Peruspomo

Timo Soinin ”Peruspomo” on Timo Soinin puolielämäkerta ja manifesti, jossa hän pyrkii esittelelmään itsensä nakkia syövänä, jokamiehenä, eikä populistipolitiikkona, joka kerää rasisteja puolueensa kuin Pokemon-kortteja.

Timo Soini kirjoitti kirjansa kuten puhuu, joten teksti on hyvin rytmikästä ja täynnä miehen viihdyttäviä aforismeja ja kielikuvakikkailua, jotka tekivät tekstistä todella helppolukuista. Mielenkiintoisinta anttia ovat Soinin mielipiteet ja hänen arkensa Perussuomalaiset puolueen puheenjohtajana ja europarlamentaarikkona. Soinin retoriikka on niin mukavaa ja maanläheistä, että alussa ajattelin, että vaikka olen eri mieltä melkein kaikessa Soinin kanssa, niin hän olisi todella mukava jätkä, jonka kanssa voisi käydä kaljalla.Yritän muutenkin olla vihaamasta ihmistä ja keskityn enemmänkin vastustamaan niitä ideoita, joita tietty henkilö propagoi.

Kuten olen jo aiemminkin kertonut teille, niin oikeistolainen kirjallisuus, mitä äärimmäiseksi se menee, sitä ristiriitaisemmaksi se muuttuu. Olen huomannut, että tämä trendi jatkuu tässäkin. Timo Soini esimerkiksi. Kertoo, miten hän on ”suvaitsevaisempi kuin suvaitsevaiset” koska hän sallii puolueessan kaikkien mielipiteitä. Kirjailijan omien sanojensa mukaan ei ole olemassa ”vääriä mielipiteitä”, mutta samalla pari kappaletta myöhemmin kerrotaan, että hän ei salli puolueessan ketään, joka äänestää tasa-arvoisen avioliiton tai abortin puolesta. Sitten Kirjassa Soini sanoo puolustavansa yrittäjyyttä ja vapaata markkinoita, mutta EU:ssa markkinat ovat ”liian” vapaat. Soini myöskin kannattaa sosiaalipalveluitten rahoituksen lisäämistä, mutta samalla vastustaa vasemmistolaisuutta, sosialismia, vihreitä, kommunismia ja SDP:tä. Jälimmäisintä Soini kuitenkin rakastaa, mutta ei enää, koska se palvelee nykyään suurpääomaa, johon kuuluvat vasemmistolaiset, suurpankit, suuryritykset ja Greenpeace. Mutta huvittavin mielipide, mitä sain tästä kirjasta oli se, että turkistarhaa vastustavat ovat ”ääriryhmä”, koska vastustajat eivät tyydy hääkkikokojen suurentumiseen, vaan haluavat lopettaa elinkeinon täysin. Ehkä ensimmäisen kerran elämässäni myönnän, että kuulun tähän ”ääriryhmään”

Alkaa tuntua siltä, että Soini ei ole enää mukava jätkä parin kaljan jälkeen, kun lukemiseni etenee. Soini myöskin korostaa melkein joka sivussa, miten ei-rasisti on. Miten paljon eri etnisten vähemmistöjen kavereita hänellä on, miten hänen on mahdoton olla rasisti, koska on katolilainen (koska nähtävästi katolilaiset eivät ole koskaan syyllistyneet rasismiin). Kaiken lisäksi hän haluaisi työskennellä kehitysyhteistyössä, koska haluaa ”auttaa ihmisiä”. Eli selkeä rauhan Nobelin voittajaehdokas!

Ristiriitaisuuksien lisäksi, joita oli enemmänkin, mutta tästä tulisi melkein kirja, jos selostaisin kaikki, on Soinin näkemä vaiva korostaakseen kuinka paljon hän inhoaa Halla-Ahoa, Hakkaraista ja Immosta. Näitä kolmea Soini kertoo yrittävänsä sietää, koska on ”suvaitsevainen”, mutta hänen mielestään puolueen maahanmuuttokriitikkosiivellä on tärkeämpi maahanmuuton estäminen, kuin tavallisten suomalaisten olojen parantaminen. Soini lisää, että maahanmuuttokriitikoilla ei ole muuta retoorista keinoa edistää yksipuolista asiaansa kuin kirjoittaa provokatiivisia lausuntoja, joista tulee mediakohu, joka vain kasvattaa punavihreitten intoa yrittää murskata hänen puolueettaan.

Soini harmittelee jatkuvastri kirjassaan, että hänen ”kansanliikensä” ajaa pääosin EU-reformia ja parempia sosiaalioloja köyhille, eikä maahanmuuton rajoittamista. Soini selostaa, miten hän hermostui Hirvisaaren nerokkaasta ideasta kuvata kaverinsa sieg-heil eduskuntatalossa ja miten lopulta hänet piti potkia pois puolueesta. Soini haukkukkin Hakkaraista narsisistisena sekopääksi. Oikeastaan Soini valittaa kirjassaan, että puolueeseen on päässyt liikaa epämääräistä aineista, joka ei osaa muuta kuin sekoilla kuntavaltuustoissa ja ilman häntä koko puolue romahtaisi.

On mielenkiintoista, että kirjan alussa Soini kertoo, miten puolueen jäseneksi pääsee ja se on juuri, mitä Sirpa Ahola-Laurila kertoi kirjassaan ”Soinin kupla”. Jäsennksi pääsee, jos löytää Perussuomalaisten päivälehti-ilmoituksen, jossa ilmoitetaan osoitteen, jonne voi tulla ilmoittautumaan jäseneksi ja ehdokkaaksi. Tultuasi määrätylle osoitteelle sinut hyväksytään heti ehdokkaaksi, jos niin haluat. Nauroin äänen, kuin luin tämän. En ole lukenut muitten puolueitten puheenjohtajien elämäkertoja tai muistelmia, mutta on sellainen fiilis, että Soinin lähestymistapa ongelmiin on hänelle uniikki. Mutta kun katsoo miten Paavo Väyrysen huru-ukot pääsivät Kristillisdemokraattien kylkiäisiksi, niin en voi syyttää persuja uniikista tyhmyydestä.

Kirja lopulta ei ole mitään muuta kuin Soinin oman koetun erinnomaisuuden propagoimasta. Hän muistuttaa lukijaa useita kertoja siitä, että hän voi koska tahansa saada kansanvälisen viran EU:ssa tai jopa USA:n Republikaanipuolueen konsulttina, mutta hänelle ”isänmaan” asiat ovat tärkeimpiä. Soini kuvaa, miten hän rakastaa nakkikioskien nakkeja ja mökkeilyä kuten kuka tahansa. Eli kirja uhkuu kristillistä vaatimattomuutta.

Kirjan alku oli mukava, kun hän kertoi katolilaisuudestaan ja miksi se estää häntä hyväksymästä naisten kehollista itsemääräystä tai homojen ihmisoikeuksia. Lopulta kirja ajautuu salaliittoreorioihin ja maailmanlopunvisioihin. Soinin mielikuvituksessaä kommunistit ja hallitsematon kapitalismi yhdistävät voimansa luodakseen Plussakortin ja muita henkilötietokeräyslaitteita, jotka ovat Soinin mukaan Raamatussa ennustettu ”pedon merkki” ja krsitillinen maailnanloppu lopulta toteutuu. Soini on väistymässä Perussuomalaisten puheenjohtajuudesta ja vaikks selvästi miehellä ei ole kaikki kotona, niin seuraava ouheenjohtava voi olla vielä hullunpi kuin entinen.