Roxane Gayn ”Huono feministi” (oma suomennos) on afroamerikkalaisen opettajan ja kolumnistin esseekokoelma ja manifesti, missä tämä esittää maanläheisemmän version modernista feminismistä.
Otsikko leikkii sillä stereotypialla, että feministi on itsenäinen, määrätietoinen miesvihaaja, joka ei aja kainaloitaan ja polttaa rintaliivenään. Kirjailija ei sovi tähän stereotypiaan, vaikka hän kannattaa modernin feminismin pääajatuksia, eli hän on sarkastisest ”huono feministi”.
En ole kirjan kohderyhmä ja juuri sen takia otinkin sen luettavaksi, koska eri näkökulmien tarkasteleminen on aina jännittävää.
Roxane Gayn kirja on todella epätasainen ja esseet ovat aika sattunnaisia aiheista, mutta sopivat teemaan ja muodostavat lopulta mahtavan kokonaisuuden, joka yllätti positiivisesti. Kirjassa käsitellään jokaista merkittävää modernin kolmannen aallon intersektionaalisen femismin konsepteja kirjailijan oman henkilökohtaisen elämän ja kokemusmaailman kautta, sujuvasti ja kansantajuisesti. Teoksen lopussa olin jo kohottamassa nyrkkiä ilmaan ja huutamassa ”saarnaa sisko!”
Kirjassa käsitellään naisten ja miesten palkkaeroa, raiskauskulttuuria, rasismia, mediarepresentaatiota, etuoikeuksia ja muita konsepteja. Jokainen konsepti selitetään kirjailijan omassa elämässä sattuneen tapauksen tai tämän elokuva- tai kirja-arvioitten kautta. Esseet ovat sen verran hyvin krijoitettuja ja inhimmillisiä, että tuntui, kuin kuuntelisin jonkun ystävän kertomusta, enkä ollut lukemassa poliittisfilosofista manifestia, mikä oli myöskin positiivinen yllätys.
Kirja haastoi minut pohtimaan asioita, mitä en ole koskaan ennen ajatellut. Elokuvien ja eri yhteiskunnallisten ilmiöitten aspekteja, joita en ole koskaan kyseenalaistanut tai edes huomannut, että niissä voisi olla jokin tuore näkökulma. Juuri tätä hainkin kirjassa ja se tuntui loistavalta. Roxanne Gay onnistui tuomaan asioita esille, mitä vain naiset ja vain afromaerikkalaiset naiset tai miehet joutuvat kokemaan. Asioita ja tuntemuksia, mitä me valkoiset keskiluokkaiset eurooppalaiset miehet, emme edes ajattele tai joudu ajattelemaan, meidän yhteiskunnallisen aseman takia.
Uusien yhteiskunnallisten ja filosofisten oivallusten lisäksi olin taas hieman pettynyt, että kirjassa ei syyllistetty valkoisia, lihaa syöviä heteromiehiä maailman ongelmista, ajettu meidän massamurhaa/orjuuttamista, länsimaisen sivilisaation pilareitten murtamista tai kommunistista diktattuuria. Tuntuu melkein kuin merkittävimmät feministiset kirjat ajaisivat vain tasa-arvoa.
Ainoa ongelma kirjassa oli, että se on kirjoitettu amerikkalaisille naisille, joten monet elokuvat ja kirjat, joita siinä arvioidaan tai referoidaan ovat vain USA:ssa asuvalle kohderyhmälle tuttuja, joten niitten lukeminen oli todella tylsää. En tunne suurinta osaa mainituista teoksista ja monet henkilökohtaiset kertomukset liittyvät vain USA:n kulttuuriin ja sisäpolitiikkaan liittyviin tapahtumiin, jotka voivat olla tavalliselle suomalaiselle aika vieraita. Ainoa syy, miksi nautin kirjasta, oli laaja tuntemukseni pohjoisamerikkalaisesta kulttuurista, muuten olisin aika hukassa.
Muuten kirja on todella hyvin kirjoitettu ja siinä esimerkiksi kerrotan, miten afromarikkalaisen naisen kokemusmaailma eroaa valkoisen naisen elämästä ja miten varallisuuserot erottavat kirjailijan esimerkiksi haitilaisesta naisesta ja miten nämä soioekonomiset erot tuovat perspektiivieroja molempien välillä.
Koska kirjailija tuo oman henkilöhtaisen elämän esiin ja tämän epätäydellisen, mutta humaanin persoonan, niin samaistuin todella paljon kertomuksiin, joissa mentiin jopa hyvinkin pimeisiin paikkoihin afroamerikkalaisen naisen kokemusmaailmaan.
Iloitsin ja itkin kirjailijan kanssa tämän kokemuksista ja kertomuksista ja ihmettelin, mitä muuta voitkaan olla tämän kirjan jälkeen, kuin feministi.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 
1 Comment