Metalli-musiikki ja RPG-pelit Saatanan välineinä.

Historia ja ääri-ideologiat ovat aina kiinnostaneet ja kun eräässä YouTube-videossa mainittiin Tipper Gorenvapaasti suomennettu ”Kasvattamassa K13 lapsia k18-yhteiskunnassa” esimerkkinä 80-luvun teoksesta, jossa väitettiin RPG-pelien aiheuttavan väkivaltaa ja itsemurhia lapsissa, kiinostuin heti.

Menin verkkokauppa-Amazoniin ja etsin kirjan käsiin ja ostin sen käytettynä 0,20 centtillä (postimaksu ei laskettu mukaan). Kirja on hieno esimerkki ”hävinneitten historiasta” koska siinä kerrotaan vasemmistofeministien ja fundamentalistikristittyjen epäpyhästä liittoumasta, joka oli vahvana 80-luvulla, mutta joka lopulta hävisi taistelun median kontrollista.

Idea

Kirja tietenkin kirjoitettiin aikakautena ja siitä näkökulmasta, että heidän asiansa oli oikea ja että he kykenevät muuttamaan USA:n suunnan ”perversistä heavy-musiikista mukavaan ja sielua ylentävään rockiin.” Kirja on niin hullu kuin voi kuvitellakkin ja ei mikään ihme, että liike hävisi taistelun ja nyt elämme aikakautena, jossa 80-luvun heavy-musiikki tuntuu todella viattomalta ja lapselliselta verrattuna genren nykyversioihin.

Tipper Goore osoittaa täydellistä kyvyttömyyttä ymmärtää mitä metaforat, taide tai ylipäätänsä todellisuus toimii. Kirjassa kauhistellaan, että rock-musiikki on mennyt nihilistisempään suuntaan ja, että lauluissa mainittu puukko on vertauskuva penikseen. Kirjan mukaan RPG-peleissa lapsi voi eläytyä hirviöhahmoon ja asettaa kirouksia vastapelaajan niskoille ja mahdollisesti tehdä tämän ryhtymään satanistiksi, joka uhraa lemmikkinsä takapihalla Saatanalle.Gore oikeasti uskoo, että RPG-pelit ovat jokin salainen portti saatanalle tai, että se saa lapset tosissaan uskomaan Saatanaan ja kirouksien voimaan.

Kirjassa yritetään todistaa, että kuuntelemalla esimerkiksi Ozzi Osbornia lapsesi voi innostua itsemurhasta tai että jos katsot Billy Idolin musiikkivideota, sinusta voi tulla sarjamurhaaja ja sun muita hulluuksia.

Jotkut ehdotetut asiat, kuten väkivaltaelokuvien esittämine myöhään illalla tai yltiöväkivaltaisten kauhu-VHS-kasettien myynnin kielto alaikäisille, toteutuivat. Muuta muut ehdotukset kuten ”vaarallisten” musiikkilevyjen kansien peittäminen perversimmän biisin sanoituksilla, jotta lapsi tai vanhempi voisi tietää mihin vaaraan on joutumassa, eivät toteutuneet.  Historian jälkiviisaudella tiedämme, että levy-yhtiöt päätyivät asettamaan levyihin varoitustarran.

Onneksi varoitustarra oli ainoa asia mitä nämä ”Wachingtonin kotiäidit” saivat aikaan, koska se lisäsi levyjen myyntiä. Nyt teinit saivat tietää miten ”kiellettyä” jotkut levyt olivat ja innostuivat ostamaan niitä enemmän kuin ennen. Levyä laatua alettiin arvioimaan musiikki-videon tai kansitaiteen mukaan.

Yhteenveto

”Kasvattamassa K13 lapsia k18-yhteiskunnassa” on mielestäni tärkeä historiallinen dokumentti aikakaudesta, jossa oikeasti luultiin, että länsimaisen sivilisaation saadaan romahdettua kuuntelemalla musiikkia tai pelaamalla pelejä.