Paul Boghossianin ”Tedon pelko: kontruktivisia ja relativismia vastaan.” (oma suomennos) on filosofinen tietokirja, jossa pyritään perustelemaan, miksi nämä kaksi edellä mainittua tietämystä käittelevää tieteenfilosofista konseptia ovat täyttä paskaa.
Koska olen humanisti, niin olen omaksunut konstruktivismin ja relatvivismin akateemisina kehyksinä. Mutta koska pidän itseni haastamisesta, otin tämän kirjan lukulistalle. Oikeastaan laiton lukulistalle puoli vuotta ennen kuin pääsin yliopistoon. Syy oli se, että filosofi Peter Boghossian (ei sukua Pauliin) kirja ”A Manual for Creating Atheists” on kappale, jossa näitä käsitteitä kritisoidaan, koska ne ”mahdolistavat äärivasemmiston ja uskonollisen fundamentalismin leviämisen.” Ennen pidin tällaisä kritiikkiä äärioikeistolaisten hourailuina, joka kuuluu samaan roskatynnyriin kuin Hännikäisen ja Tiina Wiikin kauhuvisiot ”kulttuurimarxilaisesta salaliitosta”, mutta jos ihan oikea akateeminen filosofi kritisoi konstruktivismia ja relativismia, niin ehkä kritiikissä on jotain perää?
Luettuani kirjan loppuun, voin todeta, että konstruktivismi ja relativismi itsesään eivät ole epäuskottavia teoriakehyksiä, vaan niitten äärmmäisemmät muodot. Eli haaskasin aikaani, koska jopa Helsingin yliopiston konstruktivismiin erikoistuneen opettajan mielestä äärimmäinen konstruktivismi on huuhaata. Kuka järkevä ihminen oikeasti luulee, että koko todellisuus on vain yhteisöjen mielikuvien muodostama ja näin emme voi koskaan päästä lähelekkään objetiivista todellisuuden kuvausta? Jopa Paul Boghossian myöntää, että sosiaalinen konstruktivismi toimii joissakin konteksteissa, kuten sukupuolitutkimuksessa, mutta ei sillä voi alka kuvaaman fysiikkan ilmiöitä. Relativismi on sama asia. Tietyissä kontekstessa relativismi on väline, jolla pyriään ainakin kultuuritutkimuksissa vältämään sellaista ylimielisyyttä, jossa kutsuisimme saamelaisten uskomuksia ”taikauskoksi” tai ”yliluonnolliseksi” koska on todettu, että jotkut alkuperäiskansat eivät koe henkisiä kokemuksia mitenkään luonnon ulkopuolisina asioina, vaan itse osana luontoa. Tämän takia folkloritiikassa esimerkisi. Käytämme sanaa ”supranormaali” kuvaamaan haltja- ja peikkohavaintoja. Mutta menisimme todela typerään tietee tekemiseen, jos alkaisimme väitää, että haltijita on oikesti olemassa, koska jotkut oikeasti uskovat haltijoiten olemassaoloon.
Mutta Boghossian nostaa esiin saman esmerkin, jonka yliopisoni kulttuurperintökurssisakin käytettiin kulttuurirelativismin äärimmäisestä soveltamisesta. Eli Kennewickin pääkallokiista, mikä kuohutti joittenkin luokkatovereitteni tunteita niin paljon, että eräs jopa huusi luokassa, että ”voi hevetti!”.
USA:n Kennewickissä löydettin yli 9000-vuota vanha pääkallo, jonka DNA-tutkimukset voivat todistaa siirtyikö ihminen Pohois-Aasiasta Pohjois-Amerikkaan. Valitettavasti alueen alkuperäiskansa halusi haudata pääkallon ja estää sen tutkimukset. Paikallinen Kennewickin heimo ei usko evoluutioon, pääkallon arvioituun ikään tai siihen, että sen haltija on joskus voinut siirtyä mantereesta toiseen. Sen sijaan he uskovat omaan luomismyyttiinsä ja yrittivä käyttää alkuperäiskansoja suojelevaa lakia hyväkseen estääkseen tutkimukset. Tästä alkoi vosikymmenten köydenveto alkuperäiskansan ja tiedemiesten välilä. Tiedemiehet vetosivat ihmiskunnan tiedonjanoon alkuperästään ja auperäiskansa uskonnonvapauteen. Boghossianin mielestä tällaista kiistaa ei olisi olemassa, jos relativismia ja konstruktivismia ei olisi alettu ottaa vakavasti yliopistoissa.
”Tedon pelko: kntruktivismia ja relativismia vastaan.” antaa harvoja esimerkkejä siitä, miten näitä kahta tietenfilosofista käsitettä on käytetty väärin. Enemmänkin se pyrkii kumoamaan radikaalimpien ranskalaisten ja pohjoisamerikkalaisten postmodernististen näkemyksä näistä kahdesta käsitteestä. Ainoa kritisoitu filosofi, josta olin edes kuullut oli Richard Rorty. Ihme kyllä Foucault mainitaan vain kerran sivumennen, eikä häntä kritisoida, van kerrotaan että kontruktvismi on vaikuttanut hänen teorioihinsa.
Ehkä koska olin jo samaa mieltä siiä, että äärimmäinen konstruktivismi ja relativismi ovat typeriä, niin koko kirja tuntui todella turhalta ja ylipitkältä luettavalta. Ainoa syy, miksi luin kiran loppuun, oli sen lyhyys. Vain vähän yli sata sivua ei ole pahaa. Ehkä kirja kannattaa lukea vain, jos haluaa vaikuttaa fiksulta kun riitelee, jonun kanssa, joka ei suostu uskomaan, että on olemassa objektiivisia faktoja tai sitten jos haluat saada akateemista perspektiiviä akateemisten tieteenfilosofisten konseptien ylilyönneistä.
Mutta, kun mietin tätä koko aikauttamme, jossa ideologiotten fanaatisuus ei ole enää uskonnollisten fundamentalistien yksinoikeus, vaan vaihtoehtoiset faktat ovat vallassa, niin tämä kirja onkin äärimmäisen ajankohtainen.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 