Milla Hannulan ”Maassa maan tavalla {Maahanmuuttokritiikin lyhyt historia}” käsittelee sitä, mitä otsikossa mainitaan, mutta teos on niin amatöörimäisesti kirjoitettu, että sitä ei voi kutsua ”historiaksi”, vaan enemmänkin koetuksi historiaksi, koska suurimmalle osalle kirjan väitteistä puuttuu viitteet tai mikään, mikä tekisi kirjan rakenteesta edes vakavasti otettavan historialliseen teoksen. Kuitenkin folkloristiikan opiskelijana, paskakirjallisuus kuuluu ammattikuvaani ja erityisesti eri ihmisryhmien koettu historia, ei niinkään faktuaalisen historian tutkiminen, joten en heti paiskannut tätä teosta paperinkeräykseen.
Kirja koostuu pääosin merkittävien maahanmuuttokriitikoitten haastatteluissa, joissa he väittävät kaikenlaista, mutta viitteitten tai kontekstualisoinnin puute häiritsi todella paljon. Kirjassa ei yritetä olla objektiivinen ja esimerkiksi tarkastella ilmiön eri näkökulmista, kuten minkälainen maahanmuuttopolitiikka Suomessa oli virallisesti 90-luvulla, kuka sen kehitti, minkä takia ja miten se on kenties muuttunut ajan mitään? Enemmänkin se kertoo tarinasta, jonka mukaan uljas pieni ryhmä kansallismielisiä huomasi ennen kaikkia muita maahanmuuton haitat ja kovalla kansaisaktivismilla sai mielipiteensä läpi valtavirtaan ja politiikan suunnan käännettyä. Kirja keskittyy näyttämään sellaisenaan maahanmuuttokriittikkojen väitteet ja heidän näkökulmansa asiaan, kuin haastaa niitä tai antaa faktuaalista taustoisutsta. Kun Hannulla yrittää analyusoida jotain omalta kantilta, niin hän kykenee vain viittamaan pariin lehtiartikkelin sitaattiin, jota myötäilevät hänen kantaansa, sekä muutamaan kirjaan, jotka hänen mukaansa määrittelevät rasismin ”väärin”. Kuitenkin Hannulla itse ei määrittele, mikä on hänen määritelmä rasismista tai oikeastaan, hän ei määrittele mitään käsitteitä tai edes tutkimuskehystä tai metodologiaa, mitä käyttää kirjassaan. Ehkä tartun liikaa yksityiskohtiin ja asetan liian tiukkoja akateemisia kriteerejä populaariin tietokirjaan, mutta kun Hannula kutsuu kirjaansa ”tutkimukseksi” niin, odotan vähän tiukempia standardeja.
”Maassa maan tavalla” on sitä paitsi huonoin maahanmuuttokritiikin puolustus ikinä. Jos joku haluaisi esittää Suomen maahanmuuttokriitikot rasistiseiksi pseudofasisteiksi, niin hän kirjoittaisi tismalleen, kuin Hannula ja hän on maahanmuuttokriittinen itsekkin!
Kirjassa painotetaan, että maahanmuuttokritiikki alkoi Suomen Sisussa, joka saa suurimman osan kirjan tilasta. Suomen Sisu esitetään oikeistokonservatiivisten entisten IKL:än ja AKS:än jäsenten perustamaksi järjestöksi, joihin kuuluu Etelä-Afrikan ja Rhodesian valkoisen ylivallan puolustajia ja muita ei ollenkaan rasistiseen äärioikeistoon kuuluvia hiippareita. Nämä kaappinatsit ovat kirjan mukaan maahanmuuttokriitikoita, koska haluavat ylläpitää Suomen kansan ”valkoisena” ja haastaa yhteiskunnan ”tabuita” kuten se, ovatko kaikki rodut tasa-arvoisia tai voiko naisissa olla jokin biologinen vajavaisuus, kun he ovat niin suvaitsevaisia? Kirjassa annetaan lähes kriisittömästi Suomen Sisun jäsenten puhua omista rotuteorioistaan, joihin ei esitetä mitään viitteitä mihin teorioihin ne perustuvat ja kuka ne alun perin esitti. Näköjään Hannulalle rasismin ja rotujen määritelmät ovat niin itsestään selviä, että ei niitä tarvitse kertoa lukijalle. Tämä amatöörimäisyys tekee koko kirjan rasismi- ja rotu-osiosta todella turhan., koska miten voit osoittaa jonkun vääräksi, ilman että kerrot, mikä on se ”oikea” näkemys?
Suomen Sisun lisäksi puhutaan Homma-foorumista, joka esitetään kirjassa absoluuttisen sananvapauden esitaistelija, joka myöskin pyrkii paljastamaan suomalaisen yhteiskunnan tabut, joihin kuuluu myöskin edellä mainitut rotukysymykset, antifeministi ja salaliittoteoriat koskien islamisoitumista. Halla-Ahon nousu Homma-foorumin ”mestariksi” kuvataan, mutta hommalaisten meno on niin tiheää, että jopa Hannula myöntää, että foorumin henki on liian painottunut radikaalioikeistolaisuuteen, jossa ei siedetä, että joku ehdottaa, että ehkä ihmisryhmät ja naiset voisivat olla tasa-arvoisia toistensa kanssa, tai että luonnonsuojelu on tärkeä arvo.
Kirjassa keskitytään todella paljon Homma-foorumiin, Halla-Ahoon, Suomen Sisuun ja Muutos2011 ryhmiin, mutta yllättävä kyllä aika vähän Perussuomalaisiin, jotka ovat kirjan mukaa, eivät ole ”tarpeeksi” mahanmuuttokriittisiä, mikä ehkä johtuu siitä, että puolue ei ole korostanut 1800-luvun rotu- ja yhteiskuntateorioita. Hämmästyttävintä ja ehkä paljastavinta kirjassa on, että Suomen sisun oikeistokonservatiivisuus erotetaan oikeistoliberalismista, joka esitetään maahanmuuttokriittisen liikkeen marginaalisiipenä. Eli tämän kirjan mukaan maahanmuuttokriitikot ovat pääosin oikeistokonservatiiveja ja ihan kunnon fasisteja, eikä mitään liberaaliarvojen puolustajia, kuten väittävät.
Sananvapaus asetellaan kirjassa, niin että maahanmuuton kritiikki Suomessa on rinnastettavissa suomettumisen ajan neuvostokritiikkiin. Mutta kirja ei päädy tähän kömpelöön rinnastukseen, vaan mennään niinkin äärimmilleen, että rinnastaa etnisiä- ja poliittisia vainoja maahanmuuttokriitikkojen kritisoimiseen. Sen jälkeen kun pyyhin oksennuksen suustani, harkitsin voisinko kenties käyttää kirjan sivuja vessapaperina?
Yllätyin todella paljon siitä, että kirjassa ei puhuta niin paljon islamismista, maahanmuuttajien työttömyydestä tai raiskauksista, mitkä yleensä liitetään valtavirtamaahanmuuttokritiikin teemoihin, niitä toki käsitellään, mutta enemmänkin henkilökohtaisten kertomusten muodossa. Kertomukset ovat toki uskottavia ja panevat miettimään sosiaalisia ongelmia, joita maahanmuutto aiheuttaa, mutta niille on annettu hyvin vähän tilaa tekstissä. Sen sijaan Hannulan kirja keskittää suurimman osan mustetta ja paperia ”rotukysymyksiin” ja siihen näkemykseen, että suomalaiset ovat uhattu alkuperäiskansa, joka on suojattava rajoja, jotta sen ”uniikit” geenit voivat säilyä ”puhtaina” ja näin ylläpitää maailman ihmispopulaation ”biodiversiteettiä”.
Juotuani lisää vettä, jotta nestetasapaino palautuisi toisen oksennussession jälkeen, etenin kirjan osioon nationalismista. Nationalismi on Hannulan mukaan epäreilusti ”evätty” suomalaisilta. Eräs maahanmuuttokriitikko harmittelee kirjassa esimerkiksi, miksi kehittyvien maitten kansat ”saavat” olla isänmaallisia ja vaatia maansa hallintaa, mutta Suomi ei voi? (viitaten siihen, että kirjan mukaan EU on riistänyt Suomelta itsenäisyyden). Minun ei varmaan tarvitse selittää, miksi imperialismista irtautuneet kansojen nationalismi ei voi täysin rinnastaa eurooppalaiseen nationalismiin? Ei ka? Jos pitää, niin toki väännän sen rautalangasta kommenteissa.
Toinen asia, mitä pohdittiin kirjassa oli, miksi Halla-Aho ei voi väittää, että somaleilla on ”suorastaan geneettinen erityispiirre ryöstellä ihmisiä.”, mutta suomalaisista voidaan julkaista tutkimuksia, joissa epäillään alkoholismin ja humalasta seuraavan väkivallan olevan geneettistä? Puutun tähän kohtaan ja kerron, teille, jotka ette jo tajunneet, miten tyhmä tämä kysymys on. Ehkä johtuu siitä, että me suomalaiset emme voi kiihottua vainoamaan itseämme ja jälkimmäinen väite perustui tieteelliseen tutkimukseen, kun taas ensimmäinen on täysin perseestä vedetty väite, joka voi ihan oikeasti johtaa vainoihin, koska viimeksi, kun joku eurooppalainen ehdotti, että joku vieraaksi koettu kansanryhmä oli geneettisesti ”vaarallinen”, niin 6 miljoonaa teloitettiin joukkohautoihin ja kaasukammioihin.
Eli kokonaisuudessa todella paska kirja, joka ei tee mitään muuta kuin pyri esittämään maahanmuuttokriitikot juuri sellaisina, kuin kovemman luokan antifasistinen kokee koko liikkeen olevan, eli joukko huru-ukkoja, propellipäitä ja uusnatseja.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 