Työstäkieltäytyjän käsikirja

Monen kirjoittajan “Työstäkieltäytyjän käsikirja” on tänä vuonna julkaistu artikkelikokoelma otsikossa mainitusta harrastuksesta.

10
Idea

Oikeastaan tämä kirja on hauskasti kirjoitettu anarkokommunistinen manifesti, jonka ydinargumentti on, että ainoa tapa pelastaa planeetta on irrottautua keinolla millä hyvänsä kapitalistisesta järjestelmästä ja siirtyä kommunismiin. Kirjailijoitten mukaan tämän siirtymän voi toteuttaa kieltäytymästä tekemästä töitä kapitalistisessa järjestelmässä, joko laiskottelemalla työpaikalla tai siirtyen kokonaan pimeisiin töihin, kuten kannabiskeksien leipomiseen ja prostituutioon tai liitymällä johonkin kansalaisjärjestöön vapaehtoistyötekijäksi, mutta silti nostaen työmarkkinatukea.

Kirjan idea on, että mitä vähemmän ihmisiä on töissä, sitä tehottomaksi kapitalistinen järjestelmä menee, jolloin yritysten on pakko automatisoida tai mennä konkurssiin, pakottaen valtion uudelleenmuotoilemaan koko talousjärjestelmän. Samalla työstäkieltäytyjäaktivistit painostavat maittensa hallituksia adoptoimaan perustulon ja muita sosialistisia ohjelmia, jotta siirtyminen kommunismiin onnistuu.

Kirjan ajama ideologia perustuu Karl Marxin teorian uudistettuun anarkistiseen tulkintaan, jonka mukaan kaupallisten tuotteitten arvo mitataan ajassa, jossa se on valmistettu, eikä kysynnällä ja tarjonnalla. Tällä taloustieteellisellä tulkinnalla, työnantaja “varastaa” työntekijän aikaa, jota tämä voisi käyttää itsensä toteuttamiseen. Kirjoittajat laajentavat tätä konseptia nykyisiin internetjätteihin, joitten tuote ei synny tehtaissa, vaan yhteiskunnan kollektiivisesti tuottaman datan analyysissä, merkitsen sitä, että nyt koko yhteiskunta koostuu työläisistä, jotka tekevät megakorporaatioille ilmaista työtä.

Tämän kirjan kirjoittajien mukaan työstäkieltäytyminen onkin modernin pirstaleisen työmarkkinoitten aikakautena uusi lakon muoto. Suuret ammattiliitot ovatkin kirjan vihollisia, jotka estävät radikaaleimmat vaatimukset lyhyemmistä työajoista ja varallisuuden tasaisemmasta jaosta. Kuten yksi kirjoittajista asian ilmaisee “Tämän hetkiset vapaudet työn pakkovallasta ovat vain välitilinpäätös vuosisatojen lakkoilusta ja kapinoinnista.

Kirjan idea on, että tarpeeksi suuri perustulo (yli 1000€ kk), jonka suuryritykset maksaisivat, varmistaisi sen, ettei kenenkään olisi pakko tehdä töitä, jolloin kulutus laskisi ja yhteiskunta voisi elää ekologisesti tasapainoisemmin kuin nyt, mutta henkisesti rikkaampana. Suurin osa töistä jouduttaisiinkin täysautomatisoimaan.

Kirjan artikkelit käsittelevätkin edellä mainittua marxilaisen teorian tulkintaa, ammattiliittojen ja sosiaalipalveluitten ongelmista, epätasa-arvon kasvusta, huononevista työehdoista ja vasemmistoa riivaavasta “työn kultista”, mutta myöskin konkreettisia ohjeita, miten välttää töitä. Voin kyllä todeta, että kesätyöpaikkani yksi työkaveri on mestari työn välttämisessä, eikä hän ole koko kirjaa lukenut. Annan pisteet siitä, että tämä kirja antaa samat ohjeet kuin työkaverini, joka osoittaa, että kirja on kirjoitettu konkreettisten kokemusten pohjalta! Sinänsä olen yllättynyt, että suhteellisen iso kustantamo julkais kirjan, jossa kehotetaan varastamaan työpaikan omaisuutta, jotta saisi “varastetun ajan” takaisin suuremmalla materiaalisella korvauksella.

Ongelmia

Kirja noudattaakin ääri-ideologioitten kerrontataktiikkaa, jossa ensin argumentioidaan, miten vieras tavallisesta ihmisyydestä vallitseva järjestelmä on, jolloin mikä tahansa teko tätä järjestelmää ja sen edustajia vastaan on oikeutettua. Toki tässä kirjassa ei argumetoida vallankumouksellisen väkivallan puolesta, mutta yksityisomaisuuden varastaminen ideologian nimissä on askel sellaiseen suuntaan. Ainakin olen törmännyt oikeistoliberaaleihn, jotka pitävät lakkoilua kirjaimellisena terrorismina, jota valtion olisi syytä kitkeä ankaralla kädellä. Ainakin terrorismitutkimus ei tällaista tunnusta, mutta näin asiat koetaan. Eli joissain piireissä tämä kirja on mitä äärimmäisintä radikalismia, mitä voi olla.

Kirjan suurin ongelma ovat sen artikkelit epätasaisilla laaduilla. Tässä kirjassa on paljon toistoa ja, mitä kummallisinta lyhyitä novelleja, jotka kuvaavat miltä tuntuu elää palkkatyössä tai Työvoimatoimiston kyttäämänä. Toki novellit ovat viihdyttävää luettavaa, mutta jotkut ovat niin taiteellisen kokeellisia, että vähän ihmettelin, mikä on niitten pointti? Jos haluan lukea äärivasemmistolaista radikalisointiopasta, niin odotan sentään johdonmukaista ohjeistusta, enkä väliin tungettuja fiktiivisiä kertomuksia. Tämä on erityiseen outoa, kun tässä kirjassa on ihan oikeittenkin ihmisten haastatteluja, jotka kuvaavat samoja asioita.

Toinen ongelma on kirjan teoriapinotteisuus. Vaikka tässä teoria on esitetty viihdyttävään ja ymmärrettävään muotoon, konkreettiset politiikan ehdotukset tai taktiikat puuttuvat lähes kokonaan. En siis tarkoita ohjeistuksia luisia työpaikalla tai “ideologisena työttömänä” olemisesta, vaan tarkat ohjeet tai edes tiekartta, miten murtaa perinteisten ammattiliittojen hegemonia ja kommunismin saavuttaminen? Tässä vain oletetaan, että kunhan tarpeeksi ihmisiä lukee tämän kirjan, niin massalikke on valmis ja sitten menoks! Lukiessaan tätä kirjaa tuntuikin, että vain harva kirjoittaja on oikeasti elänyt työväen elämää.

Erityisen kummallista on, että tässä kirjassa ei analysoida vasemmiston kritiikkiä perustulosta, kuten se argumentti, että perustuloa voidaan käyttää oikeiston toimesta murtaakseen ammattiliitot, luoden näin vielä ”joustavammat” työmarkkinat, joissa kaikki ihmiset ovat vain valtion kustantamia nomadeja, jotka siirtyvät pakolaisten ja maahanmuuttajien kanssa maasta toiseen halpana työvoinana.

Sitten tietenkin on moraalinen aspekti. Millä oikeudella työstäkieltäytyjä ajattelee, että hän voi yrittää pakottaa muut ihmiset mukautumaan hänen käsitykseensä yhteiskunnasta? Koska eivät kaikki ihmiset ihan halua kaataa kapitalismia, erityisesti kun niin moni on riippuvainen siitä. Kirjailijat vastaavat tähän epäsuorasti tässä kirjassa sillä, että koska kapitalismi pakotettiin ihmisiin väkivalloin (asiatahan ei äänestetty) niin yhtä hyvin he voivat pakottaa omalla kollektiivisella massaliikkeellä muutkin kommunismiin. Postmodernimmaksi toki tämä pakottaminen menee, koska se toteutetaan kirjaimellisesti kieltäytymällä tekemästä töitä. Eli passiivista vastarintaa, jolla pyritään saavuttamaan koko vallitsevan järjestelmän romahdus. Varmaan moni osaa itse miettiä, minkälaisia implikaatioita tällainen pakotettu siirtymä mahdollisesti voisi aiheuttaa, erityisesti kun eivät ainakaan kapitalistit suostu luopumaan vallastaan vapehtoisesti. Historiassa on huomattu, miten ”kivuttomasti” vallankumoukset menevät.

Yhteenveto

Monen kirjoittajan “Työstäkieltäytyjän käsikirja” on epätasainen tekele, jonka suurin arvo on sen eksoottisessa lupauksesta todella radikaalista vasemmistolaisesta aktivismista. Radikaaleinta on laaja käsite työväestöstä, johon eivät kuulu vain tehdästöissä olevat valkoiset suomalaiset, vaan huumeriippuvaiset, seksityöläiset, seksuaalivähemmistöt ja maahanmuuttajat. Tässä kirjassa onkin valtavirrasta poikkeavia ideoita, jotka osoittavat, että uusia ideoita esittävät nykyään vasemmistoanarkistit, eivätkä periteiset demarit ja kommunistit.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri

Unikäärme

Vonda N. McIntyrerin ”Unikäärme” on vuonna 1978 kirjoitettu postapokalyptinen scifi-romaani elävillä käärmeillä parantavasta lääkäristä. 

dsc_0272.jpg

Idea 

Maailma on tuhottu oletettavasti ydinsodalla. Osa aavikoidusta ympäristöstä on mystisten avaruusolioitten hallitsemaa, kun taas toinen osa kaupunkivaltioissa ja kyissä elävien ihmisten. Romaanissa seurataan parantajakastiin kuuluvaa ”Käärme” nimistä naista, jolla on hallussaan muukalaislajiin kuuluvia käärmeitä muistuttavia olentoja, joitten puremat voivat olla parantavia. Näillä olennoilla Käärme onnistuukin parantamaan ja lievittämään ihmisten kipuja. Kuitenkin yhdessä kylässä pelokkaat ja tietämättömät ihmiset tappavat yhden Käärmeen olennoista, jolloin tämä joutuu etsimään uuden. Koska nämä parantavat olennot ovat harvinaisia, niitä ei löydy helposti ja tästä alkaa seikkailu eri kyliin ja ympäristöihin, joihin liittyy tappelua, suostumuksellista täysikäistä heteroseksiä, pedofiliaa, radioaktiivisuutta ja avaruusolioita. 

Romaanin idea ja maailma ovat todella mielenkiintoisia, mutta hahmot ja itse juoni olivat todella tylsiä, että luin vaivalla. Kirjan maailma kuvaillaan sen verran säästeliäästi, että en heti tajunnut sen sijoittuvan meidän maailamme ja sen ydinsodanjälkeiseen aikaan. Kirjailija herättikin tällä ripottelevalla kuvauksella mielenkiintoni. Kuitenkin fokus ei ole mystisissä avaruusolioissa, vaan hahmojen välisessä dynamiikassa, joka kuitenkin ei jaksanut kiinnostaa. Tämä romaani olikin aika epäonnistunut tapaus yhdistää fantasiaa ja scifiä. Pedofiliakin kuvailtiin lyhyesti, eikä se ollut mitään muuta kuin lyhyt juonikäänne, joka ei vaikuttanut oikein mihinkään. Hahmokin, joka sen kärsii ei muuttunut mielenkiintoisemmaksi tai personaalisemmaksi.  

Yhteenveto  

Vonda N. McIntyrerin ”Unikäärme” ei ole tylstä romaani, kyllä tässä tapahtuu kaikenlaista ja maailman kulttuuritkin ovat mielenkiintoisia, mutta eivät ainakaan minusta tarpeeksi mielenkiintoisia, ohuitten hahmojen ja juonen takia. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Uudet pääoman profeetat

Nicole Aschoffin “Uudet pääoman profeetat” on vuonna 2015 julkaistu marxilainen tietokirja miljardöörien itseapufilosofioita ja hyväntekeväisyysaktivismia vastaan.

2

Idea

Kirjan lähtökohta on Luc Boltanskin ja Eva Chiapellonin teoria kapitalismin sopeutumiskyvystä, jota he kutsuvat “kapitalismin hengeksi”. Kummankin sosiologin mukaan kapitalismilla on erityinen kyky mukautua kulttuurisiin muutoksiin, tehden siitä lähes tuhoutumattoman, talouskriiseistä huolimatta. Boltanskin ja Chiapellon mukaan kapitalismi toimii niin kauan, kun ihmiset uskovat siihen ja vaikka todellisuus koetteleekin uskoa jatkuvasti, kapitalismiin onnistutaan aina luomaan uusia sitä oikeuttavia filosofisia ideoita, eli hengen, joka sitten leviää kansan tietoisuuteen itsestäänselvyytenä. Avoimesti kommunisti Nicole Aschoffin lähteekin haastamaan nykyajan kapitalismia oikeuttavia filosofioita, kyseenalaistamalla sitä edistäviä “profeettoja”: Sheryl Sandberg (Facebookin toimitusjohtaja), John Mackey (Whole Foods-ruokakauppaketjun perustaja), Oprah Winfrey (mediamoguuli) ja Bill Gatesin (Microsoftin perustaja) ideoita. Kirjan tavoite onkin argumentoida tämän kritiikin kautta, ettei kapitalismia voi pelastaa tai siihen sopeutua, vaan ajan mittaan sen sisäiset ristiriidat tulevat kasvamaan niin suuriksi, että koko järjestelmä kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Jos ihmiset lakkaavat uskomasta kapitalismiin, siirtyminen kommunismiin käy helpommin.

Sheryl Sandberg kirjoitti feministisen itseapuoppaan, jossa neuvotaan, että ainoa tapa muuttaa maailma paremmaksi naisille, on heidän nousta keinolla millä hyvänsä suuryritysten ja valtioitten johtoihin. John Mackey taas on argumentoinut, että jos yritykset toimivat vastuullisesti ympäristön ja työntekijöittensä suhteen, sekä tukevat erilaisia sosiaalisia hyväntekeväisyysjärjestöjä, maailman ongelmat voidaan ratkaista. Oprah Winfrey taas on usealla mediaprojektilla ajanut ideaa, että ihmisen on kanavoitava positiivista metafyysistä energiaa (Jumala) sopeutuakseen modernin maailman vaatimuksiin. Bill Gates on vuorostaan oman Gates-säätiönsä kautta pyrkinyt ratkaisemaan niin ympäristö, maatalous, terveydenhuolto ja koulutusongelmat soveltamalla niihin yksityisten voittoa tavoittelevien yritysten toimintaperiaatteita. Gates uskoo, että kunhan kaikki maailman instituutiot toimivat yksityistyen yritysten tavoin, suurin osa nykyajan ongelmista voidaan ratkaista.

Kirjailijan mukaan kaikille näille “profeetoille” on yhteistä se, etteivät he usko valtion tai ulkoparlamentaaristen massaliikkeitten kykyyn parantaa maailmaa, vaan yksilöitten kykyyn sopeutua markkinoitten vaatimuksiin. Kunhan ihmiset osaavat kanavoida positiivista energiaa, suurin osa maailman suurimmista yrityksistä on tiedostavien ja hyväntahtoisten naisten johdossa ja kaikki elämän sektorit on markkinaehtoistettu, kapitalismin aiheuttamat ongelmat ratkeavat. Kirjailija argumentoikin hyvin vakuuttavasti, miksi nämä kaikki ratkaisut eivät toimi, koska kapitalismissa ja yhteiskunnan rakenteissa itsesään on ongelmia. Kirjailija argumentoikin, että vasta kun erilaiset yhteiskunnan valtarakenteet paljastetaan ja puretaan, erilaiset sosiaaliset, ekologiset ja taloudelliset ongelmat voidaan ratkaista.

Nicole Aschoffin teosta voitaisiinkin kutsua maltillisen vasemmiston, sosiaaliliberalismin ja ihmiskasvoisen uusliberalismin ankaraksi kritiikiksi. Vaikka kirja on selkeästi kommunismia ajava, se ei ehdota kapitalismin kumoamista, ainoastaan todella perusteellisia rakenteellisia reformeja, kuten laajempi hyvinvointivaltio, tiukempaa markkinojen ylilyöntejä hillitsevää lainsäädäntöä ja perustuloa.

Ogelmia

Tässä kirjassa osoitetut kritiikit olivat minulle tuttuja, ennen kuin olin edes poliittisesti valveutunut tai lukenut Marxia. Ehkä vasemmistolaiset vanhempani aivopesivät minut jo nuorena, kun minulle on itsestään selvää, että itseapufilosofiat ovat roskaa. Tämä teos onkin enemmän tarkoitettu ihmisiille, joka ei ole koskaan lukenut Marxia tai jaksa sitä lukea. Tämä onkin 151 sivua pitkä kirja, joka saa perille aika hyvin Marxin kapitalismikritiikin, helppolukuisella tekstillä ja nykypäivän esimerkkejä käyttäen. Jos kuitenkin on hyvin perehtynyt äärivasemmiston argumentaatioon, tämä teos on peruskauraa.

Teoksen suurin ongelma onkin siinä, että tämä on populaari tietokirja, jossa tarkkoja lähteitä on vain muutama. Kriittisemmälle lukijalle tämä onkin turhauttava teos, koska joillekin todella radikaaleihin väitteisiin ei löydy lähteitä! Sitä haluaisi tietää, kuka on niin oikeasti sanonut ja missä? Tai mistä saisi lukea lisää kyseisetä tapauksesta. Tämä onkin sellainen kirja, jossa joutuu googlaamaan kirjan kuvauksia tai nimiä, jos haluaa tietää, mistä tarkalleen kirjailija on väitteen repäissyt. Eli tämä kirja on tarkoitettu ponnahduslaudaksi syvällisempään radikalisointiin tai jo radikalisoituneelle henkilölle, joka vain etsii paremmin muotoiltuja kapitalismikriittisiä argumentteja.

Yhteenveto

Nicole Aschoffinin “The New Prophets of Capital” on hyvä kirja, jos sinulla on kiire radikalisoitua kommunistiksi tai haluat tietää, miksi äärivasemmistoa vituttaa nykyjärjestelmä niin paljon? Mutta kriittisemmälle tai perehtyneemmälle lukijalle tässä teoksessa ei ole paljon tarjottavaa.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Politiikka ja yhteiskunta, Talous

Populismin räjähdys

John B. Judisin ”Populismin räjähdys: Miten suuri lama muutti amerikkalaisen ja eurooppalaisen politiikan” on vuonna 2016 julkaistu tietokirja siitä, miksi juuri tällä vuosikymmenellä populismi on noussut länsimaissa merkittäväksi poliittiseksi voimaksi?

DSC_0279

Idea

Judis ei keskity niinkään populismin teoriaan, joka saa tässä kirjassa vain yhden kappaleen, vaan sen käytännön historiaan, joka alkaa 1800-luvulla. Tästä kirjailija etenee nykypäivään saakka ja käsittelee merkittävimpiä länsimaisia populistipuolueita, niin vasemmalta kuin oikealta. Kirjailija analysoi näitten puolueitten puolueohjelmaa, johtajien retoriikkaa ja äänestäjien demografiaa ja mielipiteitä. Kaiken tämän kirjailija taustoittaa yhteiskunnallisella ja taloudellisella analyysilla. Lukija saakin kirjasta kokonaiskuvan siitä, mitkä olosuhteet ajoivat aikoinaan maailman ensimmäisen populistipuolueen perustamiseen ja miksi nykypäivänä näitä puolueita on ilmestynyt kaikkialle länsimaille kuin sieniä sateella?

Uusliberalismi

John B. Judisin pääteesi on, että populismi on taloudellisen järjestelmän aiheuttaman demokraattisen kriisin oire. Toisin kuin sosialistit tai fasistit, populistien tarkoitus ei ole luoda kokonaan uusi yhteiskunta, vaan reformoida kapitalismi alistetuksi kokevalle luokalle oikeudenmukaisemmaksi. Kirjailijan mukaan 1800-luvulla USA:ssa syntynyt maailman ensimmäinen populistipuolue nimeltä ”Kansan puolue”, joka perustettiin pienivilelijöitten protestiliikkeenä suurmaanomistajia ja pörssikeinottelua vastaan. Kirjailijan mukaan USA:n rajoittamaton vapaa markkinatalous oli tuohon aikaan aiheuttamassa hintojen äkillisiä heilahduksia ja viljelysmaan hupenemista harvojen käsiin. 1800-luvulla USA:n taloudellinen järjestelmä toimi klassisen liberalismin ”Laissez-faire” (antaa mennä) periaatteella, jossa valtio ei puutu talouden toimintaan, vaan markkinoitten ”näkymätön käsi” hoitaa kaiken. Kuitenkin kyseinen käsi hoiti asiat niin, että pieni porvareitten eliitti rikastui huimasti, kun taas tavallinen kansa köyhtyi ja lopulta menetti veloissaan asunnot ja viljelysmaat. Kansanpuolue lopulta epäonnistui pääsemään valtaan, mutta sen vaatimukset varallisuuden tasaisemmasta jaosta vaikuttivat siihen, että USA:n alettiin rakentaa hyvinvointivaltio ja klassinen liberalismi korvattiin elvyttävällä keynesiläisyydellä.

Kirjailijan mukaan kuitenkin 1970-luvulla keynesiläisyys ei enää toiminut ilman siirtomaita ja tiukasti länsimaisten suurvaltojen vaikutuspiirillä olevien valtioitten kontrollilla, joten klassinen liberalismi vedettiin naftaliinista, muodostaen nykyään hegemonisen uusliberalistisen ideologian. John B. Judisin mukaan kuitenkin klassinen liberalismi ei toiminut 1800-1917-luvuilla, eikä se nykyäänkään toimi. Oikeastaan hallitsematon vapaa markkinatalous on niin huono taloudellinen järjestelmä, ettei se toimi edes maltillisessa muodossa, jossa valtio asettaa sille muutaman rajoituksen ja ohjaa osan sen varallisuudesta supistettuun hyvinvointivaltioon. Tämän kirjan pääteesi onkin, että uusliberalistinen politiikka on aiheuttanut kaikki nykyajan ongelmat, niin ympäristön tuhoutumisen, länsimaisten raskasteollisuustyöpaikkojen häviämisen, alipalkattujen pätkätöitten kasvun ja maahanmuuttoon liittyvät ongelmat, jotka yhdessä ovat luoneet oivan kasvualustan populismille.

Tämä kirja täyttääkin Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”How Democracies Die: What History Reveals About Our Future” (2018) kirjan jättämän aukon, eli miksi ihmiset ovat niin innokkaita äänestämään autoritaarisia populistipuolueita valtaan? Syy onkin juuri se, minkä epäilin, eli poliittistaloudellisessa järjestelmässä, joka yksinkertaisesti ei toimi.

Monet liberaaliajattelijat aliarvoivat tavallisen kansan älykkyyttä ja luulevat, että huono koulutustaso ja rasismi yksin saavat ihmiset luopumaan demokratiasta ja janoamaan vahvaa sankaripoliitikkoa, joka ”kuivattaa valtion suon”. Oikeasti kansa on hyvinkin tietoinen sen materiaalisista ja sosiaalisista olosuhteista, jotka ovat sitten 1968 asti murentuneet. Tämän kirjan kuvaus uusliberalismista, toi mieleen filosofi John Grayn toteamus, että Margaret Thatcherin uusliberalismilla oli bolsevismia muistuttava energia, joka sai tuntemaan, että oikeistoliberaali projekti oli jännittävää ja välttämätöntä. Asiaan vaikutti paljolti se, että Thatcher itsekin heitti hyvin leninistisen lauseen Sunday Timesin haastattelussa, vuonna 1979: ”Taloustiede on metodi; päämäärä on muuttaa sydän ja sielu” Lisäisin tähän, että kuten stalinismi, uusliberalismi on ehdoton ideologia, jossa utopian nimissä miljoonia ihmisiä on pantu valtion lihamyllyn läpi.

Mutta koska länsimaat ovat suurimmaksi osaksi liberaalidemokratioita, tavalliset kansalaiset ovat äänestämässä uuliberalismin kumoon.  Anarkisti Antti Rautiainen totesikin Twitterissä ”Uusliberalismi on kuollut ja sen tilalle on tullut oikeistokeynesiläisyys, jossa otetaan velkaa ja leikataan veroja. Lähitulevaisuus on trumpismi, PiS ja Salvini. Kokoomuskin on jo puoliksi tässä veneessä.” Se onkin pikkasen ironista, että vasemmisto on vuosikymmeniä taistellut uusliberalismia vastaan, jota mainostettiin ”ainoksi ratkaisuksi”, vain jotta itse oikeisto luopuu siitä, kun liikaa ruskeita ihmisiä tulee täyttämään ne alipalkatut pätkätyöt, jotka jäivät valkoiselle työväestölle.

Samalla kirjailija antaa selityksen, miksi sosiaalidemokratia on kokenut tappioita Euroopassa ja sen lievempi versio USA:n Demokraattipuolueen muodossa? John B. Judisi jäljittää sosiaalidemokraattisten puolueitten myöhäishistoriaa, osoittaen, että 1980-luvulta lähtien nämä puolueet alkoivat luopua viimeisistä maltillisen sosialismin rippeistä ja omaksua ”kolmannen tien” maltillisen uusliberalistisen politiikan, jotta voisivat kilpailla oikeiston kanssa. Iso-Britannian oikeistolainen pääministeri Margaret Thatcher totesikin haastattelussa, että yksi  hänen suurimmista saavutuksistaan oli muuttaa kilpailevan Työväenpuolueen talousliberaalimmaksi. Tämä oli kirjailijan mukaan paha virhe, joka on nykyään kostautunut demaripuolueitten kannatuksen valumisena äärioikeistoon ja populistipuolueille.

Ongelmia

Suurin ongelma tässä teoksessa on se, ettei se ole kovin tieteellinen. Tämä onkin toimittajan kirjoittama teos, jossa tarkkoja lähdeviitteitä on aika vähän. Kirjassa sentään kerrotaan, mistä ja kuka on tiettyjä asioita sanonut, joten ei tässä ihan hatusta vedettyjä väitteitä ole. Kirjailijan oma kontribuutio kirjan argumenttien perustelemiseen on eri äänestäjädemografioitten analyysi ja haastattelut. Tämä teos näyttäytyykin enemmän vasemmiston narratiivina siitä, mikä oikein meni vikaan kuin tarkkaa tutkimus. Silti kyseinen narratiivi on melko uskottava, kun nykyään oikeisto on tosiaan luopumassa uusliberalismista. Erityisesti presidentti Trump on aika vahvasti ajanut rasistista keynelisäisyyttä ja protektionismia, joka saisi entisen presidentti Ronald Reaganin kääntymään haudassaan.

Toinen ongelma on kirjailijan pelkuruus. Koko tämän kirjan ajan, vapaa markkinatalous näyttäytyy mahdottomana järjestelmänä, joka ei toimi käytännössä missään muodossa. Ajan mittaan järjestelmän eri versiot kuluttavat itsensä loppuun, romahtaen talouskriiseihin. Lukijalle tuleekin mielikuva, ettei kapitalismia voi uudistaa tai pelastaa, vaan se on tuhoon tuomittu. Kuitenkin kirjailija ei uskalla sanoa tätä suoraan, vaan hän keskittyy kuvaamaan tätä prosessia päätymättä sen loogiseen johtopäätökseen. Maksimissaan Judis spekuloi, etteivät populistipuolueet kykene murtamaan uusliberalismia, vaan uusliberalismi sopeutuu rajoitetumpaan ympäristöön, siirtämällä sen sisäiset ongelmat tulevaisuuteen. Sinänsä tämäkin visio on uskottava, kun tietää, miten nykyiset oikeistopopulistiset puolueet ovat paljon talousoikeustolaisempia kuin ennen Toista maailmansotaa.

Yhteenveto

John B. Judisin ”The Populist Explosion: How the Great Recession Transformed American and European Politics” on hyvä ja tiivis kirja, joka antaa melko uskottavan selityksen nykyään riivaavaan populismiin. Kuitenkin kirjailijan haluttomuus antaa ratkaisun populismin kasvulle tarkoittaa joko sitä, että kirjailija ei halua leimaantua kommunistiksi, kun esittelee kapitalismia niin huonossa valossa tai sitten hän harrastaa propagandistien suosittua taktiikkaa, eli kysymysten herättämistä lukijan päässä. Kun kapitalismin kaikki muodot esitetään epäonnistuneina, lukijalle jääkin vain yksi johtopäätös: kapitalismi ei toimi. Kirjailija ei ota vastuuta siitä, mitä lukija tekee tällä johtopäätöksellä, hän vain kysyy vaikeita kysymyksiä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Saapas, joka polkee ikuisesti ihmiskasvoja

Lois Lowryn ”Luovuttaja” (oma suomennos) on vuonna 2006 julkaistu nuorten kirja, jossa seurataan kaksitoistavuotiasta poikaa, joka oppii siirtämään mielensä ihmisten muistojen sisälle, eläen ne. 

4

Idea 

Kirjassa kaksitoistavuotias hahmo valitaan erikoisen kyvyn vuoksi mystisen ”vastaannottajan” oppipojaksi. Tästä alkaa ihana, kauhistuttava ja mielenkiintoinen matka, jossa lukija seuraa päähahmon hidasta radikalisoitumista vastustamaan ympäröivää yhteiskuntaa.  

Kirjan alussa lukija heti huomaa, että kirjan maailmassa on jotain pahasti vialla, mutta ei osaa ihan osoittaa mikä, koska kaikki näyttää niin täydelliseltä ja ihmiset niin onnellisilta. Koska kirja on scifiä, lukija olettaa maailman vain olevan erilainen kuin meidän, eikä siinä itsesään olevan mitään vialla. Itse kuitenkin olen sen verran paljon lukenut, että aistin, että kirjassa esitetään maailma, jossa en haluaisi elää. Lukiessani tätä romaania, pohdinkin, että luenko nyt jotain propagandaa, joka tukee tällaista maailmaa, naamioituneena viihdyttävään kertomukseen, kuten Robert A. Heinlein ” Starship Troopers” (1959), vai eteneekö tämä kirja kritisoimaan moista hallintoa? Onneksi kritisoi ja se tehtiinkin nerokkaasti.  

Kirjassa keskitytäänkin onnistuneesti romaanin päähahmojen persoonien ja maailman rakenteluun, joka saa aikaan sen, että välität hahmoista, etkä vain keskity hienon maailman yksityiskohtien tarkasteluun, vaan maailma vaikuttaa hahmoihin ja he maailmaan. Kirjan teema ei ole vain hahmon radikalisoituminen, mutta myöskin tämän kasvu lapsesta teiniksi ja puberteettiin liittyvät ongelmat. 

Otin tämän romaanin luettavaksi, ilman että tiesin siitä muuta kuin sen, että se oli nuorten kirja. Halveksin nuorten kirjoja, mutta koska tämä oli ”parhaitten kirjojen” listassa ja kansikuva ei ollut kliseistä YA-estetiikkaa, ajattelin lukea. Juuri koska en tiennyt mitään romaanista, koko kirjan paljastus tuntui mahtavalta yllätykseltä. Tämä romaani onkin paljon vakavempi, omaperäisempi ja synkempi kuin perus nuorten kirjat.  

SPOILEREITA! 

Koska tämän romaanin maailmanrakennus oli sen verran mielenkiintoinen, haluan käsitellä sitä. Mutta kuitenkin romaanin voima syntyy siitä, että lukija ei ihan tiedä, mitä helvettiä tarinan ihmisiä oikein vaivaa? Joten jos haluaa ylläpitää yllätyselementtiä, siirry suoraan yhteenvetoon. 

Kirjan maailma sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa fasismi on lopullisesti voittanut. Kaikki etniset vähemmistöt on tuhottu tai karkotettu ja maat ovat hajoneet eristäytyneisiin fasistisiin ”yhteisöihin”. Joku voi toki estittää vastalauseen siitä, onko eristäytyneitten kaupunkien maailma ihan “fasistinen”, mutta esimerkiksi kansallissosialismia kannattan Pohjoismaisen vastarintaliikkeen teoreetikko Povl H. Riis-Knudsenin kirjoittama manifesti ”Kansallissosialismi – biologinen maailmankatsomus & Kansallissosialismi – vasemmistolainen liike.” esittää juuri tällaista visiota uudesta natsiyhteiskunnasta.  

Kirjassa seurataan päähahmon ”yhteisöä”, jossa kaikki elämänalueet ovat tiukasti ”vanhempien neuvoston” hallinnassa. Mitään ei tehdä, ajatella tai sanota, ilman että yhteisön keskushallinto on sen ennalta käsikirjoittanut. Kaikkien ihmisten elämää valvotaan pienintä yksityiskohtaa myöten. Valvontakameroita on kaikkialla ja ihmisten on pakko joka päivä kertoa toisilleen ruokailessa, mitä uneksivat ja mikä oli päivän voimakkain tunne. Näin taloissa upotetut valtontakamertat ja mikit voivat tarkkailla yksityisetkin ajatukset. Ihmiset elävät koko elämänsä tämän hallinnon määräämillä vaiheilla, eikä yksilöllisyyttä ole olemassa muuten kuin siinä, mitkä omat henkilökohtaiset ominaisuudet määrittävät yksilön tiettyihin töihin.  

Koko fasistinen hallinnon valta perustuu tiukan kontrollin lisäksi muistojen hallintaan. Sen sijaan, että sanomalehtiä senssuroidaan, kuten Orwellin ”1984” klassikossa, Lowryn romaanin hallinnolla on erikoisilla psyykkisillä kyvillä varustettu ”Vastaannottaja”, joka jollain tavalla kykenee imemään ihmisten muistoista epätoivottuja asioita, luoden historiattoman kansan. Ihmiset elävätkin koko elämänsä luullen, että heidän oma elämänsä on ainoa todellisuus, eikä menneisyyttä tai tulevaisuutta ole olemassa. On vain jatkuva sukupolvien sykli, joka alkaa aina uudestaan, ilman mitään muuta jatkumoa kuin keskushallinnon olemassaolo ja valta.  

Koska romaani sijoittuu maailmaan, jossa fasismia on harjoitettu oletettavasti pitkään, ihmiset eivät tunne, että heitä sorretaan, vaan he pitävät luonnollisena supistettua kieltä, jota he käyttävät ja sitä, ettei perheitä ole olemassa, ainoastaan ”perheyksikköjä” jotka muodostuvat väliaikaisesti, kun valtio valitsee ihmisille avioparin ja lapsen. Lapset eivät synnykkään perheessä, vaan jossain muualla ja heidät lähetetään perheelle kasvatettavaksi. Maksimissaan perhe voi kasvattaa kolme lasta ja avioliitto on kestettävä vain tietty aika, jonka jälkeen aviopari erotetaan ja lähetetään ”sinkkujen sektoriin”. Vanhetessa ihmiset lähetetään vanhainkotiin tietyksi ajaksi, jonka jälkeen heidät tapetaan. Tällä yksilöitten elämänkaaren tiukalla kontrollilla, estetään yli sukupolvisia kokemuksia ja viisauksien siirtymistä isovanhemmilta lapsenlapsille. Ainoastaan se, mitä hallitus sanoo, on se, mitä ihmiset oppivat. Itsenäistä ajattelua ei olekkaan, eivätkä ihmiset edes tajua sitä.  

Sinänsä ihmettelen, miksen ole koskaan kuullutkaan tästä romaanista ennen, enkä miksi tätä ei ole suomennettu? Lowry onnistuu loistavasti esittämään nuorille totalitarismin kauhut, ilman mitään väkivaltamässäilyä. Hitaasti lukija tajuaa hahmon kanssa, että tämä ihmisten tiukka kontrolli ei ole kivaa ja se perustuu keskushallinnon luomaan valheeseen. Monet ihmiset luulevat, että kun fasismi iskee, se iskee heti ja brutaalin väkivaltaisesti. Todellisuusessa fasismi etenee hitaasti, laki lailta, kunnes huomaatkin, ettei sinula ole enää vapauksia. Natsi-Saksan kauhut kokenut Pastori Martin Niemöller esitti tämän parhaiten sanottuaan: ”Ensin he tulivat hakemaan sosialisteja, enkä ottanut kantaa –koska en ollut sosialisti. Sitten he tulivat hakemaan ammattiyhdistyksen väkeä, enkä ottanut kantaa –koska en kuulunut ammattiyhdistykseen. Sitten he tulivat hakemaan juutalaisia, enkä ottanut kantaa –koska en ollut juutalainen. Ja sitten he tulivat hakemaan minua –eikä jäljellä ollut enää ketään, joka olisi puhunut puolestani. 

Yhteenveto  

Lois Lowryn ”The Giver” on loistava nuorten romaani, joka sekoittaa scifiä, fantasiaa ja vahvan poliittisen sanoman fasismia vastaan, viihdyttävään kertomukseen. Sen sijaan, että romaani on saarnaava, se on tunteikas kertomus nuoren pojan kasvukertomuksesta ja radikalisoitumisesta antifasistiksi.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri

Antisemitististä vegaanifeminististä UFO-uskontoa!

Rauni-Leena Luukanen-Kilden ”Salatut maailmamme” on vuonna 2007 julkaistu kotimainen UFO-klassikko

7

Idea

Rauni-Leena Luukanen-Kilde on toiminut pitkään ufologina USA:ssa, Norjassa ja Suomessa. Tässä teoksessa Luukanen-Kilde kertoo, miten ”Organisaation” tiedustelupalvelu terrorisoi häntä ja, miten hän on nukkuessaan joutunut avaruusolioitten kaappaamaksi. Teoksessa selvitetään, mikä on maailmaa hallitsevan ”Organisaation” tausta ja tavoitteet, mutta myöskin mitä avaruusoliot oikein haluavat ihmisistä? Kirja alkaa väitteellä, että 80% huhuista on todenperäisiä ja myöhemmin, että 67% ihmisistä on ollut paranormaaleja kokemuksia, joten suurin osa UFO-havainnoista on oltava totta. Tietenkin kirjailija ei kerro, mistä nämä tilastot on revitty, joten on kai tässä pakko uskoa!

Vegaanifeminististä UFO-uskontoa!

Kyllä! Luitte aivan oikein, tämän teoksen ydinsanoma on sekä LGBTQ-, että naismyönteinen. Luukanen-Kilde suoraan arvostelee tässä kirjassa patriarkaalista järjestelmää, joka pakottaa sekä naiset, että miehet olemaan heteronormatiivisessa muotissa, siitä huolimatta, että ihmisten ”sieluilla” ei ole sukupuolta! Pakko myöntää, etten odottanut tällaista sosiaalista edistyksellisyyttä UFO-kirjasta. Mutta tässä ei ole vielä kaikki, vaan kirjassa myöskin käsitellään luonnonsuojelua ja vastustetaan lihansyöntiä. Kirjailijalle ainoastaan kokonaisvaltainen ekologisuus ja veganismi ovat yhteensopivia avaruusolioitten kanssa keskustelevalle. Samalla kirjailija kyseenalaistaa USA:n globaalia roolia ja sotia, jotka hänen mukaansa osoittavat ihmiskunnan alhaista henkistä tasoa, joka vaikeuttaa laajemman kolmannen asteen yhteyden saamista avaruusolioitten kanssa.

Kirjailijan mukaan humanoidien sanoma on rakkauden sanoma, mutta vain tietyt henkilöt kykenevät vastaanottamaan ”korkeamman värähtelytason viestit”. Koska UFO:t puhuvat ajatuksilla, ei suulla, yleensä viestit tulevat ihmisten mieliin tai uniin. Yleisin tapa kommunikoida on irrottaa ihmisen ”sielu” tämän ruumiista joko, kun tämä on lähellä kuolemaa tai muuten vaan nukkuessa. Koska kirjailijan mukaan sielu koostuu energiaruumista, joka värähtelee korkealla frekvenssillä, se toimii ajatuksen nopeudella, mahdollistaen siirtymisen universumin kolkasta toiseen yli valon nopeuden. Tällä tavalla on mahdollista matkustaa ruumiittomana ympäri maailmaa, toisiin planeettoihin ja rinnakkaistodellisuuksiin.

Teoksen mukaan nämä fyysiset ja henkiset kontaktit muuttavat ihmiset paremmiksi. Oikeastaan heistä tulee osa sitä voimaa, joka johtaa ihmiskunnan kehitystä eteenpäin. Ihmisestä tulee itsenäinen toimija, joka kyseenalaistaa auktoriteetteja, koska tietää, että UFO:t  suojelevat tätä tarkkailemalla, antamalla hyvän mielen ja jopa parantamalla sairauksia. Samalla UFO-kontakti voi antaa ihmiselle kyvyn nähdä tulevaisuus unien kautta.  Kirjailijan mukaan lopulta jokainen UFO:jen kanssa tekemisissä ollut henkilö tulee muodostamaan uuden maailmanjärjestyksen hallitsevan eliitin.

Kirjan mukaan yleensä UFO:t seuraavat kohteensa koko tämän elämän ajan, lapsuudesta saakka. UFO:t myöskin saavat ihmisen näkemään oman syntymän. Tämä huikea muutosprosessi johtuu siitä, että jokaisella planeetalla on oma oppinsa annettavana ihmissielun kehitykselle, joka ei pääty koskaan. Kirjailijan julistaakin ”planeettojen väliset kontaktit yrittävät auttaa meitä tajuamaan universumissa vallitsevaa rakkautta. Mutta ihmiskunnan pelko ja suvaitsemattomuus kaikkea erilaista kohtaa on suuri este rakkauden energian virtaamiselle.” Eli ihminen, joka on kohdannut avaruusolion, kuluu harvinaiseen eliittiin, jonka tehtävä on muuttaa maailma.

Organisaatio

Tämän kirjan kärki ei ole oikeastaan UFO:t, joista puhutaan yllättävän vähän, vaan enemmänkin kokoelma NWO (New World Order. Suom: Uusi maailmanjärjestys) salaliittoteorioita. Kirjailija valittaakin tässä kirjassa, että kaikki hänen elämänsä ongelmat johtuvat CIA:n aiheuttamasta henkisestä terrorismista, joka koostuu pikku ilkivalloista, asioitten katoamisesta tai siirtelystä ja hänen UFO-raporttien varastamisesta (joka ehkä selittää, miksi tässä kirjassa ei ole yhtäkään lähdettä).

Kirjassa ”Organisaatio” hallitsee kaikkia kansainvälisiä järjestöjä ja valtioita. Kaikki maailman ongelmat johtuvatkin kyseisen salajärjestön tihutöistä. Esimerkiksi kaikki terrori-iskut ovat lavastettua ja ilmastonmuutos on suuren amerikkaisen sädeaseen aiheuttama! Huh, huh! Organisaation tavoite on maailmanvaltius ja sen keskittyminen harvojen käsiin. Tämän se saa aikaan ”harventamalla” ihmiskunta sähköisten viestimien, sähköisten laitteiden, erikoislamppujen ja sähkömagneettisten kenttien avulla.

Kirjailijan mukaan ”Organisaatio” rekrytoi lähes kenet tahansa ostamalla tai kiristämällä, uhkailemalla, ”kommunistisella” ideologialla ja tarvittaessa tappamalla, jollei muu auta. Kukaan ei tiedä, ketkä kaikki kuuluvat organisaatioon, muta monet toiminnat viittaavat, kirjailijan mukaan, juutalaisiin lähteisiin.

Tietenkin piti olla juutalaiset! Sinänsä pidän ristiriitaisena sitä, että väitetään avaruusolioitten levittävän rakkauden sanomaa ja suvaitsevaisuutta, mutta samalla kirjailija levittää juutalaisvastaisia salaliittoteorioita. Mutta se, että kirjailija ei uskalla suoraan väittää juutalaisten hallitsevan maailmaa vaan ”monet toiminnan viittaavat” kertoo sen, että hän tietää juutalaisvastaisuuden olevan paheksuttava asia, joten hän vain vihjailee sitä. Lukijan rasismi tekee johtopäätökset hänen puolestaan. Eli kirjailija ei ole hullu, vaan tietää mitä tekee.

Huvittavinta ovat perverssin yksityiskohtaiset tiedot kyseisen salajärjestön agenteista, joihin kuuluu esimerkiksi se, että he saavat 3000 (jotain rahaa) kuukaudessa ja harrastavat polkupyöräilyä ja hölkkäilyä. Kirjailija jatkaa sanoen, että ”Organisaatiossa” on kastijärjestelmä, jossa jotkut ovat johtajia ja toiset orjia. Orjat ovat kuin katutyöntekijät, johtajat upseereja. Organisaation päämaja sijaitsee USA:n Denverin Koloraadossa, mutta ristiriitaisesti myös jossain Israelissa. Jos kirjailija oikeasti uskoisi väitteisiinsä, hän ja hänen aatetoverit olisivat jo iskeneet tai yrittäneet iskeä tunnettuun päämajaan. Hehän pelastaisivat koko maailman räjäyttämällä päämajan!

Mutta miksi kyseinen salaseura haluaa estää UFO-raporttien julkaisemista? Miten se liittyy ihmiskunnan harventamiseen ja juutalaisiin? Kirjailijan mukaan UFO:ja salataan, koska niitten olemassaolo kumoaisi kaikki valtauskonnot, toiseksi koska ihmiskunnan ego sortuisi ja kolmanneksi, koska koko talousjärjestelmä joutuisi muuttumaan. Neljänneksi fysiikka pitäisi kirjoittaa uusiksi. Neljästä kohtaa en ihan ymmärrä, koska suurin osa fyysikoista olisi aika innoissaan sellaisesta haasteesta. Mutta ei tässä vielä kaikki, vaan kirjan mukaan Organisaatio haluaa estää, että ihmiset saavat selville, että kuolema ei ole lopullinen kohtalo.

Kirjailijan mukaan CIA häiritsee UFO-luentoja lähettämällä ”mind control” (mielenhallinta) energioita pienellä sädeaseella tai paranormaaleilla kyvyillä varustetuilla agentilta, sekoittamaan puhujien puheet. Eli rivien välistä, kirjailija antaa selityksen, miksi UFO-kokoukset ovat niin sekavia: CIA häiritsee heidän ajatuksiaan tietenkin!

Samalla Luukanen-Kilden mukaan kertomukset pahoista avaruusolioista ovat oikeastaan Organisaation tapa ”herättää pelkoa katsojassa, jolloin heidän solujensa värähtelytaso laskee ja silloin todelliset kontaktit eivät ole mahdollisia” ja ”voidaan yleisesti kytkeä tiedustelupalveluihin”. Tämä kyseinen ”värähtelytaso” selittää kirjailijan mukaan, miksi skeptikot eivät koskaan näe avaruusolioita. Hänen mukaansa ne eivät näyttäydy skeptikoille, koska nämä ovat ”negatiivisessa taajuudessa”. Kaikki on siis tässä kirjassa mietitty oikein loppuun asti! Pakko mainitakin, että kirjailija haukkuu skeptikko professori Nils Mustelia, joka ihmetteli, miksi UFO:t eivät laskeudu Kauppatorille, vastaamalla hänelle tässä kirjassa ”Eivät sinne DC-10-koneetkaan laskeudu!” Nauroin ääneen. Kuitenkin tässä kirjassa väitetään UFO:jen laskeutuneen jopa saunan takaisille pelloille, jonne tietääkseni DC-10 koneet eivät myöskään laskeudu. En ihan ymmärrä, miksi kirjailija rinnastaa UFO-alusta kaupalliseen matkustajakoneeseen, mutta mitäs minä voin tietää? Onhan minulla aivan väärät värähtelytasot!

Ongelmia

Mistä edes aloitan? Ensiksi koko kirjassa ei ole melkein yhtäkään lähdettä. Pari epämääräistä USA:n ja NATO:n raporttia mainitaan nimeltä, mutta muuten tässä kirjassa vaan väitetään asioita, ilman että kerrotaan, kuka sen sanoi, missä ja milloin? Teos on myöskin huonosti kirjoitettua anglismia, joka etenee sekalaisena tajunnanvirtana. Aiheet toistuvat tai koko kappale lähtee sivureiteille käsittelemään jotain muuta, vain jotta se palaa ehkä uudelleen siihen, mitä oltiin alun perin käsitelty. Se kiinnostavin, eli UFO:t eivät ole pääosassa, vaan kirjailijan henkilökohtainen elämä ”CIA:n terrorisoimana”. Kirja onkin hyvin USA-keskeinen, mikä on vähän outoa, koska kirjalla pitäisi olla globaali perspektiivi. Silti tässä ei käsitellä melkein Suomen UFO-skeneä.

Mutta tämä kirja epäonnistuu myöskin UFO-kirjallisuuden omissa standardeissa. Esimerkiksi kirjailija käsittelee sitä, miten ihmiset ovat polttaneet itsensä, kun ovat tulleet liian lähelle väitettyä UFO:a, koska joko aluksesta vuotaa radioaktiivisuutta tai ihminen on lähestynyt tietämättään aluksen käynnissä olevaa moottoria. UFO:jen radioaktiivisuus onkin niin vahvaa, että se tuhoaa pysyvästi laskeutumisalueen lähiympäristön kyvyn ylläpitää kasvillisuutta. Rauni-Leena Luukanen-Kilde ei koskaan kyseenalaista sitä, että miten joku aurinkokuntia ja rinnakkaistodellisuuksia läpikulkeva sivilisaatio voi olla niin huono eristämään omat avaruusaluksensa? En ole mikään rakettitieteilijä, mutta mielestäni alus, joka vuotaa radioaktiivista materiaalia vaikuttaa aika kömpelöltä rakennelmalta. Vai onko radioaktiivisuus harmitonta avaruusolioitten kehoille? Jos kyllä, niin miten näin kehittynyt sivilisaatio ei ole tajunnut, että sen tutkimusretket tuhoavat uniikkia paikallista luontoa, joka ei kestä moista? Sitä luulisi jostain 50-luvulta lähtien saapuneitten avaruusolioitten tajunneen, ettei planeettamme biologiset lajit kestä mitään radioaktiivisten aineitten pommitusta! Tässä kirjassa ei pohdita tällaisia aspekteja ollenkaan, mikä tekeekin koko teoksesta todella huonon, jopa jos on täysin valmis uskomaan salaliittoteorioihin ja avaruusolioihin.

Mutta miksi?

Kirjailijan mukaan koska sielut ovat olemassa, Ihmisen energiat vaikuttavat siihen, miten hän kuoltuaan kärsii elämänsä teoista, minkä tulkitsen tarkoittavan, että jos kaikki tietävät tämän, päättäjien auktoriteetti murenisi. Miksi totella valtion väkivaltamonopolia, jos tietää, että päättäjät joutuvat johonkin kosmiseen helvettiin? Kirjan koko ideologian pohja vaikuttaakin olevan jonkinlainen vapauden kaipuu. Jos otetaan kaikki väitteet avaruusolioista ja salaliittoteorioista pois kirjasta, tämä on yhden naisen tuskastunut valitus maailman epäoikeudenmukaisuudesta, sodista, rasismista, homofobiasta ja patriarkaalista.

Kuten edellä kuvasin, kirjailijan mukaan “vain tietyt” ihmiset saavat etuoikeuden kommunikoida avaruusolioitten kanssa ja tämä kommunikaatio muuttaa ihmiset osaksi poliittista etujoukkoa. Eli vaikka kuinka ihminen potee maailmantuskaa, niin hän voi lohduttautua sillä, että hän on UFO:jen suojeluksessa ja tulevaisuudessa hänestä tulee osa maailman eliittiä. Eli kirjailija on korvannut kristinuskon Jeesuksen lauseen siitä, että maailmanlopussa ensimmäiset (eliitti) ovat viimeiset ja viimeiset (köyhät) ovat ensimmäisiä (Luuk. 13:30), yhdistämällä Marxismi-Leninismin poliittisen etujoukkoteorian spiritualistisilla avaruusolioilla.

Kirjailijan maailmankuvan perusta onkin jonkinlaisessa hippianarkismissa, jossa halutaan samaan aikaan huipputeknologiaa kaikkien ihmisten käyttöön, että paluun luonnonmukaisempaan elämään, jossa valta oli hajautettua. Kuitenkin sen sijaan, että kirjailija olisi omaksunut vasemmistoanarkismin, hän omaksui ihmeellisen sekoituksen spiritismiä, UFO-kulttia ja juutalaisvastaisuutta.

Yhteenveto

Rauni-Leena Luukanen-Kilden ”Salatut maailmamme” on yksi huonoimmista UFO-kirjoista, joita olen tähän asti lukenut. Esimerkiksi Whitley Strieberin ”Ne ovat täällä” (1988) ei yritäkään olla mikään tieteellinen teos, vaan omakohtaiseen kokemukseen perustuva kertomus, joka on sentään jännittävää luettavaa. Tässä Luukanen-Kilden kirjassa ei ole jännitystä, vaan tylsyyttä. Hurjasta huutomerkkien käytöstä huolimatta, tässä kirjassa saat pääosin lukea kirjailijan kuvitteellisesta vakoilusta. Sitten hikisistä salaliittoteorioista ja pikkasen UFO:ista, mutta niissäkin ei ole mitään uutta tai edes uteliaisuutta, miten he toimivat? Sen sijaan kirjailija joskus antaa suoria vastauksia, mitä UFO:t haluavat, mutta ei kyseenalaista niiden haluja tai tekonologiaa? Jos uskoisin aidosti UFO:oihin, suhtautusisin niihin skeptisesti, koska mitä jos ne huijaavat ja oikeasti heidän tavoite onkin tappaa ihmiset hitaasti radioaktiivisuudella ja mielisaurauksilla? Esimerkiksi Jim Al-Khalilin ”Aliens: the world’s leading scientists on the search for extraterrestrial life” (2017) kirjassa kyseenalaistetaan aika vahvasti UFO-havaintoja, sekä pohditaan miten avaruusoliot ja avaruusmatkailu voisivat teoriassa toimia? Ainoa ongelma edellä mainitussa teoksessa on se, ettei se käsittele Luukanen-Kilden kaltaisen UFO-harrastajien uskonnollisia kokemuksia. Miksi jotkut ihmiset väittävät näkevänsä avaruusolioita, jotka vain tekevät seksuaalisia kokeita heihin, kun taas toiset väittävät muukalaislajien olevan jotain teosofian henkien kaltaisia toimijoita?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Salaisuuksia ja valheita Piilaakson start-upista

John Carreyrounnin ”Pahaa verta: Salaisuuksia ja valheita Piilaakson start-upista” (oma suomennos) on viime vuonna julkaistu tutkivan journalismin kirja pahamaineisesta veritutkimusyhtiöstä Theranos.

9

Idea

Theranos oli amerikkalainen teknologiayhtiö, joka väitti keksineensä laitteen, joka pystyi tunnistamaan yhdestä pisarasta verta joukon erilaisia sairauksia. Kuitenkin tämä oli valetta. Kyseinen laite ei toiminut, mutta tämä ei estänyt yhtiön perustajaa Elizabeth Holmesia valehtelemasta joukolle sijoittajia ja asiakkaita, huijaten heiltä miljardeja dollareita.

Kirjan kerronnan ydin on siinä, miten Holmes ja hänen yhtiönsä onnistui valehtelemaan niin paljon ja samaan aikaan ylläpitämään pelon ilmapiiriä työntekijöitten keskuudessa. Mutta mielenkiintoisin aspekti on se, miten Pii-laakson digitaalinen start-uppien kulttuuri on nykyään niin hegemoninen, että lääketieteellinen yhtiö omaksui sen toimintatavat.

Holmes fanitti Applen perustajaa Steve Jobsia (1955-2011) niin paljon, että hän pukeutui ja toimi samalla tavalla kuin edesmennyt johtaja. Tämä tarkoitti, että Theranos yhtiö käyttäytyi kuin tietokoneyhtiö siitä huolimatta, että sen tuote oli sairauksia tunnistava verikoe. Kirjailijan mukaan tällainen asenne mahdollistikin yhtiön silmittömän valehtelun, koska se kuuluu Pii-laakson kulttuurin, jossa pahin mitä voi tapahtua valmiille tuotteelle, on se, ettei se ole niin hieno, kun investointipuheet antoivat ymmärtää. Esimerkkiisi Steve Jobs ja muut teknologiayhtiöitten johtajat aina sanovat tuotteensa olevan vallankumouksellisia, vaikka suurin innovaatio oli esimerkiksi paremmin toimiva kosketusnäyttö. Vaara tällaisessa asenteessa on, se että Theranoksen tuote kirjaimellisesti vaaransi ihmishenkiä. Väärin diagnosoitu verinäyte voisi joko saada asiakkaan tuhlaamaan turhaan tuhansia dollareita tarpeettomiin lääketieteellisiin toimenpiteisiin tai jättää hoitamatta tappavan sairauden, koska laite ei sitä havainnut. Pahin, mitä internetyhtiö voi tuottaa on pettymystä, ei muuta.

Autoritaarinen mieli

Kirjan kerronta on hyvin puolueeton, se antaa enemmänkin tapauksen asianomaisten ja heidän asiakirjansa puhua puolestaan, joten tässä ei arvuuteta yhtiön johtajaa kuin vain lopussa. Silti, sattumalta Elizabeth Holmes käytös yhtiönsä johtokunnassa sopi täydellisesti pari viikkoa sitten arvioimaani Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin ”How Democracies Die: What History Reveals About Our Future” (2018) esittämään autoritaarisen henkilön malliin. Holmes oli patologisen valehtelijan lisäksi äärimmäisen tiukka ja painostava henkilö työntekijöilleen. Theranosin johtajalle älykkyys ja ahkeruus eivät olleet yhtä arvokkaita kuin ehdoton uskollisuus. Tällä diktaattoreille ominaisella asenteella, hän keräsi yhtiön johtoon joukon nyökyttelijöitä, jotka ylläpitivät yhtiössä pelon ilmapiiriä, missä yksikin yhtiön toiminnan kyseenalaistaminen johti potkuihin. Työntekijöitä irtisanottiin niin summittaisesti, että työntekijät kutsuivatkin niitä pahaenteisti ”katoamiseksi”, mikä herättääkin ironisesti mielikuvia stalinistisesta diktatuurista. Samalla entisten työntekijöitten piti allekirjoittaa salassapitovelvollisuus-sopimus ja siltikin heitä vakoiltiin ja painostettiin. Sananvapautta pyrittiin Theranosen toimesta kumota, jotta sen valheet eivät paljastuisi. Ainoa syy, miksi paljastui, oli se, että New York Times kirjoitti siitä. Eli tarpeeksi suuri ja vakiintunut lehti, joka onnistui haastamaan yrityksen, joka ei suuresta pääomasta huolimatta ollut vielä vakiintunut megakorporaatio. Jos Theranos olisi Googlen kokoinen globaali jättiyhtiö, ehkä jopa New York Times taipuisi. Olikin onni, ettei Theranos päässyt USA:n armeijan laitetuottajaksi. Jo se, että yhtiö näki mahdollisuuden laajentua sota-alueeseen kertoo jotain sen arvoista ja politiikasta.

Tässä kirjassa kuvataan Holmesin olleen Hillary Clintonin tyttären Chelsea Clinton ystävä, joten Holmes ei ole mikään änkyräkondervatiivi, vaan juurikin edistyksellinen ja suvaitsevainen uusliberaali, joka puolustaa vähemmistöjen oikeuksia, feminismiä ja luonnonsuojelua. Mten tällainen ihminen voi muuttua autoritaariseksi pikkudiktaattoriksi, kun hän menee töihin yritykseensä? Kirjan lopussa Carreryon spekuloi, että ehkä Holmes on myöskin sosiopaatti, joka tiesi, miten rakentaa täydellinen imago manipuloidakseen “oikeita” ihmisiä, mutta sisimmällään hän oli empatiakyvytön. Mutta mieleeni tulee Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2003) kirjan näkemys, jonka mukaan ongelma ei ole yhtiönomistajan henkilökohtainen pahuus, vaan osakeyhtiön rakenne ja logiikka, joka vahvistaa sen johtajan autoritaarisia ja häikäilemättömiä impulsseja. Tässä John Carreyrounnin kirjassa voi myöskin tämän tulkinnan vetää. Se, että Holmes fanitti Steve Jobsin autoritaarista asennetta ei ole silloin niinkään heijastus siitä, että autoritaariset mielet rakastavat toisiaan, vaan Pii-laakson yhtiöissä autoritaarisuus on avain menestykseen häikäilemättömässä kilpailussa.

Kapitalismin pelillistäminen

Mielestäni syy Theranosin valehteluun ei ole niinkään siinä, että sen perustaja oli fanaattinen Apple-fani, vaan siinä, että Pii-laakson kulttuuri on levinnyt yhteiskuntaan laajemmin, pelillistäen yrityskulttuurin. Koska Pii-laakson yhtiöt takovat hyvin nopeasti jättiläismäisiä voittoja, USA:ssa ja ehkä maailmanlaajuisestikin on alettu pitää kaikkia, mitä Pii-laaksosta tulee parhaana mahdollisena mallina yrittämiseen, aiheuttaen sen, että eri teollisuuden alat ovat omaksumassa tämän kulttuurin, siitä huolimatta, että kyseiset toimintatavat voivat olla todella vaarallisia. Esimerkiksi keväällä arviomani Brad Stonen ”The Everything Store: Jeff Bezos and the Age of Amazon” (2013) kirjassa todetaan, että Bezoksen tavoite on myydä kaikki maailman tuotteet ja jopa valmistaa niitä, muuttaen perusteellisesti koko teollisuuden täysautomaatiolla. Stonen kirjassa Bezos näyttäytyykin ihmisvihamielisenä yrittäjänä, joka kohtelee kaltoin työntekijöitään ja luottaa enemmän tietokoneisiin.

Theranos on vain oire suuremmasta trendistä, jossa yksi vallankumouksellinen teollisuudenala on valumassa muihinkin aloihin, muuttaen koko yhteiskunnan. Pitkään yhtiöt toimivat armeijan periaatteilla, Sun Tzuta luettiin ja ”sodittiin” toisia yhtiöitä vastaan. Esimerkiksi pankkiiri Björn Wahlroos kirjoitti ”Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle” (2012) kirjassaan, että moderni suuryrityskulttuuri oli entisten upseerien perustama ja hän kehottaakin tulevia yrittäjiä käymään läpi Puolustusvoimien upseerikoulutuksen. Nykyään tämä sota-asenne on muuttumassa tietokonepeliasenteeksi, jossa todellisuudella ei ole väliä, vaan sillä näyttääkö hyvältä ja saako ”ansaintapisteitä” eli rahaa. Toki ennen vanhaa rahaa tavoiteltiin keinolla millä hyvänsä, mutta koska Pii-laaksossa epäonnistunut yritys maksimissaan menettää rahaa, eikä tapa ketään, viimeisetkin rippeet vastuullisuudesta ovat murenemassa. Facebook-yhtiö on toinen esimerkki, koska se jatkaa yhä käyttäjien tietojen ryöstämistä, kaikista oikeusprosesseista huolimatta, koska kukaan ei kuole tai sairastu suoraan ryöstöistä. Asiakkaat eivät ole tässä Pii-laakson mallissa aina oikeassa, vaan paimennettavissa olevaa karjaa, jota voidaan huijata mielin määrin. Oikeat asiakkaat ovat suuret investointipankit, jotka kaatavat miljardeja dollareita yhtiölle, jotta ehkä se tulevaisuudessa oikeasti saa aikaan lupaamansa huipputeknologian.

John Carreyrounnin kirjassa kertomus loppuu sinänsä hyvin, että oikeusvaltio ja valvontaviranomaiset puuttuivat peliin, mutta kuinka pitkään? Kirjassa Holmes on tyypillinen uusliberaali, joka suvaitsevaisuudestaan ja humanismistaan huolimatta, vastustaa kaikkia yritystoimintaa rajoittavia lakeja. Theranos ei ole ainoa yhtiö tällä asenteella, vaan Amazon on lobannut kiivaasti työoikeuslainsäädäntöä vastaan. Ainoa asia, mikä estää suuremman määrän tappavia huijauksia harjoittavia yrityksiä ei olekaan ”markkinoitten näkymätön käsi” joka on myöskin sokea, vaan valtio.

Yhteenveto

John Carreyrounnin ”Bad Blood: Secrets and Lies in a Silicon Valley Startup” on todella vetävästi kirjoitettu yrityshistoriikki, joka etenee kuin dekkari. Mutta se ei ole vain kertomus yhdestä suurimmista teknologiahuijauksista, vaan se voi olla alkunäytös suuremmille ongelmille, jota kapitalismin pelillistäminen voi aiheuttaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin, tietotekniikka