Marko Hamilon ”Punavihreä kupla – Perussuomalaiset ja media.” on perussuomalaisten ajatuspaja Perustan julkaisema pamfletti, jossa Hamilo yrittää todistaa, että media koostuu vihervasemmistolaisesta eliitistä, joka on vieraantunut kansasta ja sen takia vihaa perussuomalaisia.
Onneksi kirja on aika lyhyt, koska se oli pahempi, kuin osasin kuvitella. Hamilo käyttää tieteellistä sanastoa kirjoituksessaan ja kutsuu teosta ”tutkimukseksi” mutta hän ei tuo väittelilleen, mitään todisteita, kuin muutaman tilastotiedon, jotka otettiin Ruotsista ja Saksasta, sekä muutaman toimittajan haastattelun. Tämän datan pohjalta Hamilo rakentaa hyvinkin monimutkaisen teorian, joka muistuttaa feministien patriarkaatti-teoriaa, mutta ilman akateemisen tutkimuksen tiukkoja kriteerejä.
Hamilon mukaan pieni, vain muutaman helsinkiläisen korttelin sisällä asuva mediaväki sikiää keskenään niin paljon, että he eivät oikeasti tiedä, miltä kansalta tuntuu ja mitä Suomessa tapahtuu. Tämä vieraantuneisuus heijastuu median lukutaitoon, kun se tulkitsee puolueen omaperäiset retooriset vertauskuvat homojen teloituksista, hihamerkeistä ja metsäleireistä osoituksena, että puolue koostuu rasisteista ja muista sekopäistä, ja koko puolueen maine menee, kun kansa ohjataan tiedostamatta myötäilemään vihervasemmistolaisen jo todellisuudesta vieraantunutta maailmankuvaa.
Eli koko kirjan oletus on, että vihervasemmistolaisessa maailmankuvassa ei olisi mitään perää, mikä jo kertoo julkaisun kohderyhmästä jotain.
Lukiessani tätä julkaisua, kaksi asiaa tuli mieleen. Ensimmäinen oli, etä Hamillo vasta opiskelee yliopistossa, kun ajatteli viitata Wikipedia-artikkeliin ”tutkimuksessaan” ja toiseksi, kun haluan vähän huumorilukemista, niin tiedän, että ajatuspaja Perusta tarjoaa parhaat antimet.
Monet raportissa esitetyt virkkeet olivat ristiriidassa keskenään ja niistä sitten vedettiin yhtä ristiriitaiset johtopäätökset ja neuvot puolueen tuleville mediasuhteille. Hamilo ehdottaa esimerkiksi, että puolueen jäsenet kävisivät viestintäkurssin, jotta he voisivat ilmaista itseään selkeämmin ja jos jonkun jäsenen puheet ”ymmärretään väärin” niin puolueen on koottava johto ja hupsutellut jäsen suljettujen ovien kokoukseen, jossa päätetään, miten selitetään lausunto medialle, ilman että puolue vaikuttaa olevan täynä alkoholisteja, joilla on nettiyhteys. Toinen ehdotettu toimenpide on viedä puoluejäseniä elämään ”punavihreän” kuplan sisälle, jotta he voivat ystävystyä median kanssa ja näin luoda henkisen yhteyksen, jossa mediaväki ei ymmärrä puolueen lausuntoja väärin. Esimerkkinä Hamilo ehdottaa Sebastian Tynkystä, joka vielä tämän kirjan julkaisuajankohdassa pidettiin ihmisenä, joka pystyi elämään kahden ”maailman” välillä.
Loppujen lopuksi todella amatöörimainen julkaisu, joka on enemmänkin tarkoitettu Perussuomalaisten sisäiseksi julkaisuksi, jossa vahvistetaan omia ennakkokäsityksiä, kuin vakava tieteellinen tutkimus.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 