Peter Boghossianin ”Ohjekirja ateismien luomiseen” -vapaa suomennos. On hyvin kiistanalainen kirja. Eikä vain sen takia, että se pyrkii ”luomaan ateisteja” vaan koska uskontojen haukkumisen ohella kirja haukkuu akateemisia feministejä ja vasemmistolaisia, mikä tuli täydellisesti puun takaa, koska kirjan otsikko ei anna ymmärtää, että siinä käsitellään muuta kuin uskontoa.
Kirjan voisi luonnehtia ”ääri-ateistikseksi”
(kaikki missä on”ääri” -liite kiinnostavat henkilökohtaisesti) koska heti kirjan alussa opetetaan miten ”levitetään ateistista ilosanomaa kadulla” mitä kirja kutsuu ”katu-epistemologiaksi” jossa keskustelemalla uskonnollisten ihmisten kanssa, ateisti yrittää kunnioittavalla keskustelulla ja kysymyssarjoilla ujuttaa ”epäilyksen siemeniä” uskonnollisen ihmisen tajuntaan, tekemällä tätä pohtimaan miten järjetön oma uskonto on, jolloin tästä tulee ateisti.
Kirjan retorikka uksontoja kohtaan on äärimmäisen sotaisia, jopa lapsellisella tasolla, kutsumalla ihmisiä, jotka harjoittavat tätä epistemologiaa ”ratsastajiksi” viitaten ”4-ratsastajaan” (Richard Dawkins, Sam Harris, Christopher Hitches ja Daniel Dennett) joka taas on viittaus ilmestyskirjaan. Kirjassa käydään vaihe vaiheelta lukuisia argumentteja, vasta-argumentteja ja eri tapoja keskustella ihmisten kanssa, miten olla ystävällinen, mitä sanoja vältetään tai korostetaan ja sen sellaista. Kirjaa voisi melkein kutsua ”hyvän keskustelun oppaaksi” jos sen tarkoituksena ei olisi levittää uskottomuutta.
Mitä tulee täysin varoittamattomasta vasemmistokritiikistä, niin melkein koko kirjan loppu on omistettu haukkumaan
poliittista-monikulttuurisuutta, kulttuurirelativismia ja muita akateemisen vasemmiston käsitteitä, jotka kirjan mukaan ovat luoneet ympäristön, missä esimerkiksi Islamia ei saa kritisoida ja näin näitä käsitteitä tulisi välttää ja pyrkiä hävittämään niitten auktoriteetti julkisesta keskustelusta. Peter Boghossian on hyvin ristiriitainen henkilö tai hänen kirjoittamansa ideansa ovat hyvin ristiriitaisia. Melkein koko kirjan aikana hän ylistää ateismia, kertoo miten sitä voi levittää, miten esimerkiksi perhe-elämän voi järjestää ateismin mukaan ja miten hän käy yliopistoissa ja vankiloissa pitämässä esitelmiä ateismista, mutta samalla hän kertoo, että ateismi ei ole elämäntapa. Boghossianin argumentit ateismin ”ei-idelogisuudesta” tai ”elämäntavattomuudesta” ovat hyvin loogisia, mutta käytännössä kuulostavat tekopyhiltä kun koko kirjan mittaan hän vaikuttaa elävänsä ateismista ja haluaa, että muutkin elävät. Kuitenkin kirja on jännittävää luettavaa jos pääsee yli alun kliseisestä 15-vuotiaan tasoisesta ylistyspuheesta, niin siällä on todella mutkikkaita argumentointeja ja retoorista kikkailua.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 