Anna-Leena Härkösen ”Häräntappoase” on yksi niistä romaaneista, joitten kansitaide, nimi ja teema olisivat tehneet minua kaikkoamaan kirjaa kaupassa ja kirjastossa. Onnistuinkin välttämään sitä ylä-asteella ja lukiossa. Kuitenkin tämä kirja oli lukulistassa, koska klassikko, joten otin sen luettavaksi. Hyvä romaani tekee sinut kiinnostumaan vaikka masentuneen kahviautomaattikonehuoltajan elämästä, jos se on hyvin kirjoitettu. Olenkin monesti positiivisesti yllättynyt lukiessani klassikoita tai korkeakirjallisuutta, vaikka teema ei takakansikuvauksen mukaan kuulostakkaan kiinnostavalta.
”Häräntappoase” kertoo tyyppillisestä teinipojasta, niin tyypillisestä, että ajattelin jättää kirjan kesken, koska olen jo lukenut J.D. Salingerin ”Sieppari ruirpellosta” joka käsittelee samankaltaista teiniangstiteemaa, mutta jatkoin lukemista, koska kirja on vain hieman yli 200 sivua.
”Häräntappoaseen” päähahmon ajatukset muistuttivat niin paljon omiani samassa iässä, että oikein hävetti, miten fiksuksi kuvittelin itseni, mutta olinkin totaalinen idiootti, tai kuten nykyään sanottaisiin ”edgelordi”. Eli tyyppi, joka kuvittelee olevansa suuri aikansa edellä oleva intelektuelli, joka uskaltaa kyseenalaistaa vallitsevia arvoja ja jopa ajatella poikkeuksellisesti, mutta oikeasti ei ajattele ollenkaan poikkeuksellisesti, vaan on enemmänkin yksinkertainen provokaattori, joka flirtailee nietzscheläisyydellä, nihilismillä ja millä tahansa populaarikulttuurikuvastolla, jota MTV esittelee ”synkäksi” tai ”radikaaliksi”. Suurin osa ihmisistä kasvaa tästä vaiheesta ulos, jotkut taas ryhtyvät kuntavaaliehdokkaiksi.
Mitä enemmän luin kirjaa, niin sitä enemmän aloin samaistua siihen ja pitää hahmoista ja sen tarinasta, joka meni vähän omasta kokemusmaailmasta poikkeukselliseen suuntaan. (Mikä on aina hauskempaa) Hahmojen keskinnäiset keskustelut menivät todella syvällisiin filosofisiin pohdintoihin, joissa avatiin kokonaan uusia näkökulmia, joita en ole itsekkään koskaan miettinyt, kuten kuolemantuomittuja varten tarjottuun kiertävään terapeuttiseen seksipalveluun ja muita pohdintoja elämän tarkoituksesta.
Keskustelut kirjoitettiin mukailemalla teinien kömpelyä ja slangitäytteistä kielenkäyttöä, joka välillä meni todella hauskaksi. Keskustelujen seassa oli jopa ”Sinuhe Egyptiläinen” viittaus, jota en olisi tajunnut, jos en olisi viime vuonna lukenut samaisesta listasta edellämainitun teoksen!
Tuli mieleen, että luin urbaania versiota ”Havukka-Ahon ajattelijasta”. Lopulta rakastuin kirjaan, jossa oli sopiva määrä melankoliaa, eikä sitä musertavaa suomalaista harmautta, mihin yleensä törmään.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 