Karen Armstrongin ”Aineisto Jumalan puolesta – mitä uskonto oikeasti tarkoittaa” (oma suomennos) oli otsikon takia yksi kirja, jonka ajattelin lukea, koska uskon intelektuaaliseen integriteettin ja siihen, että omia näkemyksiä pitää haastaa, jotta ei vahingossa kaiva itselleen ideologista poteroa, joka rajoittaa omaa henkistä kehitystä.
Mutta heti kättelyssä Armstrong vertauskuvallisesti läpsii minua kasvoille sanomalla, että ”JUMALAA EI OLE OLEMASSA!” lukiessani tämän, aloin ihmetellä, mitä sille otsikon lupaamalle ”puolustusaineistolle” tapahtui kun jo heti ensimmäisessä sivussa myönnetään, että sellaista ei ole. Mutta pari riviä eteenpäin kirjailija selkeyttää provokatiivisen julistuksen. Se mitä me nykyään pidetään ”Jumalana” on väärä, oikeastaan suurin osa nykyihmisistä käsittää Jumalan aivan väärin, sekä uskovaiset, että ateistit. Alussa olin vähän skeptinen kirjan radikaaleille väitteille, mutta seuraavissa sivuissa Armstrong käy koko uskontojen historian, kivikautisista luolamaalauksista nykypäivään saakka, osoittaa uskonnollisten käsitteitten etymologisen alkuperän, kertoo pyhien kirjojen histografiasta ja monesta muusta aiheeseen liittyvästä, osoittaakseen että alun perin ”Jumala” ei ollut mikään kosminen superolento, joka manipuloi todellisuutta, tarkkailee ja välittää siitä mitä me ihmiset teemme ja ajattelemme.
Tämä käsite on Armstrongin mukaan länsimaisen tieteellisen ajattelun sivutuote. Tämänkin radikaalin väitteen kirjailija pyrkii todistamaan kattavalla ja todella elegantilla maailmanhistorian kerronnalla, miten eri historian vaiheet loivat tietynlaisia ideoita, filosofisia suuntauksia ja maailmankuvia, jotka muovasivat yhteiskuntien ajattelua itsestään, maailmasta ja Jumalasta. Tämä ideoitten ”vuorovaikutuksellisuus” luo lopulta sen kuvan Jumalasta, mitä me nykyään käsitämme ja koska tämä kuva Jumalasta ”kaikkivoipana olentona” on epälooginen ja fantastinen, suurin osa meistä ei kykene uskomaan vakavasti siihen.
Mutta mikä oli sitten ”alkuepräinen” Jumala? Koko kirjan on rakennettu tämän teesin ympärille ja yksinkertaistettuna ”Jumala” on metafyysinen käsite ”täydellisyydelle”, mutta ei vain tietynlaiseen täydellisyyteen, vaan itse käsite ”täydellisyys” joka kattaa koko todellisuuden, eli sen tunteen, mikä meillä on, että ihmiset ja itse todellisuus voisivat olla ”parempia” mutta ei tietynlaista ”paremmuutta” vaan itse absoluuttinen ja käsittämätön ”paremmuus” joka lymyää jossain ”tuntemattomuuden” rajamailla, minne aivomme eivät kykene koskaan täydellisesti käsittämämään, saati kuvaamaan sitä ja juuri tämä ”tunne” on se, mitä koemme kun luemme hyvän romaanin, katsomme dokumenttielokuvaa astrofysiikan galaktisen mittaluokan ilmiöistä tai vain ihailemme vuoristomaisemaa, se tunne että maailma on suuri, me olemme mitättömiä, mutta silti osa sitä, se on Armstrongin mukaan uskontojen perimmäinen käsite ”Jumalalle” ja juuri käsitteen metasyysinen hämäryys ja saavuttamattomuus on tehnyt ihmiskunnan yrittämään kuvata tätä käsitetää parhaansa mukaan, luoden myyttejä ja uskontoja, jotka ovat metaforoita, joitten avulla me pyrimme täydelliseen elämään, jossa toisistä välittäminen on keskiössä.
”Aineisto Jumalan puolesta” murtaa kaikki käsitykset mitä meillä on tieteestä, filosofiasta, ateismista ja uskonnosta. Armstrongin teksti oli niin vakuuttava ja tunteikas, että lukiessani sitä, minulle iski ”ahaa” elämys, jota olen vain välillä kirjoissa saavuttanut ja kuten yleensäkin tämä tunnevyöry aiheuttaa kokonaisen maailmankuvan muuttumisen ja näin ”uskonnollisen” kokemuksen. Tämän tunteen takia luen kirjoja ja juuri järisyttävän oivalluksen saavutus ajaa minua lukemaan kaikenlaisia kirjoja, jopa niitä jotka päällepäin katsottuna ovat totaallisesti maailmankuvaani vastaan. Tietenkin suurin osa mitä luen on täyttä filosofista roskaa, mutta välillä tulee kirjoja, jotka vain iskevät ja tämä on yksi niistä. Mutta kuten aina, en ajattele, että olen löytänyt ”totuuden” Armstrongin kirjassa, vaan jatkan lukemista, voi olla, että törmään kirjaan, joka kumoaa kaikki edelliset väitteet ja taas maailmankuvani muuttuu, mutta entiseen ei ole enää paluuta.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 