Scifiä antiikin Kreikassa

Jo Waltonin ”Oikeudenmukainen kaupunki” (oma suomennoos) on vuonna 2015 julkaistu scifi-romaani aikamatkailijoista, jotka yrittävät rakentaa Platon kuvaaman täydellisen valtion.

4 

Idea   

Kirjassa seuraat, miten joukko kreikkalaisia jumalia päättävät valita joukon eri aikakausissa eläneitä ihmisiä, ja lähettää heidät antiikin Kreikan saarelle rakentamaan Platon ”oikeudenmukaista kaupunkivaltiota”. Tässä kirjassa on sellaista Jostein Gaarderin ”Sofian maailma” (1991) tunnelmaa, erityisesti kun henkilöhahmoina ovat Sokrates ja muita eri aikakausien filosofeja.  

Romaanissa ei keskitytä niinkään kala veden ulkopuolella -tyyppiseen asetelmaan, vaan mitä erilaisia filosofisia ja käytännöllisiä implikaatioita olisi Platonin valtion kehittämisessä? Kirja edellyttääkin, että olet lukenut Platonin ”Valtion”, jotta ymmärrät aivan kaikki viittaukset ja mitä tulema pitää.    

Kreikkalaista filosofiaa ja seksuaalista väkivaltaa   

Sitä luulisi, että scifi-kirja, joka käsittelee niinkin ihmeellistä konseptia, kuin kreikkalaisen filosofin visioiman valtiomallin käytännöllistä rakentelua olisi kevyt ja mielikuvituksellinen kirja. Mielikuvituksellinen ja ennalta-arvaamaton se on, mutta ei kevyt. Teoksessa käsitellään lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja sen aiheuttamia traumoja. Toki tässä on pohdintoja, mitä tarkoittaa olla ihminen ja omata tietoisuuden, sekä miten eritaustaiset hahmot yrittävät selittää itselleen ja muille sen faktan, että kreikkalaiset jumalat ovat oikeasti olemassa. Mutta kirjan kärki on raskaimmissa filosofisissa kysymyksissä, kuten mitä tarkoittaa vapaus?   

Ongelmia   

Tämän romaanin suurin ongelma on sen keskittyminen filosofisiin kysymyksiin. Tässä ei ollut mitään voimakkaita tunteita herättäviä kohtauksia, paitsi toki raiskaus, joka ahdisti, mutta sellaisen tunteen herättäminen ei ole kovin vaikeaa. Tylsä tämä kuitenkaan ei ole, vaan melko viihdyttävä. Tässä romaanissa puuttui suurempi emotionaalinen aalto, mikä voi johtua siitä, että tämä on sarjan ensimmäinen osa, ja kirjailija vasta rakentaa pohjaa, jolla tämä potkaisee lukijan tunteellisiin nivuksiin. Voin kyllä sanoa sen, että tässä oli täydellisin synnytyskuvaus, jota olen koskaan lukenut. Sen verran yksityiskohtainen, että pystyin melkein ymmärtämään, miltä koko projekti tuntuu. Joten pisteet siitä!   

Yhteenveto   

Jo Waltonin ”The Just City” on hyvä romaani, joka sekoittaa antiikin myyttejä, filosofiaa ja spekulatiivista tieteisfiktiota saumattomasti yhteen. Tämä on myöskin yksi aikuismaisemmista scifi-romaaneista, joita olen pitkään aikaan lukenut ja ehkä ensimmäinen romaani, jossa näen selkeämmin naisellisemman otteen tiettyihin, erityisesti naisia koskeviin teemoihin.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): filosofia, Mitä tällä kertaa luin

Suomi ja lännen käsite

Vuonna 2015 julkaistu, Karim Maïchen ”Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite” käsittelee otsikossa mainittua aihetta.  

10

Idea   

Maïchen lähtee teoksessaan purkamaan, mitä ”länsimaat” tarkoittaa? Ja miten suomalaiset ovat yrittäneet identifioida sen kanssa. Kirja hyödyntää niin maailman- kuin aatteitten historiaa ja asiantuntijoitten haastatteluja, piirtääkseen monipuolisen kuvan limittäisten verkostojen, eikä vastakkaisten napojen maailmasta. Kirjassa paljastuukin, että ”länsimaat” on epämääräinen käsite, joka eri aikakausina on tarkoittanut monta erilaista asiaa, mutta käytännössä se perustuu fiktioon. Nykyään ”länsi” on valkoista ylivaltaa edustava tekopyhä idea.    

Suomalaiset eivät aina välittäneet länsimaalaisuudesta, mutta itsenäisyyden aikoina oikeisto halusi lähentyä Saksaa. Näin alkoi kova projekti muotoilla suomalaisuus länsimaalaiseksi. Tähän tarvittiin kovaa työtä, koska vielä 1900-luvun alussa suomalaisia pidettiin aasialaisina ali-ihmisinä, jotka joittenkin rotutukijoitten mukaan olivat ”keskinkertaisuuteen pyrkiviä tyhmiä olentoja, jotka eivät kykene luomaan omatoimisesti sivistystä ja kulttuuria”. Tähän länsimaalaistumisprojektiin kuului määritellä venäläiset ja saamelaiset ali-ihmisiksi ja ”aidot”, suomalaiset valkoisiksi antiikin Kreikan perintöä jatkavana kansana. Kalevala rakennettiinkin lähes aasialaisista runonpätkistä, jotka haluttiin tehdä samankaltaiseksi eeppiseksi kertomukseksi kuin Homeroksen ”Odysseia”. Näin tehtiin, koska 1800-luvulla uskottiin, että ilman kreikkalaistyylistä eeppistä kertomusta, maan kulttuuri ei voinut olla länsimaalainen.   

Rakenne   

Karim Maïchen käsittelee hyvinkin laajasti maailman historiaa, osoittaakseen, että käsitys länsimaista tieteen, demokratian ja ihmisoikeuksien keksijänä perustuvat valheeseen. Monet kulttuurit olivat joko paljon ennen tai samaan aikaan, keksineet samoja konsepteja. Jotkut konseptit, joita pidämme nykyään itsestään selvänä osana länsimaalaisuutta ovat hyvinkin uusia.   

Kirjailija lähteekin analysoimaan populaarikulttuuria, kansainvälistä politiikkaa ja jopa koulukirjoja, osittaakseen miten haitallista on kehystää kaikki hyvä ja kaunis länsimaalaiseksi. Tämä asenne ruokkii suomalaisissa kouluissa valkoisen ylivallan propagandaan alttiita ihmisiä.

Olenkin monesti sanonut, että äärioikeisto perustuu juuri vääristyneeseen historiaan, jonka mukaan länsimaat ovat aina olleet kaiken hyvyyden tyyssijoitta. Maïchen kirjoittikin ”miten voidaan tarkastella ”muista” kulttuureista tulleita ihmisiä ja arvostaa heitä, mikäli ”länsimaalaiset” ovat aina keksineet kaiken ja edustaneet edistystä, vapautta ja kehitystä? Samalla kun vastustetaan rasismia, opetetaan lapsille, kuinka tietty ihmiskulttuuri on lähes kaiken positiivisen kehityksen ja edistyksen etujoukko.”     

Maïchen ennustaakin, että tulevaisuudessa koulukirjoissa käsitellään historiaa ihmiskunnan perspektiivistä, jolloin Euroopan sensuroimia aiheita aletaan käsitellä enemmän. Esimerkiksi siirtomaasotia, joita koulukirjoissa joko ei mainita lainkaan tai vain ohimennen, kuin ne olisivat merkityksettömiä. Kun lapset oppivat historiaa globaalista perspektiivistä, ajatus kansojen hierarkiasta, ja sen muodostama ylimielisyys toisiaan kohtaan voivat hävitä. Kaiken taustaiset lapset voivat kasvaa ympäristössä, jossa he tuntevat voivansa tehdä mitä vain ihonväristään huolimatta.    

Ongelmia   

Tämän kirjan suurin vika on kirjailijan avoin ideologisuus. ”Mitäs me länsimaalaiset! on hyvin vasemmistolainen kirja, jossa faktat ovat kunnossa, mutta kirjailija lisää välillä omia mielipiteitään koskien hyvinvointivaltiota, kapitalismia ja oikeistoa, mitkä olivat tarpeettomia. Maïchen jopa löysi tilaisuuden haukkua Sipilän hallitusta ja SOTE-uudistusta. Kirjan yksi toistuvimmista ideologisista pointeista onkin käsitys, että rasismi on kapitalistien tapa kiinnittää tavallisten ihmisten huomio pois taloudellisen järjestelmän ongelmista. Tämä käsitys ei ole välttämättä väärä, mutta se esiintyy tässä kirjassa mielipiteenä, eikä niinkään teoriana tai faktana.    

Toinen kritiikki on, että Karim Maïchen menetti tilaisuuden mainita, että monet, jotka puhuvat “länsimaisista arvoista” kehystävät länsimaisuuden niin rajalliseksi, että jollain orwelilaisella ajatuskikalla kommunismi ja fasismi jäävät ulos. Kummatkin aatteet keksittiin Euroopassa ja perustuivat sen maanosan erikoisiin sosioekonomisiin tilanteisiin ja kulttuuriin. Kuitenkin vain demokratiasta puhutaan länsimaisena, ja annetaan ymmärtää, että kommunismi ja fasismi ovat joko sairaita poikkeamia tai jopa ulkomaalaisia aatteita.    

Yhteenveto   

Karim Maïchen ”Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite” on hyvä ja helppolukuinen kirja länsimaalaisuudesta, suomalaisesta identiteettipolitiikasta, intersektionalisesta feminismistä ja dekolonisaatioteoriasta. Voisin melkein sanoa, että tämä on dekolonisaatioteoriaa for dummies. Kirja on vain muutama sata sivua pitkä, mutta silti sisään on ahdettu paljon asiaa erilaisista teemoista todella helposti lähestyttävään, lähes blogimaiseen muotoon. Kannattaa lukea, jos haluaa lukea jotain poliittisesti epäkorrektia ja vallitsevaa järjestelmää kyseenalaistavaa kirjallisuutta.  

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Jack Kerouacin elämäkerta

Dennis McNallyn, vuonna 1979 julkaistu ”Jack Kerouac. Elämäkerta” kertoo otsikossa mainitusta beat-kirjailijasta.

7

Idea

Näin tämän kirjan satunnaisesti Helsingin Innon kirjakaupan pöydässä muitten elämäkertojen kanssa. Otin sitten lukulistaan, koska pidin Kerouacin ”Matkalla” (1955) romaanista. Ajattelin, että niin mielenkiintoisen kirjan kirjoittanut jäbä on varmasti mielenkiintoinen henkilö. Olin oikeassa.

Jack Kerouac oli työläistaustainen kirjailija, joka kasvoi Toisen maailmansodan aikoihin, ja hänen elämänsä väritti vahvasti uskonnolliset kokemukset, syvä masennus ja alkoholismi. En ollut yhtään yllättynyt tästä. Ei voi olla taiteilijanero, jos on tyytyväinen elämäänsä.

Dennis McNally kirjoitti elämäkerran kuin se olisi tunteellista tajunnanvirtaa. Alussa vihasin koko epätieteellistä kirjoitustyyliä, mutta se on hyvä tapa päästä kuolleen beat-kirjailijan pään sisään. Ainakin samaistun vahvasti Kerouaciin, vaikka tämän elämä oli hyvin erilainen kuin omani. Tässä kirjassa ei keskitytä niinkään piirtämään Kerouacin elämän kautta ajan kuvaa, vaan enemmänkin, miten kirjailija itse sen aisti.

Toki tässä käsitellään paljon miten media käsitteli väärin hipstereitä. Toisin kuin nykyään, hipstereitä pidettiin väkivaltaisina ja huumeita käyttävinä roskasakkina, jolle ei kannattanut antaa lupaa seurustella tyttäresi kanssa. Oikeastaan hipsterit olivat jazz-musiikkia kuuntelevia eritaustaisia nuoria, jotka kirjoittivat kokeellista kirjallisuutta omasta kokemusmaailmastaan. Kerouacin elämään kuuluikin reissaaminen, kokeellisen kirjallisuuden tuottaminen, rankaa jazz-musiikkia ja bilettämistä muitten beat-kirjailijoitten kanssa.

Ristiriitaisuus

Mielenkiintoista oli kuitenkin lukea Kerouacin maailmankuvasta. Jack Kerouac oli jonkinlainen epäpoliittinen teollistumista vastustava anarkoprimitivisti, joka samaan aikaan vihasi valtiota ja kunnioitti USA:n lippua lähes uskonnollisella paatoksella. Kerouac piirtyykin tässä kirjassa jotenkuten tyypilliseksi amerikkalaiseksi punaniskaksi, joka vastustaa kaikkia auktoriteetteja, mutta samaan aikaan on vahvasti isänmaallinen. Kuitenkin Kerouac oli paljon sivistyneempi ja suvaitsevampi puin punaniskat.

Samaan aikaan, kun beat-kirjailija rakasti jazzia, hengaili huumeriippuvaisten, huijareitten ja seksityöläisten keskuudessa, hän vihasi juutalaisia. Juutalaisviha olikin yksi toistuvimmista teemoista tässä kirjassa. Kerouacin antisemitismi oli sellaista outoa uskomusta, että juutalaiset ovat syypää keskusvallan olemassaoloon ja kustannusmaailman hankaluuksiin. Kuten antisemitismiä tutkinut Sartre on havainnut, antisemitistit eivät vihaa elämässään tapaamiaan juutalaisia, he voivat jopa ystävystyä heidän kanssaan, mutta he vihaavat abstratktia ”niitä muita juutalaisia.” Jack Krouac oli samankaltainen. Kännissä hän saarnasi juutalaisia vastaan, vaikka hänellä oli juutalaisia ystäviä. Monet Kerouacin kaverit eivät koskaan ottaneet kirjailijan juutalaisvastaisia saarnoja tosissaan, koska ne koettiin tunteitten purkauksina, eikä ”oikeina” poliittisina kiihottamisina.

Juutalaisvastaisuuden lisäksi, Kerouacin maailmankuvaan kuului Oswald Spenglerin ”Länsimaiden perikato” (1918) kirjan teoriat. Keroac uskoi, että moderni USA oli sortovalta, ja maailma menossa kohti romahdusta. Kerouacin mukaan keskusvalta oli eristämässä ihmiset toisistaan ja hitaasti murentamassa vapauden. Hieman ristiriitaisesti Keroac oli myöskin mystiikkaa korostava buddhalainen.

Lukiessani näitä faktoja kirjailijasta, en voinut, kun miettiä, että Kerouac omasi fasistisia ajatuksia. Erityisesti natsit pitivät Spenglerin teorioista, itämaisesta mystiikasta ja osa heistä (Esim Himmler) myöskin vihasivat teollistumista. Tämä kirja jotenkuten vahvistaakin kandini teesiä, jonka mukaan ihmiset omaksuvat yksittäisiä arkiuskomuksia, jotka voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa ja vain tietty balanssi  niitä voi kallistaa ihmisen kannattamaan jotain tiettyä poliittista ryhmittymää. Kerouac omasi samaan aikaan anarkistisia, että äärikonservatiivisia ajatuksia, jotka eivät heijastuneet kuitenkaan poliittiseksi aktivismiksi. Kerouac esimerkiksi ei koskaan äänestänyt, mutta hän kertoi pitävänsä presidentti Richard Nixonista, luki aktiivisesti konservatiivista National Review-lehteä, vastusti kommunismia ja hippejä. Samaan aikaan kuitenkin Keouarc piti äärikonservatiivista John Birth Societyä sekopäisenä ja vaarallisena järjestönä.

Dennis McNally kirjoitti kirjansa puolueettomasti, joten hän ei arvuuta kohteensa elämänvalintoja, ainoastaan toteaa, mitä aikalaiset ajattelivat Kerouacista, ja mitä beat-kirjailija ajatteli itsestään. Ironisinta onkin, että Kerouacin kirjallisuus inspiroi rock n’ rollin ja koko 60-luvun vastakulttuurin, vaikka hän itse vastusti sen hedonismia. Kerouac halusi jonkinlaista paluuta luontoon ja yksinkertaisempaan kyläyhteisöjen anarkistiseen maailmaan, mutta hippien seksin, huumeitten ja mielenosoitusten maailma ahdisti häntä syvästi.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen taiteellinen tyyli. Joskus oli hyvin vaikea seurata mitä tapahtui ja miksi. Esimerkiksi minulta jäi kokonaan ohi käsittelikö kirja ”Matkalla” kirjaan liittyvän vessapaperirullakäsikirjoituslegendaa. Samalla tämä tajunnanvirtatyyli häivyttää laajenmpaa analyyttisempaa otetta Kerouacista ja aikakaudesta, jossa hän eli.

Yhteenveto

Dennis McNallyn ”Jack Kerouac. Elämäkerta” on hyvä kirja amerikkalaisen nykykirjallisuuden suurimmista neroista. Mutta sen taiteellinen tyyli voi vieraannuttaa joitain lukijoita.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Kyberkommunisteja!

Ken MacLeodin, vuonna 1995 julkaistu ”Tähtijaosto” on kyberpunk-romaani tulevaisuudesta, jossa maailma on pirstaloitunut lukuisiin keskenään taisteleviin ääriryhmiin. Ainoa maailmaa yhdistävä koneisto ovat internetti ja Yhdysvaltojen ja YK:n muodostama maailmanlaajuinen pseudoimperiumi, joka juuri ja juuri saa jotkut maailman alueet pidettyä vakaina. Tässä maailmassa erilaiset hahmot, joihin kuuluvat hullu tutkija, uustrostkilainen palkkiometsästäjä ja entinen fundamentalistikristillinen tietokonekoodari yrittävät ratkaista mystisen tietokoneviruksen taustoja sekä mikä on ”Tähtijaosto”?    

8

Ajankohtainen   

Kirja vihjailee, että äärimmäinen poliittinen polarisoituminen johtui internetin uudesta ohjelmasta, joka tuotti yksilöille räätälöityä viihdettä ja uutisia, luoden lukuisia ideologisia kuplia. Uutisiin ei voi enää luottaa, koska lukuisat ääriryhmät tuottavat netissä omaa propagandaansa. Samalla jotkut aseelliset palkkasoturit saavat elantonsa videokuvaamalla tehtäviään kameralla ja lähettämällä ne heidän omiin nettisivuihinsa, sekä myymällä erilaisiin uutiskanaviin.  Tämä kirja kirjoitettiin ennen YouTube ja sosiaalista mediaa, joten on hieman ahdistavaa, että tämä kirja ennusti kummatkin keksinnöt ja esittää ne hirvittävän kroonisen sisällissodan alkusyiksi.    

Tässä romaanissa esiintyviä aseellisia ääriryhmiä ovat uustroskilaiset, anarkokapitalistit, fundamentalistikristityt, islamistit, äärivihreät ja monia muita.  Kirjassa on myöskin täysin uusia ja hulluja ääriryhmiä, kuten femininistit (joita ei tule sekoittaa feministeihin) jotka ajavat naisellisten arvojen hegemoniaa, koska uskovat maailman ongelmien johtuvan miehisistä hyveistä. Sitten on oma lempparini: anarkokansallisiset feministit. Nämä ovat natsianarkistifeministit, jotka uskovat kaupunkien ja patriarkaalin olevan juutalaisten miesten salaliitto alistaakseen valkoisen rodun! Kuitenkin kirjan sankarit ovat kommunistit, jotka yrittävät juonitteluilla ja erilaisilla salajärjestöillä kaapata vallan itselleen.    

Ongelmia   

Vaikka Ken MacLeod esittää aika ajankohtaisia ja kiinnostavia konsepteja kirjassaan, sen hahmot ovat todella ohuita ja tarina sekava. En pysynyt perässä siitä kuka oli kuka ja missä oikein oltiin? Romaanissa oli liikaa juonentynkiä, jotka menivät sinne sun tänne.    

Yhteenveto   

Ken MacLeodin ”Tähtijaosto” on kiinnostava kirja, koska se vaikuttaa ennustaneen nykymaailmamme, jossa Kylmä sota ja äärimmäinen poliittinen polarisaatio ovat palaneet voimalla. Samalla tässä on hyvä varoitus internetin pimeimmistä voimista, joitten esiasteita olemme jo nyt kokemassa. Harmi vaan, että kirjan tarina on kömpelösti kirjoitettu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Ristiretki ja jihad

Olin käymässä Akateemisessa kirjakaupassa, joka on aina vaarallinen paikka viettää aikaansa, kun törmäsin tämän William R. Polkin provokatiivisesti otsikoituun kirjaan ”Ristiretki ja jihad: Tuhatvuotinen sota muslimimaailman ja globaalin pohjoisen välillä”. Tartuin kirjaan, koska otsikko vaikutti noudattavan äärioikeistolaisten eurabiafantasioita, mutta eihän Akateeminen kirjakauppa sellaista roskaa laita esiteltäväksi hyllyihinsä? Takakansiteksti paljastikin, että tämä on viime vuonna julkaistu akateeminen kirja muslimimaitten ja globaalin pohjoisen välisten konfliktien historiasta. Kirjailija pyrkii tällä teoksella pohtimaan, miksi muslimit inhoavat länsimaisia suurvaltoja ja miksi jotkut heistä ryhtyvät terrorismiin meitä vastaan? Kirja vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että otin luettavaksi.

Lue loppuun

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Islam, jihad ja maahanmuutto, Kulttuuri, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Jeff Bezos ja Amazonin aikakausi

Olin kauan sitten nähnyt tämän Brad Stonen, vuonna 2013 julkaistun ”Kaiken kauppa: Jeff Bezos ja Amazonin aikakausi” (oma suomennos) kirjan, mutta koko pulju ja sen perustaja eivät kiinnostaneet, vaikkakin olen kaupan asiakas. Mutta, kun viime vuonna luin uutisen Amazonin kytköksistä USA:n armeijaan, otin kirjan lukulistalle.  Halusin tietää, miten myymällä kirjoja netissä päädytään palvelemaan maailmanhistorian mahtavinta armeijaa?     

5

Idea    

Brad Stonen kirjoitti samaan aikaan Jeff Bezosin elämäkerran, että sen ympärille lähes mikrohistoriallisen kertomuksen Amazon-yhtiöstä ja koko modernista amerikkalaisesta yrityskulttuurista. Hienointa on kirjan elokuvamainen ympyrärakenne, joka alkaa Bezosin yhdellä merkittävällä henkilökohtaisella elämäntapahtumalla ja päättyy sen ratkaisulla.     

Stone menee syvälle tutkiessaan Bezosin elämää ja tämän personalisuutta. Toisin kuin monet muut internetjättien perustajat, Bezos oli suhteellisen normaali jätkä, vaikkakin huippuälykäs. Toisin kuin moni miljardööri, Bezos on hyvin avoin sen suhteen, että hänellä oli onnea kasvaa perheessä, joka oli yrittäjähenkinen ja investoi paljon hänen koulutukseensa. Tässä kirjassa siis vahvistetaan arvioimani Robert H. Frankin ”Success and Luck: Good Fortune and the Myth of Meritocracy” (2016) kirjan teesejä. Aikuisena Bezos aloitti uransa suuressa Wall Streetin firmassa, josta hän lähti rikkaana miehenä perustamaan Amazonin. Kirjailija käsitteleekin, mitä kirjoja tai elokuvia Bezos tai muut Amazon-yhtiön ihmiset kuluttivat ja saivat inspiraationsa. Saat sitten lukea laajoja referointeja erilaisista business-oppaista ja jopa scifi-kirjoista.  

Poikkeavasti Amazonissa ei esiintynyt juonitteluita, selkään puukottamista ja hurjia ristiriitoja, vaan Bezosilla oli alusta asti turvattu asema yhtiön johdossa. Tämä vakiintunut asema mahdollisti uskomattomia riskinottoja kaikkien asiantuntijoitten ja työtovereittensa vastalauseista huolimatta. Visio nettikaupasta, joka myy kaikki maailman tavarat oli tärkeämpi kuin välitön tasainen ja turvallinen voittomarginaali. Amazon olikin hyvin pitkään tappiollinen yritys, kuten moni internet-yhtiö, mutta nyt se on yksi maailman suurimmista firmoista ja sen omistaja yksi maailman rikkaimmista miehistä.    

Businesskulttuurin nurja puoli    

Ehkä mielenkiintoisinta tässä kirjassa ei ollut niinkään Bezosin elämä, joka on aika normaali, vaan Amazon-yhtiön historia. Vaikka Bezos ja moni kirjassa esiintyvä toimitusjohtaja ja korkeassa asemassa oleva työntekijä esitetään henkilökohtaisesti mukavina ja eettisinä ihmisinä, töissä he muuttuvat pahemman luokan riistäjiksi.

Bezosin doktriini oli tarjota markkinoitten alhaisimmat hinnat keinolla millä hyvänsä, jolloin yhtiö kiersi aktiivisesti veroja, pakotti kaikki työntekijät kilpailemaan keskenään, luopumaan perhe-elämästä ja tinkimään varastotyöntekijöitten työturvallisuudesta tai korkeasta palkasta. Kummatkin edellä mainitut olivat mahdollisia pitämällä pelolla työntekijät järjestäytymättä ammattiliittoihin.    

Koska Amazonin missiona oli jatkuvasti tarjota markkinoitten alhaisemmat hinnat, sen piti jatkuvasti valloittaa uusia tuotekategorioita. Tämä valikoiman kasvattaminen alkoikin paisuttaa yhtiön kokoa, mahdollistaen väliaikaisen hintojen alenemisen tappiollisiin lukuihin ajaakseen kilpailijansa konkurssiin. Tämä häikäilemätön asenne meni niinkin pitkälle, että Amazon melkein syyllistyi, monopoli- ja kartteli rikoksiin useita kertoja.     

Tämä kuitenkin ei ole Amazonin vastainen paljastuskirja, vaan niin hyvät kuin huonot puolet esitetään puolueettomasti. Brad Stonen teos pani ajattelemaan suuryritysten ristiriitaista luonnetta. Miten on mahdollista, että hyvät ja eettiset ihmiset, jotka antavat paljon rahaa hyväntekeväisyydelle, voivat sortua kohtelemaan työväkeä melkein kuin orjia ja välttämään veroja? Lukiessa tätä teosta tuli mieleen Joel Bakanin ”Yhtiö: Sairaalloinen voiton ja vallan tavoittelu” (2005) kirja, jossa argumentoitiin, että osakeyhtiön hierarkkinen rakenne pakottaa kaikki ihmiset mukautumaa tiettyyn epäinhimilliseen malliin. Kun ainoa toimintasi työssä on voiton maksimoiminen keinolla millä hyvänsä, kaikkia keinoja käytetään.     

Ongelmia    

Suurin ongelma on, että kirjailija keskitti kaikki energiansa Jeff Bezosin henkilökohtaisen elämän tutkimiseen, eikä niinkään kaikkiin Amazon yhtiön projekteihin. Esimerkiksi kirjailija lähti tutkimaan Bezonin muita yhtiöitä ja mitä ne tekivät, paljastaen, että hänellä oli salainen rakettiyhtiö, jonka tehtävänä on kolonisoida avaruus. Kuitenkin Stonea ei kiinnostanut tutkia, mitä tarkalleen Amazon myy USA:n tiedustelupalvelu NSA:lle? Sama on yhtiön muut Pentagon-kytkökset. Ainakin tässä kirjassa selvisi, että saadakseen yhtiön pysymään pystyssä, Bezos alkoi vuokrata yhtiön palvelimia, algoritmeja ja supertietokoneita ulkopuolisille tahoille. Todennäköisesti näin kirjoja myyvä yhtiö päättyi palvelemaan USA:n armeijaa. Olisi ollut mukavaa lukea eettisiä pohdintoja koskien kaupallisten kuluttajaprofilointialgoritmien myymisestä sotaa käyvälle armeijalle.    

Yhteenveto    

Brad Stonen ”The Everything Store: Jeff Bezos and the Age of Amazon” on todella hyvä ja vetävästi kirjoitettu yrityshistoriikki ei-niin seksikkäästä yhtiöstä. Tämä kirja on niin hyvin kirjoitettu, että se sai logistiikkahaasteet kuulostamaan jännittäviltä! Mutta kriittisemmälle lukijalle tämä on myöskin hyvä lähdeteos modernin kapitalismin ristiriidoista. Tämä on kertomus siitä, miten hyvin moraalinen toimitusjohtaja, jolla on visio tarjota halpoja tuotteita kuluttajille, päättyykin alistamaan juuri sen ihmisryhmän, joka hyötyy alhaisista hinnoista. Kirjailijan mukaan kuitenkin Amazon on jatkuvasti muuttuva yhtiö ja sen suunnitelmiin kuuluu melkein kaikkien tuotteitten myymisen lisäksi, niitten valmistus. Amazon suunnitellee valmistavansa niin kodin elektroniikkaa kuin työntekijänsä korvaavia robotteja. Jää nähtäväksi, miten pitkälle tällainen yhtiö voi kasvaa ja mitä se tarkoittaa tavallisille ihmisille?  

Jätä kommentti

Kategoria(t): tietotekniikka

Paperiton

Olin kuullut Mari Pyyn, vuonna 2015 julkaistusta ”Paperiton” dekkarista maahanmuuttoa käsittelevässä paneelissa. Vaikka inhoan dekkareita, ajattelin, että paperittomista kertova teos olisi mielenkiintoista luettavaa, joten otin lukulistalle.   

9

Idea   

”Paperiton” kertoo vapaehtoisvoimin toimivan yksityisklinikan murhatapauksesta, jossa eräs paperiton mies löydetään kuolleena. Tarinaan liittyy maahanmuuttokriittinen populistipoliitikko, vihreitten kansanedustaja, nimbyilijänaapurit, murhanhimoinen ihmiskauppias, aasialaisia naisia himoitseva lääkäri ja ahdistunut sosiaalityöntekijä.  Kirjan viesti on perinteisen dekkarin sanoma, etteivät kaikki asiat ole niin kuin näyttävät. 

Ongelmia   

Vaikka kirja alkaa paperittoman miehen näkökulmasta, se nopeasti siirtyy kantasuomalasten perspektiiviin ja heidän kamppailustaan säilyttää terveysklinikka tai sulkea se.   

Kirjallisuuden yksi suurimmista eduista on kyky siirtää lukija toisen ihmisen saappaisiin. Olisi ollut todella hieno tilaisuus lukea paperittoman näkökulmasta. Kuitenkin saamme tässä seurata enimmäkseen keskiluokkaista sosiaalityöntekijää ja tämän kamppailua adoptoida lapsi ja siinä sivussa selvittää kuka murhaa klinikan ympärillä liikkuvia paperittomia. Romaanissa paperittomat eivät ole niinkään ihmisiä, vaan kulisseja, mikä on aika ikävää, kun juuri he ovat yhteiskunnassamme se äänetön osapuoli.    

Asiaa pahentaa se, että kirjailija kuluttaa aika paljon aikaa inhimillistääkseen maahanmuuttokriittiset hahmot. Sinänsä ei ole mitään ongelmaa syventyä maahanmuuttokriitikoihin ja rasisteihin ja osoittaa, että heilläkin on jaloja motiiveja, mutta kun heihin kulutetaan enemmän tekstiä kuin paperittomiin, jotka ovat romaanin otsikossa, se on suuri ongelma. Jos tämä inhimillistäminen olisi toteutettu hyvin, sekään ei olisi ongelma, mutta tässä yritetään kömpelösti löytää ”looginen” syy rasismille ja päädytäänkin typerään henkilökohtaiseen traumaan. Oikeassa elämässä rasistit ovat joskus vain vittumaisia kusipäitä, eikä mitään muuta. Tällainen rasismin patologisoiminen vain luo kuvan rasisteista passiivisina ympäristönsä uhreina, eikä aktiivisina toimijoina, jotka tietävät tasan tarkkaan, mitä ovat tekemässä. Anna Pyy päättyykin sillanrakentamisyrityksessään loukata maahanmuuttokriitikoita, mikä on ihmeellinen saavutus.    

Kirjan lopussa Pyy kertoo, että hän haastatteli sosiaalityöntekijöitä ja luki kaikenlaisia pöytäkirjoja taustoittaakseen kirjansa, jotta siitä tulisi realistinen. Ei kyllä siltä näytä. Romaanissa toki jauhatan paljon ”paperittoman” ja ”laittoman maahanmuuttajan” semanttisista ja legalistisista yksityiskohdista, mutta ei niinkään siitä, miltä tuntuu olla paperiton tai heitä hoitava viranomainen? Tässä romaanissa puuttuu kaikenlainen tunteellinen syvyys, joka voisi avata inhimillisen ulottuvuuden maahanmuuttokeskusteluun.    

Pahempi synti on kuitenkin tämän romaanin kliseisyys. Ainoa dekkari, josta pidin oli Stieg Larssonin ”Millenium” sarjasta, enkä ole vieläkään löytänyt mitään, joka pääsisi sen tasolle. ”Peperiton” on omaperäisestä aiheesta huolimatta kliseisin dekkari, jota olen koskaan lukenut. Vaikka tämä ei ollut ennalta-arvattava, kuten jotkut genren pahimmat kirjat, tässä oli kaikki kirjallisuudenlajin kuluneimmat konventiot. Pahempaa, nämä kliseet olivat todella kömpelösti toteutettu. Inhottavin niistä oli se, että kun murhaaja paljastui, tämä yhtäkkiä muuttui psykopaatiksi, joka paljasti koko juonensa sankareille! Vaikka tiedän, että on jännää, kun paljastuu, että ihminen ei ole siltä miltä näyttää, ei se silti tarkoita, että kulissien murtuessa kokonaan tuntematon ihminen paljastuu alta! Jos olisi vaivauduttu rakentamaan hahmoista syvällisempiä, niin paljastus olisi samaan aikaan uskomaton, että uskottava. Olisi paljon tyydyttävämpää se, että kun murhaaja paljastuu ja kaikki faktat kootaan yhteen, voidaan jälkiviisaasti todeta, että ”miksi en heti tajunnut, vaikka merkit olivat koko ajan esillä”? Sen sijaan tässä yritetään harhauttaa lukijaa maalaamalla joitain hahmoja ilmiselviksi murhaajiksi, vaikka he eivät sitä ole. Jo 12 vuotiaana Harry Potterissa tämä kikkailu väsytti.    

Yhteenveto   

Mari Pyyn ”Paperiton” on mielenkiintoisesta ja ajankohtaisesta aiheesta huolimatta todella huonosti rakennettu romaani, joka epäonnistuu paperittomien inhimillistämisessä, vaikka koko kirja pyörii yhden murhatun ympärillä! Onneksi tämä on todella lyhyt romaani ja kerronta sujuu ongelmista huolimatta sen verran hyvin, että jaksoin lukea teoksen parissa päivässä loppuun.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin