Utopia työkaluna

Monen kirjoittajan ”Utopia työkaluna. Irti vaihtoehdottomuuden valheesta” on viime vuonna julkaistu artikkelikokoelma eri tavoista ymmärtää ja hyödyntää utopioita.

7

Idea  

”Utopia työkaluna. Irti vaihtoehdottomuuden valheesta” on Demokraattisen Sivistysliiton kustantama teos, joka tarkastelee utopioita pääosin äärivasemmistolaisesta näkökulmasta. Teoksen kehys on viime vuonna arviomani Mark Fisherin ”Capitalist Realism: Is There No Alternative?” (2009) kirjassa. Fisherin mukaan Neuvostoliiton romahdettua, kapitalismi muuttui ainoaksi mahdolliseksi poliittistaloudelliseksi järjestelmäksi, eli ”realismiksi”, jota on turha kyseenalaistaa tai haastaa, näin tappaen ihmisten kyvyn kuvitella muuta maailmaa kuin kapitalistista. Kuitenkin tämä ”Utopia työkaluna. Irti vaihtoehdottomuuden valheesta” kirja pyrkii tarjoamaan tapoja vapautumaan kapitalismin intellektuaalisista kahleista ja unelmoimaan toisenlaisesta maailmasta.  

Kirja koostuu esseistä, joissa analysoidaan, mitä utopia on ja, miten sitä on käsitelty kulttuurissa? Sekä miten erilaiset äärivasemmistolaiset ideologiat, kuten anarkismi ja kommunismi voivat tarjota hyvän kehyksen, josta muotoillaan utopistista yhteiskuntaa. Sekaan on sitten heitetty lyhyitä kuvauksia työväen historiasta Jeesukseen ajoista nykypäivään saakka, Erityisen kiinnostavaa oli amerikkalaisen ja brittiläisen työväestön historia, jossa käy ilmi, että jo 1800-luvulla ennen Marxia työläiset pitivät palkkatyötä orjuutena ja halusivat omistaa tuotantovälineet itse.   

Tässä teoksessa ”utopia” ei ole niinkään valmis visio yhteiskunnasta, jonka puolesta olisi taisteltava, vaan enemmänkin valo tunnelin päässä, jota kohti on aina pyrittävä, jos haluaa kumota kapitalismin. Eli sen sijaan, että politiikka koostuisi yksittäisten ja toisistaan erillään olevien teknokraattisten ongelmien ratkomaisesta, lukijan tulisi tähdätä valmiiseen loppuvisioon oikeudenmukaisesta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, katsoen kaikkien ongelmien olevan yhteydessä toisiinsa. Vain laaja visio utopiasta voi innoittaa kokonaisvaltaiseen poliittisen aktivismiin. Kun tietää, mihin oma aktivismi lopulta pyrkii, jaksaa kamppailla pienempienkin asioitten puolesta. Tässä teoksessa ei argumentoida yhden suuren aseellisen vallankumouksen puolesta, vaan ruohonjuuritason aktivismista, jossa pyritään hitaasti ohjaamaan laki kerrallaan yhteiskunnan kohti kommunismia.   

Erityisesti Simo Suomisen artikkelissa nostettu “järjestelmäajattelu” käsite oli kiinnostavinta. Sen mukaan ihmiset kokevat vallitsevan järjestelmän olevan niin “luonnollinen”, että se on yhtä neutraali kuin todellisuus. Tällainen ajattelu estää esimerkiksi ihmisiä torjumasta ilmastonmuutosta tehokkaasti, koska se vaatisi koko yhteiskunnan muuttamista, eikä kukaan sellaista jaksa tehdä. Minusta tämä konsepti on kiinnostava, koska se sopii omaan hypoteesiin salaliittoteorioista, jotka useimmiten perustuvat ajatukseen, että järjestelmässä ei ole mitään vikaa, vaan “väärät ihmiset” johtavat sitä. Esim liskomiehet, vapaamuurarit tai juutalaiset. Kunhan nämä “väärät eliitit” korvataan “hyvillä eliiteillä”, kapitalismi voi “oikeasti toimia”. Järjestelmäajattelu selittäisikin Stephan Lewandowskin tutkimusta (2013), jossa havaittiin, että rajoittamatonta kapitalismia kannattavat ihmiset ovat herkempiä uskomaan erilaisiin salaliittoteorioihin, erityisesti jos nämä salaliittoteoriat välttävät haastamasta kapitalistista järjestelmää. Sama tutkija havaitsi myöskin, että, jos uskoo yhteen salaliittoteoriaan, uskoo moneen muuhunkin. 

Ongelmia  

Kirja olettaa, että lukija jo inhoaa kapitalismia, mutta on joko jo radikalisoitunut äärivasemmistoon tai etsii jonkun vision, jonka puolesta radikalisoitua. Eli tässä ei argumentoida, miksi kapitalismi on perseestä, vaan se on itsestäänselvyys.   

Suurimpana vaivana pidin tämän kirjan epämukavaa formaattia. Kai pystysuora kirja olisi ollut liian ohut. Mutta sisältö on aika epätasainen. Tässä on artikkeleita, joitten kirjoittajat olettavat, että lukija on vakaumuksellinen kommunisti, kun taas toisissa oletetaan lukijan olevan epäpoliittinen, mutta antikapitalistinen nuori tai vanha rouva, joka pitää kädestä pitäen vakuuttaa anarkismin erinomaisuudesta. Jotkut tekstit olivatkin hirveää teknistä analyysia digitaalisen massadatasuunnitelmatalouden suuntaviivoista, kun taas toiset olivat filosofisia pohdintoja utopian olemuksesta tai, miksi Jeesus Kristus oli oikeasti kommunisti.  Eli tämä kirja on vähän kaikkea, eikä ihan tarkoitettu lukemaan kannesta kanteen, vaan maistellen fiiliksen mukaan.   

Yhteenveto   

Monen kirjoittajan ”Utopia työkaluna. Irti vaihtoehdottomuuden valheesta” on hyvä ja lyhyt yritys uudistaa vasemmisto muuksi kuin vain saavutettujen etujen puolustajaksi. Apua on haettu vasemmiston äärilaidan kommunisteilta ja anarkisteilta, jotka eivät ole vieläkään luovuttaneet visiostaan. Kuitenkin monipuolinen kirjoittajakunta varmistaa sen, että tässä on paljon jännittäviä, vaarallisia ja valtavirrasta poikkeavia ideoita, joita et kuule Sannikka & Ukkolassa.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

Kannibaalidiktatuuri!

Agustina Bazterrican ”Rotukarja” on vuonna 2017 julkaistu kauhuscifi-romaani, jossa tappajavirus on tehnyt kaikesta eläinlihasta syömäkelvotonta, ajaen ihmiset teolliseen kannibalismiin. 

8

Idea  

”Rotukarja” sijoittuu tulevaisuuteen, jossa seurataan ”erikoislihaa” valmistavan lihapakkaamon työntekijän elämää. Kirja ei keskity niinkään hirvittävän maailman rakenteluun, kun käsittelemään tämän työntekijän arkea ja hänen omia traumoja. Kuten monissa dystopiaromaaneissa, kertomuksen päähenkilö alkaa kyseenalaistaa vallitsevaa järjestelmää. Tästä alkaa painajaismainen matka masentuneen miehen henkilökohtaisissa muistoissa ja hänen asuttamassaan maailmassa, missä teollisella mittakaavalla valmistetaan geenimuunteluita ihmisiä syötäväksi.   

Agustina Bazterrican maalaa iljettävän yksityiskohtaisesti syötäväksi kasvatettujen ihmisten elinolosuhteet, teurastuksen ja miten kulttuuri on muovautunut heidän ympärille. Tässä romaanissa maalaillaan kauhuvisioita yhteiskunnasta, joka sopeutaakseen uuteen maailmanjärjestykseen, on luonut dehumanisoivan kielen ihmislihalle. Lihansyöjien onneksi perinteisen lihateollisuuden ja maatalouden eufemistinen kieli oli jo olemassa, joten syötävistä ihmisistä aletiin puhua samalla tavalla kuin puhutaan lehmistä, sioista ja kanoista. 

Kirjailija myöskin käsittelee romaanissaan hienostunutta ihmismetsästysseuraa, slummeissa asuttavia villejä kannibaalilaumoja ja kotiäitiä, joka hitaasti leikkelee palasia elävistä uhreistaan, jotka on sidottu vaatekomeroon. Sekä paljon pimeimpiä asioita, joita voidaan tehdä puolustuskyvyttömälle ihmiselle, jotka ovat liian hirvittäviä spoilattavaksi.   

Tämä on kaikista vastenmielisin, perverssein ja iljettävin romaani, mitä olen koskaan lukenut. En muista, miksi otin lukulistalle, mutta varmaan juuri, koska luen tällaista roskaa. Joudun tässä paljastamaan asian, joka voi järkyttää joitain lukijoita, mutta on pakko tunnustaa, etten ole puolueeton arvioidessa tätä kirjaa: olen vegaani. Kyllä, se voi olla kauhistuttava paljastus, mutta ei kukaan ole täydellinen. En tiedä johtuuko se ruokavaliostani, mutta tämä romaani oli oksettavaa luettavaa. Vaikka lautasellani ei ollut lihaa, silti ruokahalu meni lukiessaan tätä kirjaa. En suosittele lukemaan samalla kun syö. Mutta en osaa arvata onko tämä romaani pahempi vai lievempi, jos syö lihaa? Kenties tämä romaani pilaa lopullisesti lihansyöjän ruokahalun tai sitten lihaa syövä lukija pitää romaania pelkkänä törkeänä vegaanipropagandana, eikä edes lue sitä.   

Ongelmia  

En arvostele romaanin iljettävyyttä, koska se on ihan kirjailijan tarkoitus, mutta enemmänkin epätäydellistä maailmaa. Tässä romaanissa ei selitetä kunnolla, miksi ihmiset eivät luopuneet lihansyönnistä ja ryhtyneet vegaaneiksi? Tässä vain vihjaillaan, että kannibaalidiktatuuri nousi viruksen aiheuttamasta kaaoksesta. Romaani perustuukin pikkasen epäuskottavaan visioon, joka oli vaikea niellä 😀 Tämä uskottavan selityksen puute tekeekin tästä romaanista enemmänkin pulppimaisen sokkikertomuksen kuin rajoja ylittävää laatuscifiä.   

Yhteenveto   

Agustina Bazterrican ”Rotukarja” on loistava romaani, jos haluaa lukea jotain todella perverssiä ja järkyttävää, mutta ihmiskunnan syvempien sieluntilojen tutkielmia et tästä löydä.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Poliittinen väkivalta Suomessa

Teemu Tammikkon ”Vihalla ja voimalla. Poliittinen väkivalta Suomessa” on tänä vuonna julkaistu akateeminen tietokirja otsikossa mainitusta hupsuttelusta.

1

Idea

Tammikko käy tässä kirjassa läpi joka ikisen suomalaisen väkivaltaisen ekstremismin muodot, ryhmittymät ja ideologiat. Kirjaan mahtuu niin perinteiset klassikot, kuten äärioikeisto ja äärivasemmisto, mutta myöskin uusia tulokkaista, kuten jihadismi. Tämä kirja onkin niin uusi, että se viittaa tämän vuoden kevään tapahtumiin

Kirjassa analysoidaan erilaisia tieteellisiä teorioita ja ilmiöitä, jotka liittyvät poliittiseen väkivaltaan ja miten nämä sopivat kotimaisiin ääriliikkeisiin. Esimerkiksi perinteisen murhaamisen ja paikkojen räjäyttämisen lisäksi tässä teoksessa analysoidaan netissä järjestettäviä poliittisia joukkohäirintä- ja vainoamiskampanjoita.

Kiihkottomasti ja viitaten ääriliikkeitten omiin sanoihin ja heidän tekoihinsa, kirjailija esittää paljon monimutkaisemman kuvan, jossa äärivasemmiston ja äärioikeiston sisällä on lukuisia erilaisia radikaaleja ideologioita ja ryhmittymiä, joista kaikki eivät ole vallankumouksiin tai terrorismiin pyrkiviä. Väkivaltaisuus onkin määritelty siten, että onko kyseisessä ideologiassa tai ryhmittymässä valmius sen käyttöön, eikä onko käytännössä oltu väkivaltaisia. Näin esimerkiksi kansallissosialismia kannattava Soldiers of Odin on määritelty väkivaltaiseksi ääriryhmäksi, koska se kannattaa väkivaltaista ideologiaa ja se on ilmoittanut olevansa valmis sitä käyttämään poliittisiin vastustajiin ”tarpeen tullessa”. Samalla kriteeristöllä väkivaltaista antifasismia harrastavat ryhmittymät on määritelty ääriryhmiksi.

Kirjailijan paneutuminen ideologisiin yksityiskohtiin näkyy esimerkiksi siinä, että kirjailija ei määrittele Rajat kiinni! -tyyppiset ääriliikkeet ”äärioikeistolaisiksi”, koska niitten talouspolitiikka ei ole samoilla linjoilla kuin nykyisen liberaalioikeiston. Sen sijaan nämä rasistiset ja nationalistiset ryhmittymät nimetään tässä kirjassa ”radikaalinationalisteiksi”. Radikaalinationalismin mukaan poliittinen järjestelmä (valtio) on rakennettava jonkin tietyn etnisen ryhmän, eli “kansan” ympärille. Sitä pienemmät yksiköt tulee alistaa valtaanpitävän kansan tahtoon, ja sitä suurempia yksiköitä, kuten ylikansallisia organisaatioita, ei tulisi olla lainkaan. Äärimmäisimmässä radikaalinationalismiin muodoissa katsotaan, että kansan menestys edellyttää tiettyjen kulttuurien tai etnisten ryhmien tuhoamista; lievemmissä muodoissa riittää, että näiden kulttuurien tai ryhmien edustajat karkotetaan. Toki radikaalinationalistit sijoitetaan oikeistoa lähemmäksi, koska vihaavat vasemmistoa ja useimmiten he samaistuvat oikeistoon.

Rakenne

Kirjailija jakaa poliittisen väkivallan kahteen luokkaan arvuuttamatta niitä: vasemmiston väkivalta on yleensä alistettujen “vapauttamista” alistavasta järjestelmästä, kun taas oikeiston on vallitsevan järjestelmän ehdoilla toteutettua repressiota jotain ulkoiseksi koettua ryhmää vastaan.

Kirjailijan puolueettomuus analysoidessaan jokaista ääriliikettä oli kunnioitusta herättävää. Kirjan kehys on yksinkertainen: Valtiolla pitäisi olla väkivallan monopoli ja sen oikeus- ja turvallisuusinstituutiot hoitavat kansalaisten turvan. Kaikki ryhmittymät, jotka haastavat valtion väkivaltamonopolin, ovat ääriliikkeitä. Suurin asia, mistä Tammisto ottaa henkilökohtaista kantaa, on se, ettei salafistien sharia-lakihankkeita tulisi koskaan hyväksyä, vaikka kuinka laillisiksi ja salonkikelpoisiksi he voivat hypoteettisesti ryhtyä, koska sharia-laki on räikeässä ristiriidassa liberaalidemokraattisen periaatteiden kanssa.

Tässä kirjassa käytetäänkin viime vuonna esittelemääni ”kulttinen miljöö” teoriaa, jota kirjailija on suomentanut ”kulttimaiseksi ympäristöksi”, selittämään näitten ryhmittymien jatkuvan ristipölytystä omissa ideologisissa vihalammikoissa. Kirjailijan mukaan kulttimainen ympäristö näkyy siinä, että monet organisaatioitten jäsenet samoin kuin yksin toimivat henkilöt ovat käyttäneet aktiivisesti samoja muukalaisvastaisia vastamedioita ja keskustelleet samoilla foorumeilla yli ryhmittymien rajojen. Tähän viittaa se, että eri toimijat käyttäytyvät miltei identtistä terminologiaa, johon sisältyy sellaisia sanoja kuin “kulttuurimarxisti, “suvakki” ja “mokuttaja”. Lisäksi monet eri tahot ovat osallistuneet samoihin mielenosoituksiin ja muihin tapahtumiin, joita on viime vuosina järjestetty ympäri maata. Olin siis koko ajan oikeassa, kun keväällä esitin saman kulttisen ympäristön sopivan kotimaiseen äärioikeistolaiseen skeneen ”Suomen saattokello-t 2017” (2018) kirja-arvion yhteydessä.

Samalla kirjailija viittaa tutkimuksiin, jotka osoittavat, että ihmisryhmien vihaamiseen keskittyvät nettisivut ja keskustelufoorumit luovat väkivaltaa kannustavan ympäristön, jossa on hyvin mahdollista, että joku käyttäjä ryhtyy toteuttamaan väkivaltafantasiat oikeassa maailmassa. Tammikko ehdottaakin, että tällaiset sivut suljetaan välittömästi ja ulkomaalaisten vihaa yllyttävien agitaattoreitten maahantulo estetään.

Väkivaltaisin?

Kirjassa nostetaan heti aluksi kissa pöytään ja todetaan, että maailman ja myöskin Suomen vaarallisimmat ääri-ideologiat ovat tällä hetkellä jihadismi ja äärioikeisto. Kirjailija suoraan sanoo, että väkivaltainen maskuliinisuus ja soturikultti ovat erityisen keskeisiä nimenomaan jihadistiselle ja muukalaisvastaisille liikkeille.

Äärivasemmisto on kirjailijan mukaan nykyään kokonaan pois terrorismista ja rajoittuu ainoastaan pahoinpitelemään fasisteja nyrkeillä tai piirtelöillä, kauppojen ikkunoita ja autoja tiiliskivillä ja jääkiekkomailoilla. Eläinoikeus ja ympäristöliikkeet ovat väkivaltaisempia kuin vannoutuneet kommunistit ja anarkistit, mutta heidänkin terrorismi on hiipunut sitten 90-luvun. Kirjailija toki lisää, että turhautuminen ilmastonmuutoksen torjunnassa, voi radikalisoida väkivaltaisen ympäristöliikkeen uudelleen. Joten ne ihmiset, jotka yhä tänä päivänä puhuvat äärivasemmistolaisesta väkivallasta kuin Che Guevara yhä kulkisi Kuuban vuoristoissa, voivat rauhoittua. Kylmä sota loppui ja kommunismi kukistettiin vuosikymmeniä sitten. Äärioikeisto yrittää yhä nostaa ruman päänsä ja sen herättämä uhka pitää ottaa vakavasti.

Ongelmia

Pariinkin kertaan kirjailija mainitsee, että #metoo -liikkeessä oli äärimmäisiä puolia, jotka heijastuivat muutamassa tapauksessa väkivaltaan tai vainoamiseen. Sinänsä tällaisten ikävien piirteitten läpikäyminen ei ole ongelmaa, mutta kun kirjassa toistetaan kolmeen tai neljään kertaan, että #metoo ”olisi” voinut eskaloitua väkivaltaiseksi noitavainoksi, oli vähän liikaa. Joko tämä oli yritys olla puolueeton ja kuunnella kaikkien ihmisten huolia erilaisista internetin vainoamiskampanjoista (joista suurin osa oli äärioikeiston järjestämiä) tai sitten kirjailija aidosti piti #metoo -liikettä pelottavana ja halusi väkisinkin puhua siitä enemmän kuin syytä olisi.

Toinen ongelma olivat toisistaan irralliset kappaleet. Vaikuttikin siltä, että kirjailija oletti, ettei kukaan lue tätä kirjaa kannesta kanteen, vaan hyppää suoraan häntä kiinnostavaan yksittäiseen ilmiöön, jolloin jokaisessa kappaleessa on yhteenveto samoista pointeista kuin edellisissä. Eli tässä kirjassa on paljon toistoa, mikä voi selittääkin, miksi #metoo -liike mainitaan pariinkin kertaan, vaikka ilmiö ei ole niin merkittävä väkivaltaisen ekstremismin saralla.

Yhteenveto

Teemu Tammikkon ”Vihalla ja voimalla. Poliittinen väkivalta Suomessa” on paras yhteenveto suomalaisesta ääriliikehdinnästä sitten Anssi Kullbergin toimittaja ”Suomi, terrorismi, SUPO” (2011) kirjan. Tässä ei jätetä yhtään sakeaa onkaloa tutkimatta, vaan valotetaan pimeimmätkin ja vastenmielisemmät liikkeet lukijalle, paljastaen todella yksityiskohtaista tutkimusta, joka yllätti jopa minut. Luulin, että tiesin kaiken, mitä kotimainen äärioikeisto touhuaa, mutta Tammikko viittaa ensikäden lähdeaineistoon, jossa selviää, että monet äärioikeistolaiset ryhmittymät ovat vielä sekopäisempiä kuin on mediassa käsitelty.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Miten demokratiat kuolevat

Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”Miten demokratiat kuolevat” on viime vuonna julkaistu tietokirja, joka käsittelee otsikossa mainittua ilmiötä  

6

Idea  

Kirjan kehys on, miten demokraattisesti äänestetty presidentti voi kaapata koko vallan itselleen, muuttaen maansa diktatuuriksi, ja miten tällainen kehitys voidaan torjua? Kirjan toinen kehys tai oikeastaan punainen lanka on kysymys, onko Trump autoritaarinen presidentti? Tutkimalla erilaisia historiallisia ja nykyajan tapauksia, kirjailijat pyrkivät löytämään autoritaarisuuden kaavan, jonka kaikki tapaukset jakavat. Sitten kirjailijat vertaavat tätä kaavaa presidentti Trumppiin, saadakseen vastauksen onko hän potentiaalinen diktaattori?  

Samalla kirjassa analysoidaan miten autoritaariset liikkeet tai presidentit on kaadettu ilman verilöylyä. Suomi mainitaan positiivisena esimerkkinä, koska Lapuan liike onnistuttiin täysin marginalisoimaan ilman, että ketään tarvittiin tappaa. Pelottavinta onkin, että tehokkain keino estää autoritaarisen presidentin nousua on vanha kunnon “Cordon sanitaire”, eli valtapuolueet littoutuvat mieluiten kaikkien muitten kanssa, paitsi fasistien kanssa. Tämä merkitsee joskus, että pelastaakseen demokratian, joku merkittävä puolue on hävittävä tahallaan vaalit, jotta liittolainen voi voittaa. Pelkään pahoin, että harva puolue suostuu tällaiseen.  

Populismin pimeä puoli  

Kirjassa heti paljastuu, että harva teknokraattinen tai eliittiin kuuluva presidentti on sortunut autoritaarisuuteen, vaikka sellaisiakin tapauksia toki on. Vaan ylivoimaisesti eliittiä vastaan taistelevat populistit ovat kaapanneet vallan itselleen, tuhoten maan demokraattiset instituutiot. Kirjailijat havaitsevat, että vaikka populisteilla oli alusta asti autoritaarisia tendenssejä jo vaalikampanjan aikana, harvalla oli oikeasti suunnitelmissa kaapata vallan itselleen. Sen sijaan ristiriidat parlamentaarisen demokratian ja yhteistyöhaluttomien instituutioitten kanssa radikalisoivat monet presidentit tarttumaan järeisiin instituonaalisiin aseisiin, jotta saisivat joko säilyttää valtansa tai runnoa läpi lupaamansa uudistukset.   

Pahinta on kuitenkin jo olemassaoloa poliittinen polarisaatio, jota populistit hyödyntävät. Vaikka populisti sanoo edustavansa “yhtenäisen kansan tahtoa”, hänet äänestetään valtaan juuri, koska kansa ei ole yhtenäinen. Pahimmillaan populistipoliitikko voi pahentaa maan sisäistä kriisiä, jolloin koko maa hajoaa veriseen sisällissotaan. Lukiessaan tätä kirjaa, olin tyytyväinen, että elän Suomessa. Täällä konsensushakuisuus on yhä vahvaa, emmekä ole lähellekään sitä suota, johon USA, Brasilia tai Venezuela ovat ajautuneet.   

Oikeiston ja vasemmiston erot   

Populisteja yhdistää vakaumus, että nimenomaan he yksin tietävät, mikä on ”kansan tahto” ja sen vuoksi, he turhautuvat suunnattomasti, kun paljastuu, että eivät kaikki ihmiset ja instituutiot hurraa mukana. Pahimmillaan populistipoliitikko nujertaa nämä ihmiset ja instituutiot, jotta ”todellinen” kansantahto voi kukoistaa. Mutta vasemmistolla ja oikeistolla on eroja populismissaan.   

Kirjailijat eivät jaa politiikkoja vasemmistoon ja oikesitoon, jos poliitikko itse ei ole erikseen ilmoittanut vakaumustaan, mutta havaitsin selviä eroavaisuuksia: Oikeistopopulistit ovat kaikesta eliittivastaisuudestaan huolimatta hyvin riippuvaisia taloudellisesta eliittistä, joka aina tukee ja nostaa heidät valtaan. Monet suuryritykset ja eliittiin kuuluvat politiikot uskovat, että käyttämällä populistia hyväkseen, he voivat turvata oman taloudellisen aseman epätyytyväiseltä kansalta tai sitten marginalisoida vasemmiston. Oikeistopoliitikko useimmiten suostuu tällaiseen kuvioon, koska hän haluaa vain viedä oikeistolaisen politiikan pidemmälle, esimerkiksi alistamalla etniset ja seksuaalivähemmistöt tai laajentamalla turvallisuuskoneistoa rikollisuuden/terrorismin kitkemiseksi.  

Vasemmistopopulistitkin pääsevät poliittisen eliitin avulla, mutta tämä saa nostettaan ammattiliitoilta ja muilta työväen organisaatioilta. Vasemmistopopulistin tavoite on uudistaa maan sosiaaliturvajärjestelmää, jolloin hän pyrkii ottamaan valtion haltuun eri yhteiskunnan sektoreita, useimmiten kansallistamalla suuryrityksiä. Olikin yllättävää huomata tässä kirjassa, että USA:ssa eniten autoritaarisia piirteitä omaavat presidentit ennen Donald Trumppia olivat edistysmieliset presidentit, kuten Abraham Lincoln, joka riisti orjanomistajien vapauden pitää orjia. Useimmiten autoritaarisuutta ilmeni hyvinvointivaltiota rakentavien presidenttien käsissä, mutta ennen Trumppia, nämäkin presidentit perääntyivät, kun ensimmäiset vastalauseet esitettiin. Vain globaalisa etelässä ja Euroopassa on lähdetty loppuun asti vapauden kaventamisessa. Ironista onkin, että meksikolaisia demonisoiva presidentti Trump, käyttäytyy juuri, kuten etelä-amerikkalainen “El-presidente”  

Ongelmia  

Tämän kirjan suurin ongelma on sen klassisen liberaalioletus. Kirjailijat pitävät itsestään selvänä, ettei yhtenäistä kansaa ole olemassa, joten he kuittaavat populistipoliitikkojen puheet ”kansan tahdosta” valheina, sen enemään selittäen miksi? Liberaaliteoreetikko John Stuart Mill muotoili kirjassaan ”Vapaudesta” (1859), että liberaalivaltio ei voi rakentua kansan enemmistön tahtoon, koska enemmistön tahto voi joskus mennä ristin vähemmistöjen kanssa, muuttuen “enemmistön diktatuuriksi”. Jos kansa koostuukin eri sektoreista, kuten enemmistöstä ja vähemmistöstä, niin silloin kansa ei voi olla koskaan ”yhtenäinen”. Millin mukaan parempi vaihtoehto on rakentaa valtio, jossa lait palvelevat kaikkia tasapuolisesi ja poliittinen päätöksenteko huomioi eri kansan sektoreita, hakemalla konsensusta myönnytyksillä ja kompromisseilla. Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”Miten demokratiat kuolevat” kirja vaikuttaa lähtevän tästä Millin ajattelun lähtökohdasta, mutta jos lukija ei jaa kirjan oletusta, kirjailijat vaikuttavat vain vieraantuneilta elitisteiltä, joille vallitsevan järjestelmän säilyttäminen on tärkeämpää kuin asioitten muuttaminen.

Kaipasin myöskin analyysiä, miksi kansa äänestää oikeistopopulisteja? Kirja ei vastaa tähän, vaan se alkaa siitä, että heidät äänestettiin ja nyt kaikki menee päin helvettiä. Olisi kiinnostavaa tietää, miksi monissa maissa kansa oli niin tyytymätön maansa tilaan, että he halusivat tukea riemuiten demokratian kumoamista?

Kirjailijoilla onkin liberaalikonservatiivinen näkemys, että poliittisia uudistuksia pitää käsitellä hitaasti ja vesittäen, jotta kaikki ovat tyytyväisiä, eikä ketään sorreta. Mutta jos on köyhä työläinen tai turvaton keskiluokkainen pienyrittäjä, tällaiset jalot periaatteelliset puheet voivat kuulostaa absurdeilta. Esimerkiksi eräs kommunisti oikeutti oman sotaisan retoriikkansa sillä, että he ovat taistelemassa oman eloonjäämisen puolesta kapitalistista järjestelmää vastaan, jolloin etusijalla ei ole teoreettinen oikeaoppisuus tai pohdinnat tuomitseeko historia heidät, vaan miten kaikkia keinoja vihollisen kukistamiseen voidaan hyödyntää. Vaikka kyseinen kommunisti edustaa ääripäätä, oikeistopopulistien kannattajilla on sama ajattelutapa.   

Olisi kiinnostavaa pohtia, miksi jotkut ihmiset ajautuvat tällaiseen samanaikaiseen idealismiin ja kyyniseen epätoivoon? Idealisti siinä, että yksi suurmies voi pelastaa kansakunnan, mutta kyyninen siinä, että tämän suurmiehen on käytettävä kaikki keinot, jopa ne, jotka ovat laittomia tai ihmisoikeuksien vastaisia, tavoitteiden saavuttamiseksi? Monille ihmisille arki on sen verran hankalaa, että sitoutuminen jaloihin periaatteisiin tuntuu olevan juuri tavallisista ihmisisistä vieraantuneen eliitin harrastus. Tätä tunnetta populistit ja muut poliittiset ääriliikkeet juuri hyödyntävät. Kirjailijat ainakin tunnustavat jotenkuten tämän, kun he kirjoittavat, että demokratia toimii niin kauan, kun ihmiset uskovat siihen ja ovat ideologisesti sitoutuneita noudattamaan sen periaatteita. Kuitenkin elämme aikakautta, joka Mark Fisherin mukaan halveksii ideologioita ja korostaa teknokraattista hallintaa. Populistit ovatkin tällaisen ideologiattoman maailman hirviöitä, jotka houkuttelevat ihmisiä “muuttamaan järjestelmän” epämääräisillä lupauksilla. Kun tämän kirjan kirjoittajat puolustavat demokratiaa sillä, että se on “paras järjestelmä käytännössä” ja populisti lupaa “muuttaa kaikki paremmaksi”, niin liberaalidemokratia häviää joka kerta. Kukaan ei innostu “parhaasta mahdollisesta”, kun joku tarjoaa jotain täysin uutta ja mullistavaa, vaikka kuinka epämääräistä se olisikin.   

Yhteenveto  

Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”How Democracies Die: What History Reveals About Our Future” on todella hyvä kirja kuvaamaan, miten demokratiat kuolevat populistien käsissä, mutta hieman huono puolustamaan demokratiaa. Kirjailijoitten ydinargumentti perustuu konservatiiviseen ajatukseen, ettei parempaakaan ole olemassa. Mutta jos uskoo, että maailma on jakautunut eliittiin ja ”aitoon kansaan”, josta yksi on alistettava toinen, tällaiset puheet ”maltillisesta kompromissihallinnasta” eivät innosta. Mutta tässä kirjassa on selitysvoimaa, koska sen lisäksi, että aika uskottavasti tässä perustellaan presidentti Donald Trumpin autoritaarisuus, sen kuvaukset autoritaarisuuden kaavasta sopivat täydellisesti Brasilian uuteen presidentti Bolsonaroon. Tämä kirja julkaistiin ennen kuin Bolsonaro voitti Brasilian vaalit ja on todella ahdistavaa, huomata että entisellä kotimaallani on suurempi mahdollisuus sortua diktatuuriin kuin USA. Eikä se johdu siitä, että Brasilia on tyypillinen Etelä-Amerikkalainen valtio, jossa demokratialla ei ole pitkiä perinteitä, vaan koska Bolsonaro on sekopäisempi kuin Trump. Ainoa asia, mikä ehkä estää entisen kotimaani luisumasta totalitarismiin, on se fatka, että Bolsonaro on aidosti idiootti, joka tekee Trumpin vaikuttamaan suurelta nerolta.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta

Ilon ja onnen tarinat

Amy Tanin ”Ilon ja onnen tarinat” on vuonna 1994 julkaistu romaani kiinalaisamerikkalaisten naisten sukupolvikonflikteista.  

5

Tämä on juuri sellainen kirja, jota en koskaan lukisi, jos se olisi kirjakaupan näytehyllyllä. Tarina kiinalaisista naisista kuuntelemassa toistensa elämänkokemuksia ja riitelemästä yleisestä elämästä? Ketä kiinnostaa? Ei ainakaan minua! Mutta kopioin PBS-kanavan ”Great American Reads kirjalistan, koska pitää joskus lukea muutakin kuin scifiä ja poliittisten ääriliikkeitten ajatuksista. Jostain syystä PBS:än listassa oli paljon ”naisten kirjoja”, kuten tämä. Mutta jos pystyn lukemaan uusnatsien huonosti kirjoitettuja vihamanifesteja, pystyn kyllä lukemaan romaanin kiinalaistaustaisten naisten äiti-tytär suhteesta!   

En siis odottanut suurta tästä kirjasta, mutta yllätyin positiivisesti! Tarina imaisin heti ensimmäisestä sivusta sen maailmaan, joka jakautuu kahteen aikatasoon. Ensimmäisessä ollaan Yhdysvalloissa, jossa tytär muistelee kuollutta äitiään. Toinen taso taas on äidin nuoruus 40-luvun Kiinassa. Kummassakin aikatasossa naisilla on omat kamppailunsa, jotka muovaavat näitten persoonia. Kuitenkin sukupolvikuilu estää kumpaakin ymmärtämästä toisiaan. Äidin kuoltua, tytär alkaakin kysellä äitinsä ystävättäriltä ja sukulaisilta kertomuksia äidistään. Kirjassa rakentuukin kuva äidin elämästä, jossa sekä tytär, että lukija alkavat ymmärtää tätä vanhaa naista, joka kirjan alussa vaikuttaa hyvin kylmältä ihmiseltä.   

Tan avaakin koskettavan ja jännittävän tarinan selviytymisestä brutaalissa semifeodaalisessa Kiinassa Toisen maailmansodan aikana ja kulttuurisokista Yhdysvaltojen San-Fransisiko kaupungissa. Kertomuksen äidin kaikki omituiset oikut avautuvatkin selviytymisstrategioiksi, jotka olivat hyvin hyödyllisiä karussa ympäristössä, jossa tämä eli, mutta jotka ovat hieman vaivaannuttavia hyvinvoivassa Yhdysvalloissa. Samalla romaani käsittelee maahanmuuttajataustaisen lapsen identiteettikriisiä, joka heijastuu eri tavalla eri elämänvaiheissa.  

Ehkä samaistuin tähän romaaniin todella paljon koska olen maahanmuuttajataustainen. Kirjan hahmoilla on sama suhde toisiinsa kuin Brasilian puoleisella perheelläni. Näin paljon äitiäni ja isoäitiäni kirjan hahmoissa, joten tunsin jollain ihmeellisellä tavalla kuin olisin lukemassa heistä, vaikka Brasilia ja Kiina ovat hyvin erilaisia kulttuureita. Mutta jos tämä romaani oli ”suurten amerikkalaisten kirjojen” listassa, aika moni muukin länsimaalainen samaistuin romaanin kertomuksiin. Tämä romaani saikin minut haluamaan halata edesmennyttä isoäitiäni. Jos minä miehenä samaistuin ja kosketuin tästä romaanista, kuvitelkaa miltä naiselta sitten tuntuu?   

Yhteenveto  

Amy Tanin ”Ilon ja onnen tarinat” on todella koskettava pikkuromaani pienistä ihmisistä elämässä elämäänsä ja rakentamassa sukupolvia ja kulttuureita ylittäviä siltoja.   

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Erään kotiäidin radikalisoituminen

Moema Viezzerin ja Domitila B. De Chungaran ”Jos antaisitte minun puhua!” (oma suomennos) on vuonna 1977 julkaistu bolivialaisen kaivostyöläisen elämäkerta.  

4

Idea  

Domitila B. De Chungara on bolivialaisen tinakaivoskaupungin Siglo XX asukas, joka 70-luvulla liittyi paikalliseen ammattiliittoon ajamaan aviomiehensä ja muitten kaupungin kaivostyöläisten oikeuksia. Vaikka kaivos oli kansallistettu, sen työntekijät elivät rutiköyhissä oloissa. Varallisuus ei jakautunut tasaisesti, ihmiset työskentelivät nälkäpalkalla, eikä muita elinmahdollisuuksia ollut.  Moema Viezzerin avustuksella Domitila B. De Chungara kertoo elämästään ja kamppailuistaan kaivoskaupungissa. Opit bolivialaisen työväen arjesta, elintavoista, kulttuurista, mutta ensisijaisesti heidän yrityksistään taistella ihmisoikeuksiensa puolesta, brutaalia repressiota vastaan.  

Asukkaat ajoivat oikeuksiaan paikallisella sopimisella, mutta heidän ehdotuksia ei kuultu. Tämä ajoikin työläiset perustamaan ammattiliiton, jonka kautta he lakkoilivat ja osoittivat mieltään, mutta heidän vaatimuksiin paremmista työoloista ja palkoista vastattiin poliisin ja asevoimien hirvittävän väkivaltaisella repressiolla. Yksi lakko lopetettiin kirjaimellisesti pudottamalla pommeja lentokoneilla työläisten päälle.  

Kirjassa saat seurata naisen kurjaa elämää, jossa jokainen potku, nyrkin ja aseen perän isku vain tekevät tämän päättäväisemmäksi taistella oikeuksiensa puolesta. Tässä kirjassa kuvataan sellaisia valtion harjoittamia kauheuksia, jotka tekevät Sofi Oksasen ”Puhdistus” (2008) romaanin rankimmatkin kohtaukset vaikuttavan kevyiltä pikkujutuilta. Bolivia ei ollut kommunistinen diktatuuri, vaan se vaihteli liberaalidemokratian ja oikeistodiktatuurin välillä.   

Kirjan lopussa Chungara hylkää viimeisetkin liberalismin rippeet ja julistautuu Marxisti-Leninistiksi. Tämä tarkoittaa, että hän ja moni muu bolivialainen työläinen radikalisoitui kannattamaan kylmän sodan yhtä väkivaltaisinta ja epädemokraattisinta ideologiaa. Kuitenkin kertoja ei liittynyt mihinkään aseelliseen vastarintaliikkeeseen, erityisesti kun kaksi kommunistikapinaa kukistettiin verisesti ennen hänen radikalisoitumistaan, vaan hän ajoi työläisten oikeuksia ammattiliiton ja suoran toiminnan ruohonjuuritason aktivismin kautta.   

Aikalaiskertomus  

Tämä muistelmateos on nykyään todella arvokas historiallinen dokumentti, joka kuvaa miten globaalin etelän työläiset omaksuivat todella repressiivisen ideologian, jonka puolesta he olivat valmiita tappamaan ja kuolemaan. Nykyään voi tuntua omituiselta, miksi köyhät ihmiset omaksuisivat kommunismin, vaikka jo 70-luvulla tiedettiin, etteivät Maon Kiina ja Neuvostoliitto olleet mitään työläisten paratiiseja. Kuitenkin tässä kirjassa Chumgara kuvaa todella elävästi, ettei hänen kotimaassaan ollut mitään kunnon demokratia tai ihmisoikeuksia. Kun demokratia, ihmisoikeudet ja vapaa markkinatalous rajoittuvat maan valkoiseen eliittiin, kommunismin lupaama materialistinen tasa-arvo tuntuu todella houkuttelevalta työläisten silmissä. Tässä kuvataankin sellaista brutaalia köyhyyttä, joka on nyky-Suomessa todella vaikea kuvitella ja jota ei ollut edes olemassa 70-luvun Neuvostoliitossa.

Tietenkin Kylmän sodan dynamiikka näkyy tässä kirjassa. Kertoja kuvaa, miten vankilassa hän tapasi CIA:n agentteja, jotka yrittivät värvätä hänet vakoilijaksi. Samalla kertoja kuvaa, miten suurin osa Siglo XX- kaivoksen varallisuudesta meni ulkomaalaisille sijoittajille ja vain pieni prosentti jäi paikalliselle eliitille. Vasta tämän jälkeen muruset tippuivat työläisille, jotka juuri ja juuri välttyivät nälkäkuolemalta. Kertoja siis näki osasyyksi hänen kansansa kurjuutena ei henkilökohtainen luonnevika, vaan globaali talousjärjestelmä, jossa hänen maansa oli raaka-aineita tuottava periferia. Suurin osa varallisuudesta valui pohjoisille suurvalloille. Tämä on joko kertojan radikalisoitumisen tuottama jälkiviisaus tai sitten paikalliset ammattiliitot olivat opettaneet sen jäsenille Marxia ja Leniniä. Samalla kertoja kuvaa, miten maan yksi kommunistipuolue oli Kiinan alaisuudessa, kun taas toinen oli Neuvostoliiton. Vaikka kertoja kannatti kommunismia, tämä halusi monen kolmannen maailman nationalistin lailla, olla erillään Kylmän sodan vastakkainasettelusta ja ajaa ”paikallista ja riippumatonta” kommunismia.   

Se onkin mielenkiintoista, ettei tämä teos tarkoitettu kuvaamaan Chungaran radikalisoitumista, vaan se oli hätähuuto YK:n maailmanlaajuisessa naisten kokouksessa, johon kertoja oli saapunut. Tämä kirja oli todistusaineisto Bolivian kapitalistisesta painajaisesta. Isäni oli ostanut tämän kirjan opiskeluaikana koulutyötä varten. Tarkoitus ei ollut lukea kirjaa kommunistisena propagandana, vaan köyhän työläisen aikalaiskokemuksena. Isäni tarkoitus oli analysoida bolivialaista yhteiskuntaa ja työläisten oloja. Kirja teki niin suuren vaikutuksen häneen, että se säilyi perheeni henkilökohtaisessa kirjastossa monta vuosikymmentä, kunnes tartuin siihen. Voinkin kertoa, että tämä teos on yhä hyvin vaikuttava. Jos en olisi lukenut muita kirjoja vankileireistä, tämä varmaan olisi syvästi järkyttänyt minua.   

Mutta nykyään tässä kirjassa näkee selvän radikalisoutumiskaavan, jossa olosuhteet pakottavat monen lapsen äidin omaksumaan ääri-ideologian. Chungara kuvaakin, että Boliviassa on kokeiltu nationalistista konservatismia, liberalismia, kristillistä demokratiaa ja oikeistodiktatuuria, mutta ei kommunismia. Hänen mukaansa kaikki muut ideologiat epäonnistuivat parantamaan työläisten oloja, joten tietenkin se ideologia, joka perustuu työläisten diktatuuriin, tuntuu todella houkuttelevalta. Mielenkiintoistina onkin, että kertoja joutuu vankilaan, koska häntä epäillään kommunistiksi, vaikka tämä ei ollut mitään muuta kuin ammattiliiton kotiäitien yhdistyksen johtohenkilö. Kirjailija kuvaa hirvittävää kidutustaan ja sukulaisten kuolemia ja toteaa, että juuri se, että viranomaiset pitivät ihmisoikeuksien puolustajia kommunisteina, sai hänet kiinnostumaan ideologiasta. Hän ajatteli, että jos kommunistit ovat ainoat, jotka välittävät työläisistä ja ovat niin pelottavia, että viranomaisten on tuhottava mikä tahansa taho, joka edes muistuttaa heitä, kommunistien on oltava todella voimakkaita. Eli Marxismi-Leninismin väkivaltaisuus ja häikäilemättömyys näyttäytyy brutaaleissa oloissa voimaannuttavalta kostoideologialta.  

Työläiset eivät omaksuneet globaalissa etelässä Marxismi-Leninismin, koska vihasivat vapautta, koska heillä ei koskaan ollutkaan sellaista, vaan he katsoivat ”realistisesti”, että tällä ideologialla heidän materiaaliset olosuhteet voitaisiin saavuttaa. Liberalismi vaikuttikin näille rutiköyhille työläisille heikolta ideologialta, joka ei anna ohjeita, miten puolustautua lentokonepommituksilta ja summittaisilta teloituksilta. Liberalismi vaikuttaa vain porvariston tekopyhältä ideologialta, jota kunnioitetaan puheissa, mutta ei käytännössä.   

Olihan Marxismi-Leninismin nimeen kaadettu Venäjän, Kiinan, Kuuban ja Vietnamin despoottiset hallitukset. 70-luvulla Marxismi-Leninismi ei ollut niinkään utopistinen ideologia, vaan käytännössä aikaan saava ideologia. Jälkiviisaasti voimme todeta, että Marxismi-Leninismin saldo on todella huono ja ideologia menetti Neuvostoliiton romahdettua täydellisesti uskottavuutensa, mutta vielä 70-luvulla se vaikutti voittamattomalta.   

Intersektionaalista feminismiä  

Yllättävintä ovat kirjan feministiset pohdinnat. YK:n naisten kokouksessa kirjailija tapasi feministejä ympäri maailmaa ja huomasi, että nämä olivat liikaa keskittyneet keskiluokkaisten valkoisten naisten kokemiin sukupuoliongelmiin. Köyhänä työläisnaisena Chungara piti tärkeämpänä nostaa työläisten materiaalista elintasoa kuin pohdinnat siitä, miten miehet kohtelevat naisia. Chungara joutui miesten kautta hirvittävän väkivallan ja patriarkaattisen sorron kohteeksi, mutta silti hän piti feministien tapaa haukkua miehiä pahana asiana. Hän tunnisti, että köyhät naiset kärsivät enemmän kuin köyhät miehet, mutta silti kaikkien elinolosuhteitten parantaminen edistäisi molempien sukupuolien elämää enemmän kuin ihmisten käytöksen muuttaminen. Vaikka tässä kirjassa ei mainita intersektionaalista feminismiä, niin juuri tämä nykyään aika tunnettu feminismin muoto luotiin korjaamaan Chungaran esittämän kritiikin. Kun tunnistaa, että ihmisillä on risteäviä identiteettejä, jotka luovat erilaisia yhteiskunnallisia olosuhteita, heidän ongelmansa voidaan hoitaa tarkemmin. Sen sijaan, että yritetään pakottaa bolivialainen kaivostyöläinen valkoisen amerikkalaisen kotiäidin asettamaan muottiin naisten emansipaatiosta, on tunnistettava, että bolivialaisella naisella on erilaisia sukupuoliin liittyviä ongelmia. Koko HubaranRuskeat tyttöt” (2017) kirja käsittelee juuri tällaista feminististä politiikkaa.  Ei siis ole mikään ihme, että konservatiivit ja jotkut ääriokeistolaiset sanovat”kaipaavansa vanhaa feminismiä”. Feminismi joka ei yhdistä köyhiä, värillisiä, seksuaalivähemmistöjä ja valkoisia keskiluokkaisia naisia on heikko feminismi.

Ongelmia  

Suurin ongelma on, että tämä kirja löytyy ainoastaan englanniksi, espanjaksi ja portugaliksi. Oma kappale on brasilialainen painos, joten sitä ei ole saatavissa Suomessa. Sitten tietenkin teosta on luettava varovasti, koska mahdollisesti se on tuotettu jälkiviisaudessa ja vahvojen ideologisten linssien läpi.   

Yhteenveto  

Domitila B. De ChungaraLet Me Speak! Testimony of Domitila, a Woman of the Bolivian Mines” on mielenkiintoinen radikalisoitumistapaus, itse kertojan kokemukset ovat todella taitavasti kuvattuja. Jos haluaa lukea todellisen työläisen kauheat kokemukset kapitalistisen oligarkian sorron alla, tämä on se kirja. Kuka tahansa voi samaistua kertojan suruun, epätoivoon ja raivoon, kun häntä ja hänen perhettään kohdellaan kaltoin. Lukiessa tätä kirjaa, ymmärtää, miksi niin Vietnamissa kuin Kuubassa moni työläinen nosti nyrkkinsä ilmaan ja yritti ajaa oikeuksiaan kommunismin kautta. Tietenkin koska tämä teos on muistelmateos, siihen kirjoitetut kokemukset ovat jälkiviisauden rakentama kertomus, jossa todennäköisesti vastakkainasettelut ovat liotellut. Mutta tuntien Etelä-Amerikan historian, bolivialaisen hallituksen väkivaltaisuus ja antidemokraattisuus ovat totisinta totta. Juuri kokemuksiensa takia kirjailija pääsikin puhumaan YK:ssa, ei niinkään ideologiansa takia, vaan juuri koska hän oli nainen, joka kärsi mitä hirvittävintä sortoa.  

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta

Vihollisen sosiologia

James A. Ahon ”Tämä juttu pimeydessä: vihollisen sosiologia” (oma suomennos) on vuonna 1995 julkaistu tutkielma viholliskuvien psykologisista ja sosiaalisista vaikutuksista.

12

Idea

Aho analysoi puolueettomasti erilaisia tapauksia, joissa viholliskuvia on käytetty hyväkseen terrorisoidakseen ja tappaakseen ihmisiä, mutta myöskin tapauksia, joissa viholliskuvan luomista on torjuttu. Kirja analysoi pääosin viholliskuvaa äärioikeiston kautta, koska kyseisen poliittisen suuntauksen ydin perustuu ihmisryhmien demonisointiin ja vihaan. Mutta on tässä tapaus, missä äärioikeistolainen punaniskaperhe joutuu viranomaisten vihan kohteeksi, vaikka tämä perhe ei tehnyt mitään väärin. Samalla kirja analysoi tapauksia, missä ihmiset ovat liittyneet ja eronneet viharyhmästä. Mikä ajoi heidät radikalisoimaan ja mikä lopulta sai heidät tajuamaan olevansa pahasti väärässä?

Eri tapausten kautta, kirjailija pyrkii muotoilemaan teorian siitä, miten joku ihmisryhmä demonisoidaan ”viholliseksi”, joka edustaa kaikkea pahaa. Kun jokin ihmisryhmä on demonisoitu loppuun, mikään keino tämän ryhmän tuhoamiseksi ei ole moraaliton, vaan oikeastaan sankarillinen ja oikea teko. Kirja jäljitteleekin kauhistuttavan kaavan, jossa vihapuhe ensin muodostuu yhdestä tapauksesta, jossa ryhmän edustaja on koettu tehneen jotain pahaa. Rikkinäisen puhelimen lailla, yksittäistapaus tiivistyy stereotypiaksi, joka muuttuu sukupolvesta toiseen siirrettäväksi myytiksi. Tämä myytti uppoutuu ihmisten mieliin ”itsestäänselvyydeksi, jonka kaikki tietävät, mutta eivät uskalla sanoa”. Lopulta, joku viaton perhe puukotetaan kuoliaaksi, koska heidät koetaan olevan juutalaiskommunistisen salaliiton jäseninä tai nuorta afroamerikkalaista nuorta poikaa pelotellaan aseella uhaten koulumatkalla, koska tämä on ”vitun n-!”

Pahuus

Kirjan kirkkain johtopäätös onkin, ettei kukaan oikeastaan koe olevansa ”paha” ihminen, joka hyökkää puhtaan vihan takia viattomien kimppuun. Sen sijaan, me kaikki rakennamme tarinan, jossa olemme aina ”hyvien” puolella ja ”ne” ovat pahoja hyökkääjiä, joita vastaan on puolustauduttava. Oikeastaan “vihollinen” on ihmisten tapa rakentaa oma identiteetti negaation kautta. Sen sijaan, että rakentaisi omakuvan siitä mitä on, monet rakentavat identiteettinsä siitä, mitä he eivät ole tai kuulu. Kaikki paha siirretään jollekin ihmisryhmälle, joka muuttuu “viholliseksi” jota vastustaa, samalla tehden itsestään ”puhtaan ja hyvän”. Tämä selittää, miksi natsit, eivät edes kirjaimellisesti SS:ään kuuluneet, myönnä olevansa rasisteja. Pidetäänhän rasistia ”pahana” ihmisenä kulttuurissamme.

Kirjailijan mukaan ihmisillä on tarvetta tuntea, että heidän elämällään on merkitystä ja he ovat tärkeitä. Monet ihmiset, kuten äärirasistit sortuvatkin rakentamaan rasismista elämäntarkoituksen, jossa jonkun etnisen vähemmistön vihaaminen muuttuu eksistentiaaliseksi sankarikertomukseksi, jossa he ovat pääosassa. Tämä paljastaakin, miten surullisen onttoja ihmisiä äärioikeistolaiset ovat: Heidän elämässään ei ole muuta sisältöä kuin etnisten vähemmistöjen viha. Ei siis mikään ihme, että muutamat äärioikeistolaiset tajuavat elämänsä tyhjyyden, jolloin epätoivoissaan he pyrkivät oikeuttamaan olemassaolonsa massamurhalla. Tämä kirja julkaistiin ennen kuin koulusurmista tuli ilmiö, mutta edellä mainittu selitys pätee niihinkin: koulusurmaajat vain eivät vihaa jotain tiettyä etnistä vähemmistöä, vaan koko ihmiskuntaa tai, kuten incelien tapauksessa, naisia.

Ihmisryhmien demonisointi ”viholliseksi” on tappava, juuri siksi, koska jos jokin ihmisryhmä on vihollinen, se tarkoittaa, että he ovat sodassa sinua vastaan.  Aho käyttää esimerkkinä erään itävaltaisen epäonnistuneen taidemaalarin vankilassa kirjoittaman kirjan sitaattia “Verisynti ja rodun pyhäinhäväistys ovat perisyntejä ja ihmiskunnan turmio niille, jotka siihen antautuvat… Tämän vuoksi uskon, että toimin Jumalan tahdon mukaisesti: Puolustamalla itseäni juutalaisia vastaan, taistelen Jumalan työn puolesta.”  Harva kiinnittikin huomiota Adolf Hitlerin vihajulkaisun viestiin ja noin kymmen vuoden jälkeen 6 miljoonaa juutalaista teurastettiin, kuten kyseissänsä teoksessa kehotettiin. Parempi tappaa kaikki juutalaiset, Hitler totesi, ennen kuin he tuhoavat valkoisen rodun.

Kaikissa Ahon kirjan tapauksissa, paatuneimmat KKK:n ja terrorististen uusnatsiryhmien jäsenet uskoivat taistelevansa paremman maailman puolesta, jonka ainoa este olivat tietyt ihmisryhmät, joita he kokivat juonittelevan valkoisen rodun tuhoa. Kukaan heistä ei tunnustanut vihaavansa juutalaisia, mustia, homoja ja naisia, vaan ainoastaan reagoimassa heidän viiteryhmäänsä vastaan kuviteltuja hyökkäyksiä vastaan. Nämä ihmiset uskottelivat itselleen, että he ajattelivat yhtä loogisen kylmästi kuin sodan kenraalit, jotka eivät vihaa sodan toista osapuolta, vaan reagoivat aggressioon täsmällisellä sotilaallisella iskulla. Koska vähemmistöt eivät oikeasti ole sodassa enemmistöä vastaan, äärioikeistolaisten on pakko uskoa salaliittoteorioihin, jotta voivat oikeuttaa vihansa. Viha ilman oikeutusta on silkkaa hulluutta, eivätkä he koe olevansa hulluja, eivätkä halua, että muut pitävät heitä hulluina.

Mielenkiintoisesti tässä kirjassa paljastuu, että äärioikeistolaisuus, ainakin Yhdysvaltojen kontekstissa, oli eliitin projekti, jolla viedä ihmisten huomio pois omasta epäonnistumisestaan. Yhdysvalloissa moderni äärioikeisto muodostui Vietnamin sodan veteraaneista, joille iskostettiin oikeistolaisen eliitin luoma myytti, että ainoa syy miksi sota hävittiin, oli koska “korruptoituneet vasemmistopoliitikot pettivät armeijan, kahlitsemalla sen ihmisoikeuksien ja laillisuuden noudattamisella.”, eikä sen takia, koska kenraalit olivat vain huonoja ja koko sota turhaa ihmiselämän haaskausta. Myytin mukaan, USA olisi murskannut vietkongit, jos vain armeijalle olisi annettu täydet valtuudet tuhota heidät. Äärioikeisto onkin oikeistolaisen eliitin propagandan luoma poliittinen ääriliike, jonka vallankumouksellisista puheista huolimatta, palvelee tämän eliitin tarpeita.  Olen kirjoittanut yleisestikin Uuden Suomen blogissani siitä, miten äärioikeisto on eräänlainen valtaanpitäjien ideologinen jämä, joka karannut käsistä.

Ahon mukaan kansanperinteen sankarimyytit ovat yksi syy ääriajatteluun. Vaikka monissa sankarimyyteissä varoitetaan sankarin lankeamista pahuuden tielle, kansankulttuurissa myytit ovat typistyneet ideaksi, että on olemassa ”puhdassydäminen” sankari, joka edustaa kaikkea hyvää ja kukistaa kaikkea pahaa edustavan hirviön. Tämä ajattelu on tehnyt ihmisistä psykologisesti alttiita uskottelemaan itselleen, että on olemassa absoluuttisen ”pahoja” ihmisiä, joitten tuhoaminen keinolla millä hyvänsä on ”moraalista”. Kirjailija lähteekin laajentamaan kirjaansa käsittelemään ääriryhmistä sodissa tapahtuneisiin ihmisoikeusrikkomuksiin. Aho kiinnittää erityisesti huomiota siihen, miten amerikkalaiset järkyttyvät, kun ajoittain paljastuu, että ”heidän poikansa” on tappanut lapsia ja naisia rintamalla.

Tämä kirja saikin minut ajattelemaan väkivaltaisen antifasismin ongelmallisuutta. Vaikka fasistit ovat objektiivisesti perverssejä paskiaisia, heidän väkivaltainen nujertaminen ei välttämättä vähennä fasismia, vaan voi joissain tapauksissa eskaloida fasistien väkivaltaisuuksia. Esimerkiksi Anton Montin ja Pontus Purokuron kirjaassa ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” (2017) eräs antifasisti harmittelee, että jos Suomen Sisun aktivisteja olisi pahoinpidelty enemmän 2000-luvun alussa, he eivät olisi päässyt Perussuomalaisten johtoon. En ole varma olisiko sellainen taktiikka ihan toiminut? Ainakin Michael Burleighin ”Kolmas valtakunta. Uusi historia” (2000) mainitaan, että natsit käyttivät antifasistien hyökkäyksiä hyväkseen, kehystääkseen itsensä sananvapauden uhreiksi, kasvattaen suosiotaan. Nykyäänkin äärioikeisto rakastaa uhriutua, joten heidän martyyrikompleksin vahvistaminen ei vaikuta olevan se fiksuin menetelmä vähentää äärioikeiston vaikutusvaltaa. Aho nostaakin kirjassaan tapauksia, joissa antirasistit onnistuivat eristämään fasistit, ilman että heitä demonisoitiin ihmishirviöiksi tai pahoinpideltiin. Taktiikkoihin kuului eri järjestöjen ja yhteisöjen arvostettujen henkilöitten sitouttaminen antirasismiin ja solidaarisuusmarssit vähemmistöjen puolesta. Kirjailija toteaakin, että pahuutta on oikeasti olemassa ja sitä pitää torjua, eikä olla passiivinen sen edessä, mutta pahuutta ei voiteta pahuudella. Jos vihollinen on pakko nujertaa väkivalloin, on asetettava rajat väkivallalle ja oltava varovainen, ettei itse lankea pimeyden tielle.

Ongelmia

Ainoa ongelma tässä kirjassa on se, ettei se käsittele eettisiä kysymyksiä, jotka liittyvät pirtelöitten heittämiseen fasistien niskaan. Onko oikein heittää maitotuote ihmisen päälle, jos tämä on rasistinen kusipää? Olisiko parempi heittää vegaaninen kaurapirtelö? Tai luomumehu? Vai voidaanko taivuttaa vegaaniset periaatteet fasismin kukistamiseen? Entä pitääkö rahoittaa pikaruokaravintolaa fasismin kitkemiseen? Tällaisiin tärkeisiin kysymyksiin Aho ei anna vastausta.

Yhteenveto

James A. Ahon ”This Thing of Darkness: A Sociology of the Enemy” on loistava tutkielma pahuudesta ja demonisoinnista. Kirja on tiivis, mutta täynnä rohkeaa ja monipuolista pohdintaa. Harmi, ettei tätä teosta ole suomennettu, vaikka kirjailijan sukunimi selvästi viittaa siihen, että hän on täältä päin.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Rasismin ja äärioikeistolaisuus