Tuomas Mustikaisen ”Kielletty kansa – elämä palestiinalaisalueella.” on haastatteluista koostuva jornalistinen kuvaus Israelin ja Palestiinan ihmisten arjesta konfliktialueella.
Koska kirja koostuu eri henkilöitten haastatteluista ja kirjoittaman henkilökohtaisista tuntemuksista, niin se ei ole objektiivisemmästä päästä, mutta kirjoittaja on pyrkinyt miettimään konfliktin eri näkökulmia ja haastatellut eri osapuolia. Kirja nojautuu hienovaraisesti Palestiinan puolelle, koska Israelilla on konfliktissa ylivoimaisesti enemmän valtaa päättää palestiinalaisten elämästä, kuin Hamas israelilaisten.
Haasttattelujen kautta pääsee tutustumaan alueen osapuolten tuntemuksiin, niin Israelilaisen sotilaan, palestiinalaisen martyyriäidin kuin norjalaisen vapaehtoislääkärin ja monen muun eritaustaisen yksilön kautta. Jokainen henkilö kertoo, miten he kokevat konfliktin ja mitkä olisivat mahdolliset ratkaisut. Valiettavasti kirja ei anna mitään suoraa vastausta, vaan päättyy äärimmäisen pessimistiseen vireeseen, että sotku on niin suuri, että sitä ei voi noin vain ratkaista. Mustikainen arvostelee erityisesti Israelia sen tekopyhyydestä, kun se kutsuu iseään ”Lähi-Idän ainoaksi demokratiaksi”, mutta samaan aikaan se ei tunnusta palestiinalaisia kansana, eikä heillä ole päätösvaltaa Israelin asioista, vaikka eläisivätkin Israelin puolella.
Sen lisäksi, että kirjassa pohditaan, miten perseestä on elää miehityksessä tai rakettisateessa, niin myöskin valotetaan palestiinalaisten ja israelilaisten kulttuuria ja yhteiskuntaa. Mitä ongelmia yhteiskuntien asenteet tuovat konfliktiin? Kirjassa haastatellaan palestiinalaisia naisia, jotka taistelevat islamilaista patriarkaattia vastaan ja palestiinalaisia homoja, jotka yrittävät paeta kotimaansa homovainoja Israeliin ja, miten israelilaiset sotilaat vangitsevat summittaisesti palestiinalaisia lapsia. Kirjassa pyritään saamaan tasapainoinen kuva konfliktin osapuolista, näytteän että eivät kaikki israelilaiset ole kiihkouskovaisia siirtomaaherroja, eikä kaikki palestiinalaiset antisemitistisiä terroristeja. Kuitenkin kirjassa näytetään molempien osapuoleten karumpia aspekteja, jotka ovat todella verta hyytiäviä. Eli tässä kirjassa on sitä kunnon jihadistista suvaitsemattomuutta ja raakaa gestapomaista miehityspolitiikkaa.
Luettuani kirjan loppuun, niin näen, että pitäisi lukea enemmän tästä kriisistä. En selvästi itennyt läheskään tarpeeksi siitä. Erityisesti kiinnostavaa oli todeta, että asiat eivät olleetkaan niin mustavalkoisia kuin uskoin. Konfliktissa ei ole yhtä ”hyvää” osapuolta ja toista ”pahaa” ja sellaista elokuvamaista yksinkertaista ratkaisua, joka sopisi kaikille. Enemmänkin on hirvittävä sotku, joka on muodostanut itseään ruokkivan noidankehän.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 