Franz Kafkan ”Oikeusjuttu” kertoo pankkivirkailijasta, joka saa ilmoituksen rikossyytteestä. Päähenkilö ei muista tehneensä mitään rikosta ja alkaakin selvittämään, miten hän voi päästä irti syytteistä.
Olin lukenut vain Kafkan ”Muodonmuutos” ja se oli hyvällä tavalla kauhistuttavan masentava, joten otin tämänkin kirjan luettavaksi.
”Oikeusjuttu” kuvaa täydellisesti byrokratian tuoman voimattomuuden ja kauhun. En ennen tiennyt, että joku voisi kirjoittaa kauhukirjan byrokratiasta, mutta Kafka onnistui. En ole ollut kosketuksissa suomalaisen byrokratian kanssa niin paljon, että olisin törmännyt ylitsepääsemättömiin teknillisiin ongelmiin, joita virastoissa voi kohdata. Mutta asuin Brasiliassa, missä olen kuullut niin paljon kauhutarinoita paikallisesta byrokratiasta, että sitä voisi melkein kutsua osaksi kansankerrontaa. Brasiliassa byrokratia on satoja vuosia vanhaa siirtomaa-ajan ja 60-luvun oikeustodiktatuurin byrokratiajärjestelmien muodostama hirviö, joka on suunniteltu musertamaan ihmisen tahto elää. Samalla olen lukenut Venäjän byrokratiasta, jota on kuvattu vastaavaksi. Kafkan ”Oikeusjutussa” oikeudenkäyntiin liittyvä byrokratiahelvetti on viety äärimmilleen, mutta ei tarpeeksi, että siitä tulisi epäuskottava.
Kirjassa byrokratian miljoonat säännöt, asetukset ja teknilliset kikat ovat lähes tuntemattomia sankarille. Tämän on etsittävä eri virastoista ja paikoista henkilöitä, jotka voivat kertoa, miten oikeusjutusta selvitään, miten tietty tekninen asetus voi vaikuttaa hänen tuomioonsa. Kaikki kertovat erilaisia tarinoita, kenelläkään ei oikeastaan ole hajua kaikista säänöistä ja lukuisia legendoja liikkuu esimerkkitapauksista. Novelli menee maagisen realismin puolelle, mutta ihanien viidakkojen ja värikkäitten hahmojen sijaan Kafkan maaginen realismi on harmaa orwelilainen urbaani helvetti. Mikään ei ole totta ja kaikki on sallittu, paitsi tämä, tämä ja tuo asetus, johon tarvitaan eri viraston allekirjoitus ja leima tähän liitteeseen, jonka saa kolmannesta virastosta.
Kaikki on pirun vaikeaa hahmolle ja lukija tuntee sen voimattomuuden ja halun vain luovuttaa ja antaa byrokratian rattaat murskata sinut allesi. Silti tarinan sankari on päättäväinen selviämään ongelmista ja kukistaa häntä vastaan toimivat tuntemattomat hallinnolliset voimat. Kuten aiemmin sanoin, niin en tiedä onko Suomessa byrokratia yhtä ahdistavaa, mutta tiedän että se on muissa maissa, joten tämä kirja ei ole vain liioiteltua fantasiaa. Jos on asunut Etelä-Amerikassa, niin tietää vallan hyvin, että surrealismi ei ole fiktiota, vaan ihan kiven kovaa ja kauhistuttavaa kafkamaista todellisuutta.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 