Tou 26, 2019 · 8:00 am

Jihadi kulttuuri

Thomas Hegghammerin toimittama ”Jihadi kulttuuri. Militantti-islamistien taide ja yhteisölliset tavat” (oma suomennos) on vuonna 2017 julkaistu artikkelikokoelma otsikossa mainituista asioista. 

2 

Idea  

Kirjassa Pyritään kartoittamaan eri tutkijoitten havaintoja jihadistien asioista, joilla ei ole mitään loogista tai käytännöllistä hyötyä, mutta jotka antavat heille henkistä tyydytystä. Näistä elementtejä voitaisiin kutsua kulttuuriksi. Kirjassa analysoidaan niin jihadistien anashid-laulua (islamilaista a cappellaa), pukeutumista, propagandaan estetiikkaa kuin unien tulkintaa. Vaikka teos on akateeminen, se ei ole vaikeaselkoinen ja oikeastaan kirjan ote on hyvinkin rento. Välillä kirjailijat esittävät sarkastisia huomioita terroristien kulttuuristen elemettien perversimmistä yksityiskohdista.  

Kirjassa ei oikeastaan paljastu mitään mullistavaa, ainoastaan vain yksi uusi tarkastelutapa, jolla päädytään samaan johtopäätökseen: jihadistit ovat äärimuslimeja, joitten kulttuuri on hyvin samanlainen kuin valtavirtamuslimien, mutta äärimmilleen vietyä. Sinänsä on mielenkiintoista, että jihadistit eivät ole ”oikeita muslimeja” jotka noudattavat pirun tarkasti oman uskontonsa sääntöjä, vaan he ovat enemmänkin liioittelevia muslimeja, jotka menevät yli sen, mitä oman uskontonsa säännöt velvoittavat. Tämä tarkoittaa, esimerkiksi, että jihadistit rukoilevat enemmän kuin islamissa määrättään, niin kertoja päivässä kuin jopa tilanteissa, joissa ei ole järkevää rukoilla.  

Silti jihadistit eivät ole vain liioittelevia muslimeja, vaan heidän tulkintansa islamista on samaan aikaan äärimmäisen moderni, valikoivan vanhoillinen ja sekoitettua. Esimerkiksi jihadistit eivät noudata varsinaista Muhammadin aikaista islamia, vaan keskiajan wahhabistista tulkintaa, johon on sekoitettu salafismin, suufilaisuuden ja shiialaisuuden elementtejä, muodostaen tutun, mutta omalaatuisen islamin, jossa tavoitteena on tappaminen ja kuoleminen uskonnon puolesta. Eli on pikkasen turhaa sanoa, että ”lue Koraania niin ymmärrät jihadisteja”.  Vaikka Koraanissa on käskyjä tappaa vääräuskoisia, jihadistit nojautuvat erilaisiin hämäriin keskiaikaisiin tulkintoihin Muhammadin elämästä, kuin varsinaisiin aikalaiskuvauksiin. Eri islamilaisten suuntausten sekoitus mahdollistaakin erilaisten väkivaltaisen tulkintojen poiminen, mistä tahansa, jos se vain sopii tilanteeseen. Eli pelkkä Koraani tai al-Bukharin noudattaminen ole tarpeeksi näille raakalaisille.  

Silti jihadistit kokevat, että he toistavat Muhammadin elämänvaiheita, mutta nykyajassa. Esimerkiksi jihadistien propagandassa hyödynnetään hevosia, koska jihadistit haluavat herättää itsestään mielikuvia nykyajan uskonsotureina, jotka ratsastavat pyhään sotaan. Sama on jihadistien tunnuksissa ja lipuissa, jotka yrittävät jäljittää islamin alkuaikojen lippuja (yksimielisyyttä ei kuitenkaan ole siitä, minkälaisia nämä liput olivat)  

Lukiessaan tätä kirjaa jihadistit eivät muuttuneet inhimillisemmiksi, vaan enemmänkin todella taikauskoisiksi barbaareiksi, jotka palvovat perverssiä kuolemankulttia. Esimerkiksi jihadisteille on ensisijaisen tärkeää kuolla marttyyrinä, jotta saavat päätyvät paratiisiin, joten suurin osa heidän ajasta, jopa nukkuessa, kuluu paratiisin tavoittelulla itsemurhaiskun kautta. Sitten he kertovat toisilleen uniaan, jotta voivat tulkita, onko merkki tulevasta kuolemasta lähellä. Rukoillessaan ja kuullessaan saarnoja jihadistit purkavat patoutuneita tunteitaan itkemällä vuolaasti liikutuksesta. Tämä itkeminen ei ole niinkään merkki siitä, että he tietävät tekevänsä väärin, vaan koska se koetaan olevan hurskaan muslimin merkki. Mitä enemmän itkee rukoillessaan, sitä enemmän saa osoitettua jumalalle, että pelkää tätä.   

Ironisesti kaikista mukavin osio oli jihadistien propagandan estetiikan analysointi.

Jihadistien propaganda ei koostu vain teloitusvideoista, vaan videoista, joissa esitetään ”ristiretkiläisten” ihmisoikeusrikoksia. Esim Israelin tai USA:n miehitysjoukkojen teloittamia lapsia ja naisia. Näillä pyritään saamaan muslimit janoamaan kostoa, jolloin jihadistit tarkoavat ”lopullisen ratkaisun”. Kun sitten muslimi on radikalisoitunut ja liittynyt jihadistiseen ryhmään, tälle näytetään erilaisia martyyrivideoita, joissa estetään kuolleen jihadistin lyhyt elämäkerta, terrori-isku ja miten hän on paratiisissa. Paratiisikuvasto ei keskity luvattuihin neitsyihin, jotka eivät ole ensisijainen syy riehua, vaan vedestä, erityisesti vesiputouksista, linnuista ja vihreistä kasveista ja puista. Jihadisteille paratiisi on kuin trooppinen paratiisi, jossa kaikki on mukavaa ja perheenjäsenetkin voivat elää siellä. Todellinen maailma on siis samaan aikaan paikka, jonka puolesta taistellaan, mutta myöskin suuri illuusio, koska lopullinen tavoite on elää taivaassa.

Samankaltaisuuksia ja eroja  

Kirjan johtopäätös onkin, että jhadistien perverssi maailmankuva vetoaa muslimeihin, koska se rakentuu tutuista elementeistä islamilaisessa kulttuurissa, kuten unien tulkinnoista, anashid-lauluista, rukoilusta ja paastoamisesta. Kaikki nämä ovat vain käännetty potenssiin. Hegghammerin mukaan tämä tuttuus tekeekin jihadisteista suositumpaa kuin äärioikeistolaiset terroristiryhmät, kuten KKK tai National Action, koska jälkimmäisten sisäiset kulttuurit ovat niin valtavirrasta poikkeavia, että ne luovat korkean kynnyksen liittymiselle. 

Muslimin on helpompi liittyä jihadistiryhmään, kun ei tarvitsekaan tutustua uuteen ideologiseen kulttiin, jossa on monimutkaiset säännöt ja rituaalit, vaan riittää, että jatkaa perinteistä fundamentalistista islamia, mutta vielä tiiviimmin ja rankemmin. Väkivalta ja kuolema ovat joka tapauksessa länsiä terroristisessa ryhmässä, joten ei ole vaikeaa alkaa käsittämään oma uskonto ainoastaan näitten vinkkelien kautta. Toinen eroavaisuus on führer-kultin puute. Siinä, missä äärioikeisto luo omista johtajistaan jumalan kaltaisia superihmisiä, joita pitää totella sokeasti, jihadistiryhmien johtajia ei palvoja, ainoastaan kunnioitetaan. Tässä kirjassa paljastuukin, että al-Qaeda ja Isiksellä ei ole johtajakulttia, vaikka heillä on selkeästi johtajia, vaan ainoa “todellinen” johtaja näille ryhmille on heidän versio Allahista. Eli liittyessään jihadistiryhmään ei myöskään tarvitse rakastaa ryhmän johtajaa, vaan totella tätä, koska hän on “todellisen” ylijohtajan palvelija.  

Sen sijaan jihadistit ovat luoneet omista itsemurhapommittajista lähes pyhimysten kaltaisia olentoja, joitten koskettaminen tai palvominen on kuin saisi siunauksen Jumalalta. Edellä mainittu on islamin vastaista, koska ainoastaan Jumalaa voidaan palvoa, mutta mistä lähtien ääriliike on koskaan ollut johdonmukainen? 

Mutta yksi asia, mikä yhdistää jihadistit äärioikeistoon on uhriutuminen: jihadistit uskovat, että he ovat “henkisiä” maanpakolaisia, jotka toistavat profeetta Muhammadin maanpakoa Mekasta Medinaan, mutta sen sijaan, että heidät olisi vain karkotettu islamilaisista maista, jihadistit uskovat, että he ovat karkotettu itse ympäröivästä kulttuurista, koska ovat parempia muslimeja kuin muut. Jihadistit ovatkin nerokkaasti kehystäneet oman vieraantumisensa vallitsevista yhteiskunnista, jopa islamilaisista, suureksi henkiseksi kamppailuksi, joka vetää vertoja itse uskonnon perustajan omiin kokemuksiin. Alt-right on tehnyt vähän samaa, mutta profeetta Muhammadin sijaan, heillä on “punainen pilleri” joka tarkoittaa “piilotettua totuutta”, jonka omaksuessaan, ihminen “herää” siihen, että koko monikulttuurinen yhteiskunta on suuri salaliitto, jonka tarkoitus on hävittää valkoinen, lihaa syövä heteromies sukupuuttoon, ja fasismi on ainoa oikea tie. Alt-rightiin liittyneet ihmiset sanovatkin olevansa etnonationalisteja, koska “ottivat punaisen pillerin”, eli ovat “parempia” kuin muu vallitseva yhteiskunta, joka koostuu “taviksista” tai ”soijacuckseista”. Kun on päättynyt omaksumaan maailmankuvan, jonka mukaan vallitsevalla yhteiskunnalla ei ole mitään arvoa ja itse tietää totuuden, ei ole vaikea hankkia aseen ja osallistua viattomien ihmisten massamurhaan. 

Jihadistit ja alt-right ovat keksineet jännittävän tarinan, joka vetoaa vieraantuneisiin nuoriin miehiin, tarjoamalla heidän epätyytyväisyyden tunteelle kerronnallisen käsikirjoituksen, jossa he ovat kuin toimintaelokuvan sankari tai Jumalan valittu soturi. Jihadistit ovatkin käyttäneet propagandakuvastossaan amerikkalaisten supersankarihahmojen kehon kuvia, joihin on liimattu jihadistin pää tai toimintapelien estetiikkaa itsemurhavideoissaan. Samaa on tehnyt alt-right, joka on kehystänyt Trumpin lihaksikkaaksi toimintaelokuvan sankariksi, sotilaaksi ja jopa scifi-RPG pelin ”jumalakuninkaaksi”.  

Ongelmia  

Ainoa puute tässä kirjassa on, ettei se käsittele Isiksen seksuaalista ideologia. Vaikka kyseistä terroristista järjestöä analysoidaan tässä kirjassa, kukaan tutkijoista ei mainitse sitä, miten ISIS eroaa muista jihadistiryhmistä siinä, että se käyttää hankittuja seksiorjia vetonaulana. Al-Qaida esimerkiksi on äärimmäisen puritaaninen ja yrittää kehystää itseään munkkisotureitten kaltaisena järjestönä. Mutta ISIS mässäili “vääräuskoisten” naisten raiskauksilla, joka on hyvin poikkeavaa salafistisessa uskonnossa, jossa kaikki seksuaalisuuteen liittyvä pyritään rajaamaan avioliiton sisäiseksi asiaksi.   

Yhteenveto  

Thomas Hegghammerin ”Jihadi Culture” on todella hyvä ja lyhyt katsaus maailman pahimman vihaideologian kannattajien sisäisestä maailmasta, joka erilaisten pienten yksityiskohtien tarkastelun kautta, antaa aika selkeän kuvan jihadistien ideologiasta ja sen asemasta islamilaisessa uskonnossa. Melkein suosittelen tätä kirjaa kuin varsinaista salafisti-jihadi-teologiaa analysoivat teoksen. Esimerkiksi Shiraz Maherin ”Salafi-Jihadism: The History of an Idea” (2016) analysoi jihadistien uskonnollista maailmaa, mutta se on niin vaikeaselkoista teologista analyysiä, että melkein pitää olla islamin tuntija, että jaksaa lukea sitä. Tämä Hegghammerin kirja päättyy samoihin johtopäätöksiin, vain analysoimalla julisteita, lauluja ja jihadistien omia kuvauksiaan arjestaan.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Islam, jihad ja maahanmuutto

Avainsanat: , , , , , , , ,

Tou 25, 2019 · 8:00 am

Aurinkosukeltaja

David Brinin ”Aurinkosukeltaja” (oma suomennos) on vuonna 1980 julkaistu scifi-kertomus tutkimusretkestä aurinkoon.

6

Idea

David Brinin romaani sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on tehnyt kontaktia avaruusolioitten kanssa ja liittynyt galaktiseen federaatioon. Tämä federaatio perustuu mesenaattijärjestelmään, jossa kehittyneempi muukalaislaji ottaa alemmalla kehitystasolla olevan sivilisaation suojelukseen. Kuitenkin tehdessään kontaktia muun galaksin kanssa ihmiskunta oli teknologisesti kehittyneempi kuin oletettiin. Tarkoittaen että joko ihmiskunnalla oli jossain vaiheessa oma mesenaatti, joka hylkäsi meidät kymmeniä tuhansia vuosia sitten tai kehityimme itsestään.

Ihmiskunnassa syntyy kaksi koulukuntaa. Ensimmäiset ovat Erich von dänikenistit, jotka uskovat muinaisiin avaruusolioihin. Dänikeistit järkeilevät, että koska kaikki muut galaksin lajit kehittyivät älykkäiksi kosmisen mesenaattijärjestelmän takia, aivan varmasti ihmiskuntakin sai saman hoidon. Eli kaikki muinaisista avaruusolioista puhuneet hörhöt, kuten Däniken olivat oikeassa! Toinen koulukunta ovat darwinistit, joitten mukaan ihmiskunta on uniikki laji, joka kehittyi evoluutiolakien mukaan riippumattomasti älykkääksi, ilman avaruusolioitten apua. Jostain selittämättömästi syystä, uskovaisten kantoja ei käsitellä tässä kirjassa, joten ehkä tulevaisuudessa kaikki ovat ateisteja?

Kuitenkin monet tutkijat epäilevät, että auringossa ehkä on vastaus siihen, miten ihmiskunta kehittyi. Tästä alkaakin vaarallinen tutkimusretki aurinkokuntamme epämukavimpaan taivaankappaleeseen, johon liittyy salaliitto ja mystisiä avaruusolioita.

Rikas maailma

Mielenkiintoisinta tässä kirjassa on maailmanrakennus. Ihmiskunta on jakautunut neurologisiin kasteihin, joitten mukaan ”kansalaiset” ovat kaikki ihmiset, joilla ei ole taipumusta ”henkisiin ongelmiin”, jotka voisivat aiheuttaa rikollista toimintaa. Ne, joilla on taipumusta, elävät ”koeajassa” jossa heitä testataan monta vuotta, jotta voivat saada täydet kansalaisoikeudet. Sitten on täysin marginaaliin sysättyjä ihmisiä, jotka ovat ”kykenemättömiä” elämään yhteiskunnassa. Samalla galaksissa on kastijärjestelmä, jossa mesenaattilajit valvovat ja opettavat suojeluksessaan olevia lajeja. Samalla suojeluksessa olevilla lajeilla, kuten ihmiskunnalla, on oikeus ”kohottaa” joku oman planeettamme eläinlaji älykkääksi. Olemme valinneet orangit ja delfiinit, joten tässä kirjassa on älykkäitä apinoita ja delfiinejä, jotka tekevät töitä ja opiskelevat!

Koska Maapallo on osa galaktista federaatiota, erilaiset muukalaislajit ovat muuttaneet planeettaamme. Kokonaisia kaupunginosia ja muita alueita on varattu näille maahanmuuttajille, mikä taas on luonut ihmisten maahanmuuttokriittisen liikkeen, jonka mukaan Maapallo on vain ihmisille. Nämä maahanmuuttokriitikot kuuluvat darwinistien äärihaaraan, joka ihannoi kivikautisia ihmisiä ja pukeutuvat sen mukaisesti.  Romaani onkin vähän humoristinen, vaikkakin tämä on enemmänkin tieteellinen salapoliisikertomus, jossa käsitellään monimutkaisia fysiikan ja astrobiologian ilmiöitä. Mielenkiintoisesti kaikki hahmot tietävät, että nykyinen järjestelmä ei ole oikeudenmukainen, mutta he vihjailevat, että edellinen ”byrokraattien” järjestelmä, joka kaadettiin vallankumouksessa oli vielä huonompi.

Ongelmia

Tässä kirjassa on tyypillinen genrekirjan ongelma, eli ohuet hahmot. Kuitenkin ei tässä ole mitään ärsyttävän yksiulotteisia persoonia, joita ei jaksaisi seurata, vaan tarpeeksi hyvin rakennettuja, että välität heistä, mutta ei tämä ole mikään ihmisyyden olemassaolon syvällinen tutkielma. David Brinin rikas ja omaperäinen maailma on tarpeeksi kiehtova, että se kantaa romaanin juonta.

Yhteenveto

David Brinin ”Sundiver” on perverssi sekoitus erilaisia tieteisfiktion ideoita, jotka yhdessä tuottavat hauskan, jännittävän ja ajatuksia herättävän kertomuksen ihmiskunnan tulevaisuudesta, jossa totalitarismi on etuoikeutetun tutkimusmatkailijan näkökulmasta todella hauska maailma täynnä mahdollisuuksia ja seikkailuja!

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

Tou 24, 2019 · 8:00 am

Prekariaatti: uusi vaarallinen luokka

Guy Standingin ”Prekariaatti: uusi vaarallinen luokka” (oma suomennos) on vuonna 2011 julkaistu tietokirja, joka argumentoi, että uusliberalistinen politiikka on tuottanut kokonaan uuden poliittisesti vaarallisen alaluokan.   

4

Idea   

Kirjan mukaan prekariaatti on pätkätyöntekijöistä koostuva luokka ihmisiä, jotka pirstaloisen työkuvan vuoksi, eivät mahdu perinteiseen työväestön luokitukseen. Tämän takia prekariaatilla ei ole yhteistä identiteettiä tai poliittista edustusta, joka voisi turvata heidän oikeuksiaan, tehden heidän sosiaalisesta asemastaan epävarmaan tai hauraan. (englanniksi: ”precary”)    

Kirjailijan mukaan 70-luvulta lähitien aloitettu uusliberalistinen projekti ”joustavien” työmarkkinoitten luonnissa, tuhosi perinteisen työväestön vakituisen työn mallin, joka oli koko hyvinvointivaltion yhteiskuntasopimuksen pohja. Uuden politiikan nimeen kaikki pyrittiin kaupallistamaan, jopa yritysten sisäiset rakenteet, jolloin viimeisetkin rippeet paternialistisesta yrityksestä, jonka työntekijät ovat kuin perhe, romutettiin. Nyt yritykset ja niitten työntekijät ovat vain kokoelma mekaanisia osia, joita voidaan vaihtaa keskenään maksimoidakseen tehokkuuden. Suurin osa työstä on vähitellen muuttumassa alipalkatuksi pätkä-, kausi- ja alihankintatyöksi. Kirjailijan mukaan tällaiset pirstaleiset työmarkkinat aiheuttavat lukuisia vieraantumiseen liittyviä psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia, jotka pidemmällä aikavälillä voivat uhata itse koko järjestelmän olemassaolon.    

Standin maalaileekin dystopiamaisen vision, jossa jättiläismäiset kansainväliset korporaatiot liikuttelevat miljoonia alipalkattuja kausityöntekijöitä ympäri maailmaa, aiheuttaen etnisiä ja sosiaalisia jännitteitä. Kun joutuu kilpailemaan oman maan sisällä toisia pätkätyöntekijöitä vastaan, kärsivällisyyttä kilpailla maahanmuuttajien tai naisten kanssa ei ole. Tämä jännittynyt työmarkkina tuo turhautumista, joka heijastuu äärioikeiston kannatuksen kasvuun ja muuhun poliittiseen levottomuuteen, kuten mellakoihin ja terrorismiin.  

Standing jatkaa, että maitten hallitukset yrittävät korjata uuden talousjärjestelmän jättämän ammottavan aukon verovaroissa, pakottamalla työttömiä, opiskelijoita ja eläkeläisiä hankkimaan lähes turhia ja alipalkattuja töitä ja markkinaehtoistamalla erilaisia sosiaalisia palveluita. Koska vakituisia töitä ei ole, työttömiä on valtava määrä. Varmistaakseen, etteivät työttömät ja muut sosiaaliturvan varassa elävät ”huijaa” järjestelmää, valtion on lisättävä massavalvontaa, jolloin on yhdentekevää ovatko fasistit päässeet valtaan vai ei, yksilönvapaus on kuitenkin romutettu. Lopulta Ihmiskunta on syöksynyt äärikapitalistiseen teknofeodalismiin.  Lukiessa tätä kirjaa tuli mieleen George Orwellin “1984” romaanin pahiksen kuuluisa lause ”Jos haluat kuvitella tulevaisuuden, voit kuvitella saappaan, joka polkee ikuisesti ihmiskasvoja.”, mutta Standingin kirjassa tämä saapas ei ole stalinistisen hirmuhallinnon jalkine, vaan kansainvälisen korporaation kiiltävä ja trendikäs desing brändituote.  

Kattava teoria   

Guy Standing ei tyydy vain kuvaamaan, miten prekariaatti syntyi ja voi kehittyä tulevaisuudessa, vaan miten kaikki nyky-yhteiskunnan ongelmat johtuvat uusliberalistisen politiikan aiheuttamasta työn pirstaloitumisesta. Kirjailija ottaa kantaa niin ilmastonmuutokseen, masennukseen, miesten ja naisten eri tavalla heikentyneeseen asemaan työmarkkinoilla, maahanmuuttoon, nuorten miesten radikalisoitumiseen, valistusarvojen ja sivistyksen kuolemaan, pseudotieteen ja huuhaauskomusten leviämiseen, yliopisto-opiskelijoitten infantilisoitumiseen, eläkepommiin, syntyvyyden romahdukseen, vankipopulaation kasvuun, massavalvontaan ja jopa geenimuunteluun. Yllätyinkin, miten moni ilmiö on kärjistynyt juuri niin paljon kuin tässä kirjassa esitetään, mutta samalla miten kirjailija on onnistunut selittämään vasemmistolaisesta vinkkelistä jokaisen ongelman.

Näin kymmenen vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen vaikuttaa siltä, että sen kauhuvisiot ovat toteutumassa. Äärioikeisto on nousemassa ympäri maailmaa, nuoriso on niin vieraantunutta ja ahdistunutta, että monet purkavat sen massamurhilla ja terrori-iskuilla, Ranskassa keltaliivit ovat useita kuukausia mellakoineet, maahanmuuttajien ja pakolaisten määrä on lisääntynyt ja lukuisat hallitukset ovat yrittäneet toteuttaa erilaisia työttömien ”aktivointipolitiikkaa” ja yksityistää julkista sektoria tuhoisin seurauksin.   

Tätä kirjaa voitaisiinkin pitää vasemmiston ajankohtaisena vastauksena laajoihin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Jos muistaa, että kaksi viikkoa sitten kirjoitin arvion Matti Pursiaisen kirjasta ”Paska Suomi” (2017), tämä Standingin kirja on hyvä kontrasti siihen. Yhden miehen utopia on toisen painajainen. Kuten Pursinainen, Standing ei vain valita, miten kaikki on päin persettä, vaan tarjoaa konkreettisia ratkaisuja, joista merkittävin on perustulo. Näitten lisäksi tietenkin koko uusliberalistisen järjestelmän purku ja korvaaminen libertaarisella sosialistisella demokratisoinnilla. Eli suomeksi kirjailija argumentoi anarkististen paikallisrakenteitten puolesta.   

Annan pisteet myöskin sille, että tässä kirjassa onnistuttiin rakentamaan kokonainen antikapitalistinen teoria, lähes mainitsematta Karl Marxia. Standing oikeastaan mainitsee saksalaisen filosofin vain kerran ja sekin on kritisoidakseen häntä. Standingin mukaan nykykapitalismi on täysin erilainen kuin 1800-luvulla, joten on turha takertua vanhoihin käsityksiin ”yhtenäisestä” työväenluokasta. Samalla kirjailija julistaa perinteisen hyvinvointivaltion ja ammattiliitot kuolleiksi. Uusi prekariaatteihin perustuva työväenliike ja politiikka on perustettava globaaleihin ja samaan aikaan paikallisiin rakenteisiin, jos halutaan estää maailman palautuminen feodalismiin. Kirjan uskottavuutta lisääkin se, että tämä kirjoitettiin ennen Bastian Obermayerin ja Frederik Obermaierin kirjaa ”Panamaan paperit. Miten rikkaiden veronkierto paljastui” (2016) jonka lopussa varoitetaan, että jos veroparatiiseja ei kitketä, ihmiskunnan tulevaisuus on paluu feodalismiin.   

Ongelmia   

Vaikka Standingin teoria on melko uskottava, tästä kirjasta puuttuu lähes kokonaan varsinaisen akateemisen tutkimuksen tuottama data. Tämä kirja onkin enemmän populaarimpi esitys teoriasta kuin varsinainen akateeminen tietokirja. Silti kaipaisin edes lähteiksi muutakin kuin kansalaisjärjestöjen ja ajatuspajojen tuottamaa tutkimusta ja erilaisia valikoituja lehtiartikkeleita. Jos sitäkään tässä kirjassa tarjotaan. Joskus kirjailija vain väittää asioita, joista kaipaisi parempia perusteloja tai tietoa, kuka niin on väittänyt ja missä? Tämä syö kirjan uskottavuutta jonkin verran. Yleensäkin epäilen mitä tahansa teosta, joka yrittää selittää kaikki maailman ongelmat yhdellä kaiken kattavalla teorialla. On tämä silti uskottavampi kuin se, että ihmiset ovat feminististen juutalaiskommunistien salaliiton aivopesemiä uhreja tai, että eri ihmisryhmien sekoittuminen on aiheuttanut alamäen.   

Yhteenveto    

Guy Standingin ”The Precariat: The New Dangerous Class” on todella vetävästi kirjoitettu tietokirja nyky-yhteiskuntamme ongelmista, joka tarjoaa yhä tuoreen vasemmistolaisen vaihtoehdon niille, mutta teos on enemmänkin ponnahduslauta tarkempaan tutkimukseen kuin ensisijainen lähdeaineisto. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Liberalismi, oikeistolaisuus ja anarkokapitalismi, Politiikka ja yhteiskunta, Talous

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Tou 19, 2019 · 8:00 am

Anarkismiutopiaa

Ursula K. Le Guinin ”Osattomien planeetta” on vuonna 1974 julkaistu scifi-romaani tiedemiehestä, joka matkustaa anarkokommunistisesta kuusta nyky-Kiinan kaltaiseen semikapitalistiseen planeettaan, kehittääkseen uudenlaisen aika-avaruusteorian. Kuitenkin hän joutuu suurten tähtipoliittisen kamppailun keskelle, joka voi määritellä koko ihmiskunnan tulevaisuuden.   

13

Realistista vasemmistoutopismia?   

Otin tämän kirjan todennäköisesti lukulistalle, koska siinä esiintyy kaksi erilaista vasemmistolaista visiota ihmiskunnan tulevaisuudesta. Romaanin päähenkilö on kotoisin karusta Anarres kuusta, jossa ei ole valtioita tai lakeja, vaan laaja verkosto erilaisia työliittoimia. Kirjassa suoraan sanotaan, että kuun yhteiskunta on anarkistinen. Mutta tarkemmin se on anarkokommunistinen, koska rahaa tai yksityisomaisuutta ei ole. Koko yhteiskunta pyörii kiertävillä kausityöläisillä, jotka ovat omien tarpeitten ja kykyjen mukaan erilaisissa töissä vuoden aikana. Tämä tarkoittaa, että insinööri voi olla vuodessa suunnittelemassa taloa, peltoviljelemässä ja ajamassa rekkaa.   

Urras on eri valtioista koostuva planeetta, jossa johtavat valtiot muistuttavat nyky-Kiinaa ja Venäjää. Kuitenkin nämä eivät ole sortavia diktatuureja, vaan enemmänkin hyväntahtoisia oligarkioita, joissa kansaa pidetään tyytyväisenä kohtuullisella elintasolla ja täystyöllisyydellä.    

 ”Osattomien planeetta” käsitteleekin enemmän mitä vapaus ja kansanvalta todellisuudessa tarkoittavat? Samalla Le Guin käsittelee hyvinkin kriittisesti anarkismin ja kommunismin käytännöllisiä ongelmia, jotka juonessa yhdistyvät eri ideologioitten vihamieliseen suhtautumiseen toisiinsa. Koko romaani onkin samaan aikaan tutkielma äärivasemmistolaisen maailman toimivuudesta, että allegoria Kylmälle sodalle. Mutta kirjailija vielä jaksoi yhdistää tarinaan päähenkilön eksistentiaaliset pohdinnat omasta roolistaan eri planeettojen yhteiskunnissa. Tässä onkin aika uniikki paketti toisenlaisesta maailmasta.    

Ongelmia   

Vaikka tämän romaanin konseptit ovat todella uniikkeja scifin saralla, itse juoni on aika kuivaa. Asiaan vaikutti sekin, että tämä on kuudes osa kirjasarjaa, jonka aiempia osia en lukenut. Kuitenkin tässä romaanissa oletetaan, ettet ole lukenut aiempia osia, koska hahmojen ja planeettojen taustoja selitetään aika perusteellisesti. Suurempi ongelma on juonen tapahtumaköyhyys. Tässä kirjassa keskustellaan aika paljon, mutta ei tehdä kovin paljon mitään muuta. Ainoa kantava elementti onkin visio äärivasemmistolaisesta maailmasta ja todennäköisesti aiempien romaanien tapahtumat. Tämä tuntuikin olevan alustava tarina, josta aletaan kunnolla liikkumaan seuraavassa osassa.   

Yhteenveto   

Ursula K. Le Guinin ”Osattomien planeetta” on hyvä romaani toisenlaisesta maailmasta, joka ei pyörisi yksityisomaisuuden ja hierarkioitten ympärillä, mutta se pitää nauttia suuremman kokonaisuuden osana kuin yksittäisenä romaanina. Sitten tietenkin pitää olla tällainen politiikasta kiinnostuva hörhö, että jaksaa edes lukea kuvitteellisista anarkistikuista.    

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , ,

Tou 18, 2019 · 8:00 am

Jerusalem. Kaupungin elämäkerta

Simon Sebag Montefioren ”Jerusalem. Kaupungin elämäkerta” on vuonna 2011 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta kaupungista.

7

Idea

Simon Sebag Montefiore käyttää Israelissa sijaitsevaa kaupunkia lähes mikrohistoriallisena kiinnepisteenä, jonka kautta hän kertoo melkein koko ihmiskunnan historian. Koska Jerusalem on tuhansia vuosia vanha kaupunki, kirjailija joutuu ensin kertomaan sen perustamisesta ja taustoista. Tässä siis melkein aloitetaan kertomaan maanviljelyn keksimisen jälkeisestä ajasta vuoteen 2011.

Koska kirjailija otti näin jättimäisen perspektiivin historiaan, kirjassa pystyy näkemään erilaisia ihmiskunnan trendejä, jotka ovat menneet läpi kaupungin. Otsikko onkin hieman harhaanjohtava, koska kirjan tyyli on enemmänkin erilaisten Jerusalemin kaupungissa vaikuttaneitten historiallisten henkilöitten elämäkertojen kokoelma, jota yhdistävät erilaiset historialliset punaiset langat. Tässä onkin paljon aikalaiskuvauksia, jotka antavat hyvin romaanimaisen otteen, muuten aika kuivalta kuulostavalle teokselle.

Vaikka luulisi näin laajan historiallisen perspektiivin vetävän mutkia suoriksi, tässä teoksessa onnistutaan kertomaan paljon yksityiskohtaista tietoa eri sivilisaatioista, kulttuureista ja ihmisistä, jotka elivät Jerusalemissa. Sitä esimerkiksi en tiennyt, että kaupunki on ollut lähes aina monikulttuurinen asutuskeskus, jossa kansoja Afrikasta, Euroopasta ja Aasiasta ovat eläneet yhdessä. Esimerkiksi parikin kertaa nainen on hallinnut kaupunkia ja jopa entinen musta afrikkalainen orja.  Yksi hullu suomalainenkin eksyi kaupunkiin, jolloin hänen seikkailut ikuistettiin tähän kirjaan!

Vaikka tässä teoksessa lukuisat sodat ja konfliktit nousevat esiin, välillä kaupungissa on ollut hyvinkin rauhallisia ja suvaitsevaisia kausia, joissa erilaiset uskonnot ja kansat ovat pystyneet elämään sulassa sovussa. Suurin osa konflikteista liittyykin enemmän suurvaltojen haluun hyödyntää uskonnollisten fanaatikkojen oikkuja omiin valtapoliittisiin tavoitteisiin kuin itse kaupungin asukkaitten haluun hakata toisiaan kuoliaaksi.

Ateistin paras argumentti?

Kirjan alussa Simon Sebag Montefiore kertookin pyrkivänsä kertomaan puolueettomasti Jerusalemin ympärillä olevista uskonnollisista ja poliittisista kiistoista. Vaikka kirjailija ei ota kantaa uskontojen päämäärien aitouteen ja sen käytännön sovelluksiin, tässä kirjassa välittyy hyvin synkkä kuva uskonnoista ja koko ihmiskunnasta.

Vaikka abrahamilaiset uskonnot pyrkivät pelastamaan ihmiskunnan ”sielun” kohottamalla tämän henkisesti korkeammalle tasolle kuin eläimet, tavoitteissa epäonnistuttiin niin pahasti kuin olla ja voi. Kirjailijan puolueettomuus uskontoja kohtaan antaakin tilaa lukijan itse arvioida, miten juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin kannattajat ovat kukin vuorollaan sortuneet mitä hirvittävimpään barbarismiin erilaisissa sodissa, joista suurin osa liittyy siihen, että Jerusalem on jokaisen uskonnon mukaan pyhä kaupunki.

Vaikka 1800-luvulla uskontojen rooli vähentyi merkittävästi ja Palestiinan kiistat liittyivät puhtaasti materialistisiin asioihin, silti kaupungin uskonnollinen merkitys takasi, että jokaisen ryhmän edustaja halusi sitä hallita. Kirjailija korostaakin, ettei Jerusalemilla ole mitään strategista merkitystä, ainoastaan uskonnollinen, joten voitaisiin argumentoida, että verta vuodatetaan tolkuton määrä täysin turhasta palasta maata.

Kuitenkin 1900-luvun alun Israel/Palestiina sotkut osoittavat, ettei sekularismi, ateismi ja nationalismi kyenneet ratkaisemaan erilaisia poliittisia ristiriitoja alueessa, mikä vahvisti kaikkien uskontojen fundamentalistisia kannattajia. Nyt Jerusalem on äärijuutalaisten, -kristittyjen ja -muslimien apokalyptinen temmellyskenttä, jossa jokainen osapuoli yrittää tuhota toisen. Kirjailija korostaakin kirjaa pitkin erilaisia aikalaiskuvauksia, joissa ihmiset valittavat, että sitä luulisi uskonnollisen pyhän kaupungin olevan kiva paikka, mutta se ei ole mitään muuta kuin käärmeitten pesä, jossa ihmiskunnan pahimmat puolet tulevat esiin.

Koska tämä kirja on jo melko vanha, tässä ei käsitellä fundamentalistikrstittyjen tukeman Trumpin päätöstä tunnustaa Jerusalem Israelin pääkaupungiksi tai kaikista postmodernistisinta, Brasilian uuden äärioikeistolaisen presidentin samankaltaista päätöstä. Brasilialla ei ole mitään siteitä Jerusalemiin, mutta koska maan presidentti on äärikristitty, joka ihailee suuresti Trumppia, hän on valmis romuttamaan maan lihamarkkinat arabimaissa, jotta voisi tyydyttää omia uskonnollisia oikkuja. Arabimaat ovat brasilialaisen lihan suurempia ostajia. Parasta esimerkkiä uskonnon irrationaalisista vaikutuksista on vaikea löytää.

Yhteenveto

Simon Sebag Montefioren ”Jerusalem. Kaupungin elämäkerta” on jälleen loistava kirja mieheltä, joka on tunkenut lusikkansa moneenkin soppaan. Olen esimerkiksi lukenut Montefioren ”Stalin – punaisen tsaarin hovissa” (2004), josta pidin paljon. Jälleen kerran Montefiore on onnistunut kirjoittamaan täysin erilaisesta aiheesta mahtavan monipuolisen historianteoksen, joka massiivisesta koosta huolimatta jaksoi lukea. Samalla kirjan viesti on aika synkkä: ihmiskunta ei ole vielä onnistunut irtautumaan omista ideologioistaan ja jaksaa tapella mitä pateettisimmista syistä.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kommunismi ja anarkismi, Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

Tou 17, 2019 · 8:00 am

Hyvä verse – Suomiräpin naiset

Tänä vuonna julkaistu Heini Strandin ”Hyvä verse – Suomiräpin naiset” on naisräppäreitten kokemusmaailmasta kertova tietokirja.

11

Idea

Kirjassa käsitellään muusikkohaastattelujen kautta niin räppäriksi ryhtymistä kuin, miten on olla nainen hyvinkin maskuliinisessa musiikkigenressä? Tässä pääseekin näkemään, mitä räppärit ja biisit vaikuttivat nuoriin tyttöihin ja miten he pääsivät menestymään hyvinkin aggressiivisen maskuliinisessa musiikkigenressä. Kirjan viesti onkin, että jos asennetta löytyy, kaikki on mahdollista. Onhan hip hop hyvin punk-henkinen musiikkigenre, jossa ei paljon tarvita päästääkseen alkuun.

Mielenkiintoisin havainto oli, miten suurin osa taiteilijoista on avoimesti feministejä. Jotkut, jopa radikaalimmasta päästä. Osoittaa vähän omaa ennakkoluuloani musiikkigenreä kohtaan, että yllätyin, miten tiedostavat suomalaiset naisräppärit ovat. Tässä kirjassa haastateltavat puhuvat valkoisesta etuoikeudesta, patriarkaalista, sukupuoli-identiteetistä, intersektionalismista ja toksisesta maskuliinisuudesta. Mutta myöskin rankoista aiheista, kuten seksuaalisesta väkivallasta, eriarvoisesta palkasta ja musiikkilehdistön naisia vähättelevästä asenteesta. Mutta sen sijaan, että muusikot säälisivät itseään, he ovat luoneet oman tilansa tai aggressiivisesti vallanneet sen miehiltä.

Kirjassa ilmeneekin, että feministiset teoriat maailmasta eivät ole vain filosofisia konsepteja, joita norsunluutorneissa kyhätään, vaan arkitodellisuutta monille naisille. Monet kirjassa esiintyvät räppärit kertovat hyvinkin avoimesti elämästään ja verbalisoivat omalla kansanomaisella tavallaan miesten ja naisten välisiä tasa-arvo-ongelmia ja piilosyrjintää. Esimerkiksi räppäri Adikia melkein voisi olla lainamassa Simone de Beauvoiria, kun hän sanoi: “miehet voi puhua universaaleista asioista, mutta naiset puhuu naisasioista. Tai että miehet on ihmisiä, naiset on naisia.”

Paras lause oli kuitenkin FanFanin (SOFA duosta), joka voisi olla koko tämän kirjan sisällön kiteytys ja yllättävän ajankohtainen: “Kun Cheek voi vetää räppikeikan uskottavasti rimpsumekossa, tää maailma on valmis”

Ongelmia

Kirjassa oletetaan, että olet ennestään perehtynyt hip hoppiin, joten genreä ei paljon tässä selitetä. Sama on musikoiden kanssa, joista suurimmasta osasta en ole itsekkään koskaan kuullutkaan. Kuuntelen enemmän amerikkalaista hip hoppia. Jos ei tunne genreä hyvin, haastatteluissa ilmenevät ristiviittaukset vanhemman sukupolven räppäreihin tai tiettyihin alan klassikkoihin voivat mennä ohi.

Suurin ongelma on kirjan rakenteen kanssa. Stradi haastatteli useita suomalaisia naisräppäreitä ja eritteli heidän vastauksiaan erilaisiin teemoihin, joita sitten kirjailija taustoittaa hieman. Olisin kaivannut syvällisempää folkloristista analyysiä siitä, miksi niin moni räppäri tässä kirjassa on avoimesti feministi? Tähän pitäisi jotenkin vastata, koska vallassa olevan stereotypian mukaan hip hop on naisvihamielinen, väkivaltaa ihannoiva äärimaterialistinen musiikkigenre.

Johtuuko se esimerkiksi genren historiasta? Olihan 80-90-luvuilla paljon feministisiä amerikkalaisia räppäreitä. Vai johtuuko kenties yleisesti kulttuuristamme, jossa feminismi on päässyt valtavirtaan? Tai sen sijaan onko hip hop niin valtavirtaa, että feministitkin kuuntelevat sitä lapsesta asti ja näin genre on kulttuurimme oletusarvo, jolloin feministikin jatkaa musiikin tuottamista, mutta omasta perspektiivistä? Ainakin itse tunnen parikin feministiä, jotka kuuntelevat hip hoppia ja tutkivat sitä feministisellä linssillä. Tai sitten hip hopin omaehtoisuuden ja uhon takia? Kun nainen astuu hyvinkin aggressiivisen miehekkääseen taideympäristöön, feministi voi olla se kaikista provokatiivisin ja omaehtoinen identiteetti, jonka nainen voi omaksua? Onhan monille miehille pelottavampaa, että nainen on feministi kuin gangsteri. Tällaista kirja ei analysoi, vaan lukijan itse on luettava tarkkaan teemaeriteltyjä haastattelupätkiä muodostaakseen omat johtopäätökset.

Yhteenveto

Heini Strandin ”Hyvä verse – Suomiräpin naiset” on hyvä kooste suomalaisista naisräppäreistä, joka ei ole vain ihku fanikirja, jossa annetaan inspiraatiota nuorille tytöille, vaan hyvin tiedostava kirja, joka avaa suurempia yhteiskunnallisia teemoja nuorten naismuusikoitten haastattelujen kautta.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Feminismi, Kulttuuri

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

Tou 16, 2019 · 3:00 pm

Kesken jäänyt kirja: Länsimaiden perikato

Oswald Spengletin ”Länsimaiden perikato” on vuonna 1918 julkaistu kirja, joka pyrkii argumentoimaan, että länsimainen sivilisaatio on romahtamassa.

6

Otin tämän kirjan lukulistaan alunperin, kun löysin sen sattumoisin antikvariaatin hyllystä. Otsikko vaikutti mielenkiintoiselta, mutta en tiennyt muuten kirjan sisällöstä. Myöhemmin sain selville, että Spenglerin teoria länsimaiden perikadosta on yksi äärioikeistolaisen ideologian pohjakirjoista. Esimerkiksi arvioimani Timo Hännikäisen toimittama Suomen Sisun propagandakirja ”Sarastus. Kirja 1” (2015) ja Timo Vihavaisen ”Barbarian paluu. Eurooppa auringon laskiessa” (2017) kirjoissa Spenglerin teosta referoidaan. Vihavaisen kirja oikeastaan perustuu kokonaan Spenglerin teeseihin. Joten kiinnostukseni lukea Spenglerin teos nousi vielä enemmän. Mitä tämä sata vuotias kirja sisälsi, mikä houkutteli äärioikeistoa yhä tänäkin päivänä referoimaan sitä?

Valitettavasti en voikaan vastata kysymykseen, koska en pystynyt lukemaan kirjaa loppuun. Kyllä, minullakin on raja! Spenglerin kirja on hirvittävän tylsä kirja, eikä sitä jaksa kahlata läpi alkavassa kesässä. Pääsin lukemaan yli sata sivua, mutta tässä teoksessa on noin 500 sivua. Tämän vuoksi ei ole paikkani sanoa onko tämä kyseinen kirja huono tai rasistinen, koska otantani on niin pieni.

Voin kertoa vain, että tämä kirja on niin tylsä, että epäilen ovatko ääriokeistolaiset oikeasti lukeneet sen? Spengler selvästi yrittää kirjoittaa tieteellistä tekstiä, mutta epäonnistuu siinä pahasti. Sen lisäksi, että kirjan näkökulma vaikuttaa olevan aika eurosentrinen, kun se käyttää ainoastaan antiikin Rooman sivilisaatiota mallina kaikkien sivilisaatioitten elinkaareksi, niin teos pohjautuu hämäriin metafyysisiin käsityksiin ”kansan hengestä”. Jo 1800-luvulla tiedettiin, että ei historiaa tehdä metafysiikalla, vaan materialistisella analyysilla. Metafysiikka on vielä tieteellistä filosofian saralla, mutta muuten se on vain hienostuneepaa taikauskoa. Silti, koska en lukenut koko kirjaa, en tiedä onko alkusivujen kryptinen puhe ”faustilaisesta hengesgtä” paremmin selitetty myöhemmissä luvuissa.

Kirja on tylsä, koska sen sijaan, että Spengler kirjoittaisi tiiviimmin, miksi ennen kaikki oli paremmin ja nyt kulttuurimme on taantumassa, hän lähteekin kuvaamaan yksityiskohtaisesti antiikin myyttejä, arkitehtuuria ja taidetta. Näköjään vasta kun hän on kirjoittanut kymmeniä sivuja vanhoista tauluista, patsaista ja kirkoista, hän alkaa vertaamaan niitä moderneihin teokseen. Ainakin kun hyppäsion pari kappaletta, hän lähtee haukkumaan modernia arkkitehtuuria, joka on pelkistyneempää ja näin ehkä osoitus ”hengellisestä taantumuksesta”.

En ole taidehistorioitsija, joten suurin osa tekstistä oli tuntemattomien taideteosten käsittelyä. Tuntui kun lukisin jotain todella kuivaa taidetoesten arvosteluja. Suomennoksen esipuheessa sanottiinkin, että Spenglerin teksti on vaikeaselkoista, jos ei omaa ”laajaa kulttuurista sivistysä”. Myönnään, että tietämykseni Euroopan menneisyydestä ulottuu 1800-luvulle saakka. Sitä ennen olevien aikakausien tuntemus on hyvin pinnallista. Joten en ole paras ihminen muutenkaan arvioimaan mitä Spengler oikein kirjoittaa antiikin kreikkalaispatsaisten esteettisestä neroudesta.

Jos Spengler edes kirjoittaisi vetävästi, niin varmasti uppoutuisin rikkaaseen antiikin taidemaailmaan, mutta ei. Mies kirjoittaa niin kuivasti kuin olla ja voi. Eikä syy voi olla suomennoksen, kun sekin on 60-luvulta. Yiritin hypätä kirjan pari alkukappaletta, katsoakseen missä oikein alkaa jännittävimmät osiot, jotka kenties ovat äärioikeistolle kiinnostavampia, mutta koko kirja vaikuttaa olevan todella kuivaa analyysiä muinaisista taideteoksista, jota vain en jaksa lukea. Pahoittelut. Joudun turvautumaan parempien ihmisten teksteihin, arvioidessaan Spenglerin ajatusten roolia ääriokeistolaisessa ideologiassa.

Jos on luottamista Vihavainen edellä mainittuun kirjaan, joka kirjailijan mukaan perustuu Spenglerin ajatuksiin, niin Spenglerin idea on, että kaikilla sivilisaatioilla on elinkaari, jonka lasku alkaa melkein heti huipun saavuttua. Spenglerille huippu oli 1900-luvun alku ja taantuminen alkoi Ensimmäisessä maailmansodassa. Vihavaisen mukaan Spengler koki, että ”alempien” kulttuurien sekoitus oli osoitus länsimaisen sivilisaation rappiosta ja se piti estää keinolla millä hyvänsä. Vihavainen tulkitsee tämän sillä, että rajat kiinni! Koko analyysini Vihavaisen kirjasta on linkattu tässä artikkelissa, joten siitä voi lukea lisää.

Yhteenvetona, pyydän anteeksi että petin teidät. Spengler vaan oli liian tylsää luettavaa.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Avainsanat: , , , , , , ,