Koska olen avoin kaikille näkökulmille, vaikka kuinka ne voisivat olla omaa maailmankuvaani vastaan, niin otin Robert Spencerin ”Totuus Muhammadista maailman suvaitsemattomimman uskonnon perustajasta” jonka provokatiivinen (hieman harhaanjohtava otsikko) jo herättää voimakkaita reaktioita riippumatta siitä mikä on oma suhtautuminen Islamiin.
Kuitenkin yllätyin, että kirja ei ollut niin vihamielistä islamofobista retoriikkaa kuin odotin.
Spencer aloittaa selittämällä sen tosiasian, että Islam ei ole yhtenäinen uskonto, vaan sen sisällä on monta tulkintaa ja että Muhamadista on monta lähdettä, jotka ovat toistensa kanssa joskus jopa ristiriidassa, joten on vaikeaa antaa ”oikeaa” kuvaa miehestä ja, että eivät kaikki muslimit tunne kaikkia yksityiskohtia miehen elämästä tai noudata niitä kaikkia. Spencer pyrkii käyttämään uskonnoppineitten eniten konsensuksessa olevia pyhiä tekstejä, jotka kertovat Muhammadista.
Lukiessani kirjaa, huomasin, että kaikki mitä edellisessä Muhammadin elämänkerrassa (Martin Lingsin), jonka luin, on tässäkin versiossa, mikä vain vahvistaa miehen ei-niin-pyhää-olemusta, jonka sain. Mutta Spencer ei toista vain pyhien tekstien retoriikkaa, vaan pyrkii analysoimaan niitä menneisyyden ja nykyajan kontekstissa, osoittaen tietyn jatkumon jihadistien ja Muhammadin elämän kanssa, sekä vastamaan kaikkiin mahdollisiin vastaväitteisiin mitä on esitetty Islam-kriitikoille. Spencer hyökkää erityisesti Karen Armstrongin Muhammad elämänkertaa (joka on lukulistassa), joka, hänen mukaansa pyrkii vähättelemään asioita profeetasta, jotka eivät nykyaikana vaikuta kovin ”hyveellisiltä”.
Spencer pyrkii tietenkin maalaaman mahdollisimman negatiivisen kuvan Muhammadista, korostamalla niitä elämänkerta-fragmentteja, joita erityisesti jihadistit palvovat ha harrastavat.
Spencer maalaa Muhammadista sekulaarille silmille, mielisairaan miehen, joka vakuuttuu näköharhoistaan niin paljon, että päättää aloittaa uskon levittämisen, mutta väkivaltainen ympäristö, jossa hän elää, pakottaa hänet vastaamaan väkivallalla takaisin, kunnes alkuperäinen rauhansanoma muuttuu väkivaltaisemmaksi.
Spencer ei kuitenkaan väitä kirjassaan, että Muhammad olisi väkivaltaorgioista mieltynyt rasisti pedofiili, kuten islamofobit väittävät, vaan aikansa mies, joka teki mitä siinä aikakautena ja kulttuurissa oli tavanomaista. Ongelmaksi Spencer suuntaa ”Imitatio muhammadi” konseptiin, joka on Koraanin kohta, jonka mukaan Muhammadin elämä on ”loistava esimerkki, jota pitää seurata” ja, että Islamissa on pitkään, riippuen tilanteesta, korostettu profeetan agressiivisempia puolia ja toisin taas sivutettu kokonaan. (Mikä muuten kumoa joittenkin äärioikeistolaisten väitteitä, että muslimilapset oppivat jo koulussa miten tappaa vääräuskoisia)
Valitettavasti jihadistit eivät ole sivuttaneet Muhammadin elämän väkivaltaisempia puolia ja koska Islamissa Muhammadin elämää on kielletty kritisoida tai analysoida tekstikriittisesti, nämä vihaiset miehet ovat päässeet vapaasti omimaan väkivallan ja saaneet uskottavuutta omille väitteilleen, että Islam on sodan ja väkivallan uskonto.
Spencer ehdottaa, että sen sijaan, että yritetään piilotella Muhammadin elämän ”huonompia” puolia, niin niitä pitäisi analysoida ja pyrkiä erottamaan missä, miksi ja milloin tietyt hänen elämänsä osa-alueet tulee soveltaa ja tämän voivat vain itse muslimit tehdä. Eli kirja ei ollut niin voimakas vihan täytteinen äärioikeistolainen propaganda-teos kuten oletin, mutta välillä kirjailijalta lipsahtaa rodullistaminen ja varmaan tuomitsisin Spencerin rasistiseksi paskaksi, jos en olisi lukenut ennen tätä Linsin elämänkertaa. Kuitenkin en jää tähän, vaan muita Muhammadin elämämänkertoja on lukulistalla ja ehkä kritiikki Armstrgongin elämänkertaa kohtaan on asiatonta.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 