt globaalin etelän valtiot. Kirjailijan mukaan esimerkiksi Kiina ei saastuttaisi niin paljon, jos länsimaat eivät olisi siirtäneet sinne tehtaita, emmekä ostaisi Kiinassa tuotettuja tuotteita. Käytännössä me rahoitamme Kiinan ja monen muun köyhän valtion hiilidioksidipäästöt. Tämä tarkoittaa, että länsimaat “piilottavat” omat päästönsä köyhiin valtioihin, jonka jälkeen tekopyhästi syytellään niitä ilmastonmuutoksesta. Samaa voidaan sanoa Suomesta, jossa monet ovat sanoneet, että meillä on vähäpäästöinen yhteiskunta, eikä meidän tarvitse näin vähentää kasvihuonepäästöjä. Kuitenkin ostamme ulkomailta öljyä ja maakaasua ja suuren määrän muita saastuttavia tuotteita, tehden päästöistämme oikeastaan massiivisia. Olisikin tekopyhyyden huipentuma sanoa Suomen päästöjen olevansa “pisara meressä” ja samalla rahoittaa maapallon ilmaston tuhoamista.    

Mutta ei siinä kaikki! Vaan Klein ei jätä kirjaansa siihen, että luovutaan lähes kokonaan kapitalismista, vaan hän kertoo tarkasti, miten. Tämä antoikin kirjalle positiivisen energian, koska usein vasemmistolaisissa kirjoissa uskalletaan löyhyttää kapitalismia sen lukuisista ongelmista, mutta sitten, kun on aika kertoa, millä se korvataan, niin piiloudutaan yleisten ”oikeudenmukaisuuden” periaatteiden taakse, koska tarkemman suunnitelman esitteleminen toisi vastuuta. Ehkä jopa kirjoittajaa kutsuttaisiin kommunistiksi ja muistettaisiin mainita Neuvostoliiton gulagit.  

Toki tässä käsitellään sitä, miten viimeisen vuosisadan kommunistivaltioissa pilattiin ympäristöt. Klein onkin enemmän anarkistisen sosialismin puolella, jonka mukaan paikallisten yhteisöjen pitäisi hallita yhteisiä kassoja, voimaloita, työpaikkoja ja linja-autokantoja. Markkinatalous olisi olemassa, mutta se keskittyisi enemmän kestävään paikallistalouteen, eikä nykyiseen globaaliin kauppaan, jossa Pohjoisen varakkaat ihmiset ostavat halpoja vaatteita Etelän hikipajoista. Ihmiset nostettaisiin köyhyydestä perustulolla ja lukuisilla sosiaaliohjelmilla, jotka varmistaisivat, että kaikki ihmiset olisivat tarpeeksi hyvinvoivia, ettei heidän tarvitse tehdä töitä saastuttavissa aloissa tai omistaa autoa. Ruokaa tuotettaisiin paikallisesti ja agroekologisesti.    

Kaikki vapaehtoisuuteen ja markkinoihin perustuvat ilmastoratkaisut hylättäisiin, ja tuotaisiin valtion raskaat rattaat yhtiöitten kimppuun: joukko kieltolakeja, massiivisia pääomaveronkorotuksia ja jopa strategisten teollisuusalojen kansallistamista.    

Ongelmia   

Kirjan suurin ongelma on sen laajuus. Klein kirjoittaa todella vakuuttavasti ja tunteikkaasti eri aiheista, mutta silti se määrä infoa, mitä hän heittää syyliin on tarpeettoman liikaa. En tarvitse tietää viidestä erilaisesta kaivosvastaisesta taistelusta ympäri maailmaa ymmärtääkseni, että jotkut kaivosyhtiöt syyllistyvät räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin.    

Toinen ongelma on hutera ydinvoimavastaisuus. Klein vastustaa ydinvoimaa koska ihmiskunnalla ei ole enää varaa käyttää riskialttiita teknologioita oikoteinä, vaan on tosissaan vähennettävä kulutusta. Mutta yksi hänen argumenteista tätä päästötöntä energiamuotoa vastaan on se, että ydinvoimalan rakentamiseen ja uraanin kaivamiseen tarvitaan kaivoksia. Mistä Klein luulee, että tuulivoimalat ja aurinkopaneelit on oikein tehty? Eivät ne puista kasva!    

Kolmas ongelma on, että kirjan lopussa Klein alkaa puhumaan ympäristölle haitallisista kemikaaleista ja hän mainitsee atrazine hyönteismyrkyn ”joka aiheuttaa steriiliyttä sammakkoeläimillä, kaloilla, matelijoilla ja rotilla sekä laukaisee hämmentäviä spontaaneja sukupuolenvaihdoksia urossammakoilla.” joka on todistettu olevan perätön väite tutkijalta, joka ei ole halunnut tähän päivään saakka paljastaa, millä metodilla hän pääsi mainittuihin johtopäätöksiin, eikä kukaan muukaan ole onnistunut niitä toistamaan. Tämän koko väitteen teki kuuluisaksi tunnettu äärioikeistolainen salaliittoteoreetikko Alex Jones, joka typisti sen ”En halua, että veteen laitetaan kemikaaleja, jotka tekevät vitun sammakoista homoja!Tämän perättömän väitteen löytyminen kirjasta oli suuri kolaus, joka panee epäilemään, onko kirjassa muitakin valheita tai puolitotuuksia?    

Jos Klein olisi rajannut kirjan vain ilmastonmuutokseen ja sen torjumiseen, kirjan uskottavuus ei kärsisi, mutta hän päättikin omahyväisesti kirjoittaa myöskin laajan vihreän manifestin, jossa käsitellään laajoja aiheita, joista selvästi hän ei tiedä tarpeeksi. Tämä kirja meneekin loppua kohden sellaiseen hippeilyyn luonnollisesta synnytyksestä ja yhteydenpidosta äitimaahan, mikä toki oli taiteellisesti kaunista proosaa, mutta enemmänkin yökötti kuin innoitti.   

Yhteenveto   

Naomi Kleinin ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto” on todella hyvä tietokirja ilmastonmuutoksesta ja sen torjunnan haasteista ja ratkaisuista. Kirjan viesti on rohkea, ehkä liiankin, kun välillä lipsautetaan valheita, mutta vuoden 2018 IPCC-raportin ja monien muitten ilmastouutisten jälkeen kirjan viesti on osoittautunut oikeaksi. Esimerkiksi viime vuonna kesä oli Suomessa niin kuuma, että kotimaiset sadot romahtivat. Kleinin teoksen konkreettiset ehdotukset sosialistisista ratkaisuista ovat jo innoittaneet USA:n sosialidemokraatteja ”Vihreällä uudella diilillä”. Samalla lukiolaiset ovat tajunneet, että ilmastonmuutoksen torjumiseen ei tehdä tarpeeksi. Ehkä ainoa tapa pelastaa maapallo onkin muuttaa kaikki.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Talous