Musta imperiumia vastaan

Joshua Bloomin ja Waldo E. Martin Jr ”Musta imperiumia vastaan” (Oma suomennos) on tietokirja, joka kertoo USA:n Mustat pantterit-puolueen poliittisesta historiasta.

Kirja alkaa hyvin akateemmisella selostuksella siitä, millä tutkimusmenetelmillä radikaalia vasemmistopuoluetta analysoidaan. Kirjailijat painottavat, että yrittävät antaa tasapuolisen ja totuudenmukaisen kuvan puolueesta. Tömä saavutettaan keskittymmällä puolueen ideologian ja käytännönpolitiikan analysoitiin, eikä niinkään sen jäseniin, kuten moni muu tietokirja tekee. Mieelstäni lähestymistapa on poikkeuksellinen, mutta silti täydellinen, koska olen aika väsynyt jornalistisiin kirjoihin, jotka keskittyvät kertomaan ryhmittymien johtohenkilöitten elämän kautta ryhmittymän historiaa. Mustat pantterit oli 60-luvulla yksi monista kansalaisoikeusaktivistiryhmistä, mitkä ajoivat afoamerikkalaisten oikeuksia USA:ssa. Pantteri kuitenkin erosi. Esimerkiksi. Martin Luther King jr ja Malcom X:n liikkeissä siinä, että he kokivat edellämainittujen taktiikoita liian hitaiksi. Mustat pantterit ajoivat välitöntä USA:n hallituksen ja sen imperialismin kaatamista väkivaltaisen vallankumouksen kautta, afroamerikkalaisten itsemääräämisoikeutta politiikassa ja kommunismia, erityisesti maoistista järjestelmää. Eli todella rankkaa meininkiä. Puolue uskoi, että afromaerikkalaiset yhteisöt olivat USA:n hallituksen miehittämiä siirtokuntia, koska heitä kohdeltiin, kuin miehitetyn alueen väestö poliisin toimesta.

Kirjassa pyritään olemaan hyvin puolueeton, eikä esimerkiksi aleta kyseenalaistamaan, miksi kansalaisoikeuksia ajaava puolue luonnehtii itsensä maoistiksi ja teki yhteisyötä monien totalitarististen kommunistivaltioitten kanssa? Kirjassa oikeastaan on pieni alavire ihailua puolueen antirasistista, -imperialistista ja -kapitalistista agendaa kohtaan. Mikä on täysin ymmärrettävä, onhan puolueen kuvasto ja vaastetus äärimmäisen seksikästä. On myöskin muistettava, että 60-luvulla ainoat tahot, jotka ylipäätänsä halusivat nostattaa välittömästi etnisten vähemmistöjen oikeuksia ja taloudellista asemaa samalle tasolle, kuin valtaväestö olivat vasemmistolaiset ja äärivasemmistolaiset liikkeet. USA:n poliittisen spektrin keskusta ja oikesito olivat aika välinpitämättömiä koko ongelmalle, joten ei mikään ihme, että moni ihmisoikeusliike ajautui tekemään yhteistyötä niitten tahojen kanssa, jotka omissa maisssa rikkoivat törkeästi ihmisoikeuksia. Mutta ”Musta imperiumia vastaan” on todella hieno kirja, jossa on runsaasti lähteitä sen väitteille, jotka perustuvat haastatteluihin, lehtiartikkeleille, puolueen omiin manifesteihin ja FBI:n pöytäkirjoihin. Nämä lähteet osoittavat, että puolue ei ajanut afromaerikkalaisten ylivaltaa, vaan etnisten ryhmien välistä tasa-arvoa, joka ilmentyi siinä, että puolue hyväksyi valkoisia jäseniä puolueen riveihin sekä liittoutui valkoisten sosialistipuolueitten ja ryhmttymien kanssa. Käytännössä Mustat pantterit ylläpitivät monia sosiaalisia ohjelmia, kuten lasten ilmainen aamiainen, vaatekeräyksiä köyhille, afromaerikkalaisten oikeutta aseelliseen itsepuolustukseen (virallisesti kaikilla USA:ssa on asekanto-oikeus, mutta se tarkoitti käytännössä vain valkoisia) sekä sukupuolten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja tasa-arvoa. Mutta puolue ei ollut vain mukavaa tasa-arvoa ja anti-imperialismia, vaan oli sillä pimeitä puolia, kuten alussa puolue ehdotti ”vallankumouksellista raiskausta”, jossa poliisiväkivalta kostettiin raiskaamalla poliisien tuntemia valkoisia naisia (tästä noperasti luovuttiin, kun moni naisjäsen kertoi, että raiskaaminen ei ole kivaa, ei edes marxilaisuuden nimissä). Toinen hupsuttelun muoto olivat paikallisten yritysten uhkailut, jos nämä eivät rahoittaneet puolueen ruokaohjelmia ja poliittisen vihollisten salamurhaamista.

”Musta imperiumia vastaan” on todella hieno ja monipuolinen kirja, joka kertoo, miten pienestä paikallisesta aktivistiryhmästä kasvoi hyvin nopeasti maailmanlaajuinen puolue, jolla oli konsulaatteja

Pohjois-Vietnamissa ja Algeriassa, sekä liittolaisia radikaalivasemmistossa, että keskustalaisissa kansalaisoikeusliikkeissä. Puolueen menestys ja sen agresiivinen retoriikka, kuitenkin houkutteli FBI:n ja poliisin monen rintaman repression, joka oli liikaa puolueelle. Mustien panttereitten jäseniä salamurhattiin, vangittiin tai peloteltiin eroamaan. Jatkuva repressio ajoi puolueen sisäisiin ristiriitoihin ja se hajosi. Kirjassa analysoidaan historian ja politiikan lisäksi, miten ääriryhmiä muodostuu, mitkä olosuhteet siihen tarvitaan ja miten ne voivat kasvaa. Kirjailija toteaa, että kirjan kirjoittamisajankohdalla (2012) USA:ssa ei ole enää nähty samaa kansalaisoikeusliikkeitten nousua ja suosiota, kuin 60-luvulla. 1960 kaikki olosuhteet olivat otollisia ja tällä hetkellä ainoat suuret anti-imperialistiset ääriryhmät ovat jihadistien, joilla ei ole suurta suosiota USA:ssa ymmärrettävistä syistä. Silti lukiessani, miten esimerkiksi valtion väkivaltakoneisto voi vaikuttaa siihen, miten poliittisista ryhmitä voi kehittyä väkivaltaisia ääriryhmiä, tuli mieleen, miten kirjailija ei osannut ennustaa, että äärioikeisto ja oikeisto onnistuivat yhdistämään voimansa suureksi kansaliikkeeksi, joka sai maailman esnimmäisen oranssin presidentin valtaan.