Johann Harin ”Huutoa jahtaamassa” (oma suomennos) on radikaali tietokirja, jossa perustellaan, miksi huumeiden vastainen sota pitäisi lopettaa. Heti alussa Hari kertoo, että oli riippuvainen pillereistä ja, että perheen ja tuttavapiirin historiassa on huumeongelmia ja, että hän on aktiivisesti ajanut huumeitten dekriminalisointia. Eli kirjailija ei edes yritä teeskennellä, että on puolueeton tutkija, mikä oli virkistävää, mutta samalla vähän epäilyttävää, onneksi epäilykseni ovat väärät.
Kirja lähtee alkuvaroituksien jälkeen kertomaan huumeiden vastaisen sodan historian, jonka alkuperä on on täynä todella viheliäistä ja pimeää rasismia, jonka tarkoitus oli alistaa USA:n etniset vähemmistöt vankilakierteisiin, jotta nämä eivät ”sekoittuisi valkoisten naisten kanssa”.
Jo alussa huumeitten kieltoa vastustettiin, erityisesti lääkärit vastustivat uusia lakeja, mutta ne hiljennettiin. Hari alkaa kertoa, miten USA:n hallitsu hiljensi kaikki vastustajat ja aloitti propagandakampanjan tehdäkseen kannabiksesta ja musita kovista huumeista kaiken pahuuden symbolit.
Samalla kirja kertoo miten vähitellen vuosikymmenten jälkeen jotkut ihmiset alkoivat käsittää, että huumeriippuvaisia ei pitäisi kohdella rikollisina, vaan potilaina, jotka eivät saaneet yhteisöiltään apua ja näin sortuivat huumeisiin ja, miten täämä uusi ajattelu sai monet USA:n osavaltiot, Kanadan kaupungit ja jotkut Euroopan maat laillistamaan tai dekriminalisoineet osan tai kaikki huumeet.
Kirjassa käydään arkistoissa ja haastatellaan huumeiden vastaisen sodan eri osapuolia, niin lääketieteellisiä asiantuntijoita, politiikkoja, ganstereita, huumeriippuvaisia ja kansalaisaktivisteja.
Kirjan selostukset huumeiden vastaisen sodan tapahtumista olivat tunteita kuohuttavia, että luin kirjaa suurimmaksi osaksi nyrkki puristettuna ja melkein kyynelissä. Se määrä väkivaltaa, alistamista, rasismia ja sovinismia ja muita ihmisoikeusrikkomuksia, mitä tehdään huumeidenvastaisen sodan nimissä, oli odella raskasta luettavaa ja antoivat aika raskaat todisteet siitä, että huumeiden vastainen sota ei toimi, se vain aiheuttaa vain enemmän kärsimystä ja kuolemaa kuin huumeet itse.
Kirjailija ei vain tyydy kertomaan, miten ikävä huumeiden kriminalisointi on, vaan hän haastattelee eri asiantuntijoita, jotka paljastavat, että jotkut huumeet kuten heroiini, kannabis ja kokaiini, eivät ole niin haitallisia kuin yleisesti luulaan, vaan ne muuttuvat haitallisiksi jos yksilön sosioekonomiset olosuhteet ovat päin helvettiä ja tämä joutuu ostamaan huumeita pimeiltä markkinoilta. Mutta yllätykseksi Hari käy läpi, jokaisen vasta-argumentin edellämainittuihin väitteisiin ja murtaa jokaikisen, päätyen siihen johtopäätökseen, että kaikki huumeet on laillistettava, mutta eri huumeet pitää tarjota eri tavalla. Miedommat huumeet voidaan myydä erikoiskaupoissa ja kovimmat tarjottava ilmaiseksi terveyskeskuksissa, kaikilla tarvittavilla palveluilla, joilla saadaan vältettyä yliannostuksen ja saamaan henkilön irti huumeista.
Hari kertoo kulttuurin muutoksesta ja ihmisiin syvälle juurtuneitten asenteitten virheellisyydestä ja miten hän itsekin ajatteli, että huumeidenkäyttäjät ovat ”heikkoja” kun sortuvat huumeisiin ja, että tämä ajattelu on väärää, huumeriippuvaisia pitäisi kohdella kuin syöpäpotilaita tai muita vakavasti sairaita, myötätunnolla ja rakkaudella.
Vaikka olin jo periaatteellisista syitä kaikkien huumeitten laillistamisen puolesta, vaikka tuskin edes alkoholia juon, niin kirjan todisteet ovat niin painavia, että huomaan, että laillistaminen toimisi ihan käytännössäkin. kirjassa kerrotaan lukuisia esimerkkejä, missä dekriminalisointi tai laillistaminen on toiminut ja niinkin radikaalit ideat, kuin kovien huumeitten ilmainen tarjonta on saatu toimimaan. Kaiken raskaan ja verisen historian jälkeen kirja päättyy toivoon paremmasta tulevaisuudesta ja ihokarvoja pystyttävään loppukommenttiin, joka jää ikuisiksi ajoiksi mieleeni.
Tämä on ehkä yksi harvoista ääri-ideologisista kirjoista, jotka ovat vakuuttaneet minut 100%
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 