Homeroksen ”Odysseia” Kertoo kuninkaasta, joka voitettuaan Troijan taistelun, joutuu jumalten epäsuosioon ja eksyy pahasti merellä useiksi vuosiksi.
Tarinassa kuningas Odysseys kohtaa jumalia, hirviöitä ja muita ihmeellisyyksiä, jotka yrittävät tappa tämän. Mutta Odysseys onnistuu selviämään jokaisesta esteestä ja määrätietoisesti pyrkii palaamaan kotiin, missä joukko miehiä ahdiselee hänen vaimoaan.
Kuten on tyypillistä, niin tässäkin vanhassa myyttisessä romaanissa brutaalia seksiä ja väkivaltaa piissa, mutta mikä miellytti erityisen paljon, oli kirjan ilmaisutapa, joka ei ollut niin runollisen etäännyttävää, kuten yleensä myyttisissä kertomuksissa. Sitä oikeasti tunsi sympatiaa hahmoja kohtaan, jotka eivät olleet vain vertauskuvia tai symboleja, vaan ihan oikeita hahmoja, joilla on persoona ja unelmia.
En tiedä johtuuko se tietoisuudestani, että luen muinaista kirjallisuutta, joka perustuu arkaanisiin myytteihin, mutta rakastin kirjan yltiomaskuliinista henkeä, joka oli kova, väkivaltainen ja hikisen rintakarvainen. Tunsin, miten sisimässäni oleva etelä-amerikkalainen machohabitus pulpahti esiin ja hurrasin, kun urheat miehet taistelivat hirviöitä ja toisia miehiä vastaan, suurissa ruumillisissa kamppaluissa, joissa tulta, keihäitä, miekkoja ja nuolija käytettiin kukistamaan vihollisia. Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti, miten lihakset, silmät ja jopa sukupuolielin pahoinpidellään teräaseilla.
Tunsin erityistä tyydytystä, kun Odsseys pääsi kotiin ja alkoi lahdata silmittömällä väkivallala kaikki hänen vaimoaan haavittelevat miehet. Kirjassa selkeästi kohdellaan naista omaisuutena, johon ei saa koskea, mutta vaikka olinkin tietoinen tästä nykystandardeissa vastenmielisestä asenteesta, niin kirjan tarina vei mennessää ja tunsin Odysseuksen kostonhimon ja raivon. Kaikki se, mitä mies kärsi merellä ja samaan aikaan kotimaassaan joukko jäbiä haluaa ottaa ”hänen” vaimonsa?! Keihäs rintaan ja munat irti näiltä paskiaisilta, saatana!
Vaikka Homeroksen sukupuoliroolikuvaus on nykystandardeissa räikeän sovinistista ja patriarkaarista, niin silti kirjan machoilu oli todella viihdyttävää lukea ja oli kirjassa syvällisyyttä, ertyisesti lopussa, jossa Odysseys ei ole varma onko hän todella kotimaassaan, onko hän edes sama ihminen enää kaiken kokemansa jälkeen? Tämä tunteitten ristiriita käy toteen, kun Odysseys saa viimeisen vaimoaan haavittelevan sulhasehdokkaan brutaalisti lävistettyä, hän murtuu itkemään. Kaiken kärsimyksen jälkeen Odysseys viimein itkee, viimein antaa todelliset, tukahdetut tunteet valloilleen. Itsekin tunsin suurta helpotusta, kun Odysseys menee nukkumaan vaimonsa kanssa pehmeään sänkyyn. Viimein odysseia on loppunut, viimein mies on kotona, mutta onko hän enää sama mies?
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 