Hetkellinen kynttilä pimeydessä

Richard Dawkinsin ”Hetkellinen kynttilä pimeydessä” (oma suomennos) on tunnetun mikrobiologin ja uusateismin superhtähden omaelämäkerran toinen osa, joka alkaa ”Geenin itsekkyys” kirjansa julkaisemisen jälkeisestä elämästään. Miten Dawkinsista tuli tieten popularisoinnin, meemiteorian ja uusateismin suprtähti?

Dawkins käsittelee tässä laajemmin hänen kirjojensa takaisia tutkimuksiaan, sekä tavallista elämäänsä, johon kuuluu seminaareissa ja tutkimusprojekteissa hengaillu. Koska olen lukenut suurimman osan Dawkinsin kirjoista, niin oli vähän pitkästyttävää lukea kirjojen teesit uudelleen. Mutta koska Dawkins kirjoittaa niin hienosti, niin oli äärimmäisen ihanaa lukea hänen kuvaukset brittiläisestä tiedeyhteisöstä. Helsingin yliopiston meininki ei ainakaan humanistisessa osastossa ole niin hohdokkaan aristokraattista kuin vanhoissa brittiläisissä yliopistoissa. Mutta syy hankkimaan tämänkin kirjan luettavaksi ei ollut brittiläisen tiedeyhteisön kulissien takaisen elämän tarkastaleminen, vaan miehen ateismiaktivismista lukeminen!

Uusateismia piisaakin kirjassa. Vaikka Dawkins ei pidä termistä ”uusateismi” niin hän tunnustaa, että hänen, Hitchensin ja Harrisin retoriikka on hyökkäävämpi ja politisoituneempi uskontoja kohtaan kuin aiempien ateistien, joten hän myöntyy termin käyttöön. Dawkins ihailee suuresti Harrista ja Hitcensiä. Muta hän ei hengaillut kummankaan kanssa usein, vaan enemmänkin kovien tieteiten parissa työskentelevien ateistien kanssa, kuten Douglas Adamsin ja Neil Derasse Tysonin kanssa.

Dawkins ei tuntenut inhoa niinkään uskonnollisia fundamentalisteja kohtaan, jotka toki ovat hänen mukaansa raivostuttavaa sakkia, vaan spiritualisteja.  Dawkins vihaa spiritualisteja sen taka, koska hänen sanojensa mukan ”he yrittävät naamioida taikauskoisuuden pseudointelektuaaliseen filosofiseen sumuverhoon.” Dawkins arvostelee erityisen ankarasti Deepak Chopraa ja Karen Armstrongia (jälkimmäisestä itse pidän) Muta spiritualistit eivä olleet ainoat, vaan viholliseksi kelpasivat myöskin kaikki ateistit, jotka eivät ole yhtä ankaria uskontoja kohtaan kuin hän. Dawkins, jopa lainaa Salman Rushdien keksimää termiä ”mutta-rykmenttiä” joka tulee monien ateistien sanoista: ”Olen ateisti, mutta…” Haukkuaakseen näitä ihmisiä, jotka eivät suostu olemaan yhtä hyökkääviä ja yleistäviä uskontoja kohtaan kuin hän. Pakko myöntää, että pikku särö tuli sydämmeeni kun ylioppilasaikojeni sankari kertoo inhoavansa minun kaltaisiani ateisteja.

Jatkoin silti kirjan lukemista, koska Dawins kirjoittaa niin helvin henosti. Vaikka nostin esiin hänen inhokkinsa, niin suurin paino kirjassa on hänen rakkaus tieteeseen. Kirjassa kulutetaan aika paljon aikaa selitäämään joittenkin eläinten yksityiskohtia ja evolutiivisia prosesseja. Dawkins sanookin tässä kirjassa, että tiede ei tarvitse olla kylmän mekaanista, vaan se voi olla taidetta ja, jopa sakraalinen kokemus. Ainakin minä olen tuntenut uskonnollisiin kokemuksiin verrattavisssa olevia tunnetiloja lukiessani astrofysiikasta ja suurista evolutiivisista prosesseista. Jokin elämää suurempien luonnonilmiöitten kuvauksissa on kertakaikkiaan omaa tunnettilaa järisyttävää ja sitä Dawkins kästteleekin kirjoissaan.

Lopulta ihan mukavaa luettavaa ja erityisen hieno kuvaus ajastamme. Dawkins esimerkiksi jatkuvasti referoi YouTubea, Facebookkia ja Twiteriä, joista löytää kuva- ja tekstimateriaalia hänen elämänsä hetkistä. Tämä on ensmmäinen elämäkerta, jonka luin, jossa lukijalle osoitetaan, mistä voit tarkastella henkilön elämää videoina. Eli Dawkins ei ole mikään 1900-luvun alun muinaisjäännös, vaan ihan tässä ajassa oleva mies, joka on muuten yhä aktiivinen somettaja. Valitettavasti monet miehen uskonnollispoliittiset mielipiteet eivät ole enää samoja kuin minun. Silti hieno omaelämäkerta.