Lewis Carrollin ”Liisan seikkailut ihmemaassa” kertoo tytöstä, joka nukahtaa ja näkee todella rankkoja painajaisia, niin rankkoja, että lukiessani epäilin, että joko romaanin kirjoittaja tai hahmo oli vetänyt jotain todella pimeää kamaa.
Olin nähnyt vain Disneyn 1951 animaatio- ja 2010 elokuvaversiot ja tiesin, että jotkut leikkivät sillä ajatuksella, että ehkä kaikki, mitä Liisa kokee tarinassa johtuu huumeista. Jefferson Airplanen teki todella häiritsevän biisin tarinan tematiikan pohjalta, mutta en osannut odottaa, että tosiaan ”Liisan seikkailut ihmemaassa” ei ole lastensatu, vaan ihan oikeasti joku vertauskuvallinen huumetrippi!
Henkilökohtaisesti en ole käyttänyt muita huumeita elämässäni kuin alkoholia ja trimetyyliksantiinia, joten en voi sanoa, että havaintoni kirjan kuvauksen tripillisyydestä persutuu henkilökohtaisiin kokemuksiin. Mutta kulttuurituotteitten runsaana kuluttajana olen saanut aika realistisen kuvan siitä, miltä happomatkailu pitäisi kuulostaa ja se on juuri, mitä ”Liisan seikkailut ihmemaassa” kuvataan. Kirjassa ei ole mitään järkeä, asiat vain tapahtuvat ja Liisa ei suurimmaksi osaksi kyseenalaista näkyjä, enemmänkin harmittelee, että kasvaa tai pienenee kokoa tai, että krikettipelin piikkisiat tappelevat kekenään, eivätkä keskity tottelamaan mailaksi käytettävää flamingoa. Hahmo vain hyväksyy tapahtrumat ja välillä vertailee niitä todelliseen maailmaan tai omiin kokemuksiin.
Alussa, kun Liisa putoaa kanikoloon, hän ei edes muista kuka on, hän epäilee aluksi, että hän on joku koulukaveri, eikä hän itse! Kuulostaa siltä, että Liisä sätkii, jossain katuojassa likainen neula suonessa. Vaikka kirjan tapahtumat ovat rankkoja ja täysin pähkähulluja ja ensisilmäyksellä ilman mitään järkeä tai edes tietoista kerronnallista rakennetta, niin se on myöskin todella hauska kirja. kirjassa vitsit tulevat hahmojen reaktioista, jotka eivät sovi mitenkään asetelmiin ja monesti nauroin ääneen tapahtumille. Tietenkin bussimarkailijat epäilivät, että olin itsekin vaarallisten aineitten vaikutuksessa, mutta muutenkin luen kyseenalaista kirjallisuutta, joten olen tottunut arvosteleviin ja vältteleviin katseisiin.
Kannattaa lukea kirja, koska Disneyn versiot ovat todella puhdistettuja versiota ja aivan liian järkeviä verrattuma kirjaan.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 