Bill Brysonin ”Lyhyt historia lähes kaikesta.” on kunnianhimoinen tietokirja, joka pyrkii kertomaan lähes koko todellisuuden historian luonnontieteitten kautta. (Länsimaisen tieteen)
Bryson kirjoittaa todella hyvin, selkeästi ja hauskasti hyvinkin monimutkaisista aiheista, koskien universumin syntyä, mannerlaattojen muodostumista, evoluutiosta ja monesta muustakin todellisuutta, erityisesti Maa-planeettaa koskevista asioista. Mutta hienointa ja syy miksi otin tämän kirjan luettavaksi oli se, että kuulin teoksen käsittelevän tieteen historiaa ja miten suuret tieteelliset löydöt onnistuvat nousemaan tieteelliseen konsensukseen ja syrjäyttämään vanhat. Eli miten ja ketkä ratkaisivat luonnontieteitten arvoitukset, jotka ovat nykyään meille itsestään selviä?
Vaikka tiesin jonkin verran kirjan luonteesta, niin yllätyin todella positiivisesti sen sisältöön, joka kertoo siitä, miten inhimmillisiä me olemme, miten vain muutama tiedemies oli poikeukksellinen nero, joka omasta päästään onnistui oivaltamaan jotain suurta kuten Newton ja Einstein. Suurin osa tiedemiehistä oli tavallisia ihmisiä, joista monet kehittivät suunnilleen samaan aikaan eri ideoita, hypoteeseja ja teorioita, joista monia hylättiin naurettavina, vain jotta vuosikymmenten päästä ne inspiroivat jotakuta liittämään sen oivallukset omaan teoriaansa, jolloin kokonainen uus tieteellinen paradigma syntyi tai monia tieteellisiä teorioita alkoi kasaantua, kunnes uusi tieteellinen paradigma oli saavutettu. Bryson käy läpi monien tiedemiesten elämää ja kuvaa heidän luonteenpiirteitä, niin postiivisia kuin negatiivisia, esittäen ne kirjaviksi ihmisiksi, mikä toi kokonaan uuden tason tieteellisten faktojen esitelylle. Moni tiedemies ei ollut mikään sankarinero, vaan monilla oli negatiivisia luonteenpiirteitä ja jotkut hulaantuivat huuhaahan tai, jopa kannattivat aatteita, joita nykyään ei pidettäisi positiivisena, mutta silti näitten ihmisten yksittäiset kontribuutiot ihmiskunnalle olivat merkittäviä.
Erityisesti kiinnitin huomioni geologiaa käsittelevään osioon, koska isäni on geologi, joten minulla on vähän syvällisempi käsitys siitä tieteenalasta, kuin muista ja vaikka pidän isäni alaa vähän tylsänä, niin tämä kirja teki siitä todella jännittävän, erityisesti ne tieteelliset keskustelut ja jopa kiihkeät riidat siitä, oliko Maapallolla jääkausia tai liikkuivatko mantereet? Oli todella kiinnostavaa ja viihdyttävää lukea.
Viihtymisen ja riemun lisäksi kirjassa on hyvin pelottava taso, joka koostuu niistä megaluokan katastrofeista, jotka voivat tuhota planeetamme tai ihmiskunnan ja miten fatalistisia näitä aiheita käsittelevät tiedemiehet ovat. Mieleen jäi astronomi, joka kaikella tyyneydellä totesi, että me emme kykene tarkkailemaan kaikkia asteroideja aurinkokunnassa ja emme voisi estää mitenkään yhtä törmäämästä planeettaamme. Me vain kuolisimme kaikki todella kauniissa ydinräjähdyksenkaltaisessa maailmanlopussa ja se siitä. Kuitenkin tämä astronomi selitti sen kuin se olisi yhtä banaali fatka kuin, miten sekoitetaan sokeria kahvissa. Mutta sen lisäksi, että kirjassa kerrotaan estenssiivisesti, miten voimme kuolla sukupuuttoon, niin samalla se kertoo, miten emme tiedä tarpeeksi todellisuudesta estääkseen mahdollisen tuhoutumisemme ja miten me itse ehkä olemme lajina, yksi pahimmista massasukupuuton aiheuttajista.
Todella hyvä kirja, joka oikeastaan käsittelee meitä ihmisiä ja miten vähän me tiedämme ja miten ylimielisiä eläinlajina olemme, kun asumme pienessä kivessä keskellä jättiläismäistä avaruutta, jossa mikä tahansa kosminen katastrofi voisi pyyhkäistä meidät olemattomiin, kuin emme koskaan edes olleet olemassa, kuten niin monet muut lajit ennen meitä.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 