Bell Hooksin ”Feministinen teoria: Syrjästä keskiöön” (Oma suomennos) on yksi keskeisemmistä nykyfeminismin teoksista, joka toi aikoinaan köyhät ja vähemmistöt feministisen tutkimuksen ja politiikan keskiöön.
Kirja julkaistiin 1984 ja se kritisoi ankarasti valtavirtafeminismiä, joka oli pääosin keskittynyt valkoisten keskiluokkaisten naisten ongelmiin, eikä niinkään köyhien vähemmistönaisten tai –miesten ongelmiin. Vaikka kirja onnistui muuttamaan suurten feminististen liikkeitten luonteen ja nyt ne puuttuvat rasismiin, homofobiaan ja miehiä syrjiviin käytäntöihin, niin sen viesti on yhä ajankohtainen. Erityisesti, kun monet yhä virheellisesti pitävät feminismiä vihaisten lesbojen liikkeenä, jonka tarkoitus on alistaa valkoinen, lihaa syövä heteromies.
”Feministinen teoria: Syrjästä keskiöön” käsittelee esimerkiksi, miten tietynlaiset mieskuvat syrjivät miehiä, jotka eivät sovi tiukkaan sukupuolisteretypiaan. Tämä miehen oman identeetin ja kulttuurin asettamien paineitten välinen ristiriitaisuus aiheuttaa ahdistusta, joka pahenee taloudellisen syrjäytymisen myötä. Tämä köyhien ja identeettikriisissä olevien miesten syrjäytyminen purkautuu miesten väliseen ja naisiin kohdistuneeseen väkivaltaan. Eli jos feminismi haluaa lopettaa naistenhakkaamiseen, niin ei auta syylistää miestä, vaan on analysoitava miten eri yhteiskunnan valtarakenteet aiheuttavat miehen henkisen ahdistuksen. Hyvin ajankohtainen viesti nykyaikana, kun nuoria miehiä liittyy jihadistisiin ja äärioikeistolaisiin liikkeisiin.
Samalla kirja puuttuu sukupuoli- ja etnisten vähemmistöjen ongelmiin, jotka voitaisiin ratkaista purkamalla valtarakenteita, joisa yksi on dualistinen maalmankuva. Sen sijaan, että asetetaan heterot homojen vastakohdaksi, niin pitäisi purkaa kokonaan kuva ”oikeanlaisesta” sukupouolesta. Sukupuoli-identeetti on hyvin monimutkainen ja muuttuva olemus, jota on turha määritellä tiukkoihin kriteereihin. Sen sijaan meidän pitäisi purkaa sukupuolinormit ja hyväksyä sen laaja spektri.
Mitä tulee eri etnisiin ryhmiin, niin on tunnustettava, että eri etniset ihmisryhmät omaavat erilaisia kulttuureja ja eri sosiaalisia asemia, joita tulisi tunnustaa ja tutkia eri lähtökohdista. Esimerkiksi valkoinen keskiluokkainen uranainen ei kärsi samoista ongelmista, kuin lähiössä elävä musliminainen. Molemmat kärsivät erilaisista valtarakenteista, jotka voivat liittyä markkinavoimiin, sukupuolirooleihin tai tiedostamattomiin taustaoletuksiin. On annettava jokaisen etnisen ja taloudellisen ryhmän edustajalle tila ilmaista omat tasa-arvo-ongelmat, eikä lähteä saarnaamaan toisten ryhmien puolesta feminismiä.
Hooks on kirjoittanut kirjansa selkeästi ja hän kritioiskin akateemisen feminismin kryptistä kielenkäyttöä, joka vieraannuttaa kouluttamattomat ja marginaaliset ihmiset pois feminismista. Hooksin mukaan feminismi pitäisi olla kaiken kattava kansanomainen ideologia, joka ei lähde vastakkainasettelusta, jossa maailma jakautuu ystäviin ja vihollisiin. Sen sijaan feminismin on vastustettava järjestelmiä ja valtarakenteita, jotka sortavat ihmisiä eri tavalla.
Ainoa ongelma koko kirjassa on se, että se olettaa lukijan olevan vasemmistolainen antirasistinen feministi. Eli Hooks ei selitä feminismin ja antirasismin peruskäsitteitä tai miksi kapitalismi on huono järjestelmä ja sosialismi hyvä. Henkilökohtaisesti häiritsee, kun kirjat olettavat lukijan jo jakavan tietyn maailmankuvan. Tietty oletus aina rajaa joitain lukijoita pois.
Mutta sen sijaan, että Hooks lähtisi ajamaan kapitalistisen järjestelmän täydellistä kumoamista tai kommunistista järjestelmää, niin hän pyrkii vain kritisoimaan kapitalismin luomaa taloudellista epätasa-arvoa. (jota kukaan ei voi kiistää) Kirjan lopussa kirjailija, jopa kertoo, että länsimaisessa demokratiassa aseellinen vallankumous on taktisesti harkitsematonta. Sen sijaan järjestelmää on muutettava asteittan tasa-arvoisempaan suuntaan demokraattisin keinoin. Se tuleeko tulevaisuuden järjestelmästä marxilaisten märkä uni, on jätetty auki.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 