Deepak Chopran ja Leonard Mlodinowin ”Maailmankatsomusten taistelu: tiede vs. Henkisyys” on tietokirjan, manifestin ja filosofisen argumentaation kirja, jossa kaksi miestä hakkaa päätään seinään ja toivoo, että toinen osapuoli muuttaisi mieltään.
Kirja koostuu vuorottelevasta argumentaatiosta, tieteellisen ateismin ja tieteellisen henkisyyden välillä, jossa jokainen osapuoli pyrkii perustelemaan, niin hyvin, kuin voi, miksi toisen maailmankuva on väärässä ja tämän oikeassa. Kirja ei anna lopullista vastausta, vaan lukijan on päätettävä kenen argumentti on parempi.
Näin tämän kirjan Helsingin kirjamessujen ostohyllyssä ja aihe kuulosti mielenkiintoiselta. Muistan, että isäni oli kanssani ja sanoi, että Chopran kirjat ovat roskaa ja menentän vain aikaani. Otin silti kirjan lukulistalle, koska, jos pystyn lukemaan Isiksen ja Marxin manifestit, niin pystyn lukemaan Chopran höpötyksiä. Ehkä isäni on ennakkoluuloinen ja intialaisamerikkalainen julkkisgurulla on tarjottavana kokonaan uusi perspektiivi todellisuuden luonteeseen, joka muuttaisi lopullisesti elämäni.
Olin väärässä ja isäni oli oikeassa. Menetin viikon elämästäni Chopraan ja en saa sitä koskaan takaisin. Tulen kuolemaan parin vuosikymmenen päästä, mieleni tulee pirstaloimaan pieniksi kiteiksi, jotka mätänevät ruumiini mukana ja tulen häviämään lopulliesti tästä todellisuudesta ja viimeisillä sähkökemiaalisilla reaktioilla, jotka ovat jäljellä aivoissani, tulen muistamaan sen viikon, jossa olisin voinut tehdä jotain parempaa, kuin lukea Chopraa. Mutta joskus on uhrattava itsensä muitten puolesta, eikä se ole, mitä Jeesus opetti?
Chopra esittää oman maailmankuvansa joka on universaalinen henkisyys. , jonka mukaan kaikki uskonnot ovat vain yrityksiä selittää universumin tajun, mutta ne epäonnistuvat, koska uskonnot ovat liian dogmaattisia ja tiedevastaisia. Chopran henkisyys pyrkii käyttämään tiedettä hyväkseen ja tarkastelemaan kaikkia filosofisia argumentteja, jos ne tukevat universumin tajun olemassaoloa. Jo tässä on mielestäni paha filosofinen virhe, joka olisi tarpeeksi deletoimaan kirjan tabletistani, mutta jatkoin lukemista.
Chopran mukaan universumi, siis koko tämä meitä ympäröivä todellisuus on yksi valtava metafyysinen organismi, jolla on taju, eli se ajattelee. Chopra yrittää selittää kvantifysiikalla ja muinaisilla hindumystikoilla, miten hän on päätynyt tähän huikeaan johtopäätökseen, mutta ei oikein tarjoa, mitään vakuuttavia todisteita, kuin sen että atomit siirtyvät paikasta toiseen jatkuvasti ja se todistaisi tämän kosmisen tajun olemassaolon.
Chopra perustelee, että me ihmiset olemme oikeasti vain orgaanisia antenneja, jotka vastaannotamme universumin ajatuksia aivoissamme. Koko meidän personalisuus ja taju ovat vain tämän universumin omia ajatuksia, joita aivomme vastaannottaa. Me siis emme ole henkisesti olemassa, vaan universumi on olemassa. Eli Chopra ei usko yksilölliseen sieluun, vaan että on olemassa yksi kosminen sielu ja meidän kehot vain vastaanottavat tämän signaalia. Tuntuu, että olisin voinut ostaa tutultani happoa ja olisin saanut samat ideat ja pitänyt samalla hauskaa.
Chopra pyrkki sitten hyvin amatöörimmäisesti käyttämään kaikki uskonnolliset argumentit, mitä olen kuullut jo miljoona kertaa perustellakseen henkisyyttä. Eli argumentaation tasolla Chopralla ei ole mitään uutta, mikä oli paha pettymys, koska joka ikinen näistä argumenteista on jo kauan sitten kumottu. Ainoa turvasatama Chopran kiehtovalle teesille, on se, että sitä ei voi todistaa tai kumota 100%, koska miten me edes pystyisimme huomaamaan, onko universumi elävä olento, joka ajattelee? Chopra itsekin myöntää tämän, jolloin hänen teesinsä muistuttaa Karen Armstrgongin teesiä Jumalan perimmäisestä olemuksesta. Mutta Armstrong on tarpeeksi älykäs, että ei yritä kuvailla tätä todellisuuden luonnetta, niin yksityiskohtaisesti, että se muistuttasisi fantasianovellin olentoa.
Mlodinow taas pyrkii perustelemaan, miksi tieteellinen metodi on ainoa tapa tutkia ja kuvata todellisuutta. Mlodinowin mukaan tiede on todistanut, että jumalia tai henkiä ei ole olemassa, olemme vain kokoelma atomeja, jotka ryhmäytyvät useiden vuosikymmenten ajaksi toimiviksi ihmisiksi ja hajaovat lopulta, muodostaen toisia asioita ja niin edelleen. Asumme pienessä kiviplaneetassa, joka on vain mikroskooppinen pölyhiukkanen jättiläismäisessä universumissa, joka on kylmä, pimeä ja vihamielinen. Kenenkään olemassaololla ei ole tarkoitusta, kukaan ei kuulu mihinkään ja me kaikki tulemme kuolemaan.
Mlodinowin argumentitkin on kuultu miljoonia kertoja ja oma maailmankuvani nojautuukin hänen puolelleen. Ainoa argumentti, mikä Chopralla on, joka on parempi kuin Mlodinowin on, se että tieteellinen maailmankuva ei tarjoa empatiaa, vaan kylmää logiikkaa, joka maailman historian aikan on onnistunut tuottamaan Neuvostoliiton kauhut ja ydinpommin. Chopra pyrkii yhdistämään henkisyyden ja tieteellisyyden yhdeksi kokonaisuudeksi, jolla olisi tämä empatia muita ihmisiä kohtaan ja siihen näkemykseen voin yhtyä vain osittain.
Minusta henkisyys ei ole mitään muuta, kuin filosofiaa, siinä ei ole mitään yliluonnollista, vaan se on aivojemme sivutuote, jota voimme hyödyntää edistyäksemme ihmisinä. Henkisyys kuitenkin ei pitäisi tarkoita sitä, epämääräistä lupausta, että saamme jotenkin pelastettua tajumme kehomme hajoamiselta. Mlodinow todisti, omalla puheenvuorollaan, että me olemme aivomme ja me kaikki tulemme kuolemaan ja se siitä. Voimme ainoastaan yrittää tehdä lyhyestä elämästämme tässä planeetassamme mahdollisimman siedettäväksi.
Eli kauttaaltaan aika turha kirja, jossa molemat osapuolet, erityisesti Chopra pyrki manipuloimaan tieteellisiä käsitteitä vahvistaakseen näkemystään ja Mlodinow taas pyrki täsmentämään termejä ja pysymään tiukan tieteellisen kriteeristön raameissa, jotta ei liukuisi sanojen sillisalaattiin, joka ei oikein tarkoita yhtään mitään. Eli aika turha kirja, jos on katsonut YouTubesta edes yhden Dawkinsin tai Hichensin debatin uskovaisen kanssa.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 