Ida B. Wells-Barnettin ”Etelän kauhut: lynkkauslaki ja kaikki sen vaiheet” on 1892 USA:ssa julkaistu manifesti, jossa ajettiin niinkin radikaalia ehdotusta, että ehkä afroamerikkalaisia ei pitäisi lynkata jokaisen raiskausepäilyn takia?
Kuulin tästä pamfletista, kun katsoin Henry Louis Gates Jr:in YLE-Teemassa esitettyä dokumenttisarjaa ”Afroamerikkalaiset”. Aikalaiskuvaus lynkkauksen kauhuista kuulosti mielenkiintoiselta luettavalta, erityisesti kun sen kirjoittaja oli naistoimittaja. Kun ajatellaan 1800-lukua, niin viimeinen asia, mitä kuvitellaan, on että nainen, erityisesti afroamerikkalainen nainen olisi toimittaja, joka uskaltaisi uhmata vallitsevia ”kristillisiä arvoja”, mutta sellaisiakin sisukkaita yksilöitä oli tuohon aikaan.
Wells-Barnett kuvaakin kirjassaan hyvin tarkasti, miten Etelä-valtioissa afroamerikkalaisia syytettiin raiskauksista. Joskus riitti, että valkoinen nainen oli ollut rakkaussuhteessa afroamerikkalaisen kanssa tai sitten, että raiskattu kertoi raiskaajan ihonvärin. Molemmissa tapauksissa kunnan valkoiset miehet kokoontuivat ja etsivät joskus ensimmäisen afroamerikkalaisen, jonka näkivat ja brutaalisti lynkkasivat tämän.
Kirjassa kuvatut lynkkaukset ovat todella brutaaleja. Ihmisiä ei vain hakattu kuoliaaksi, vaan heiltä joskus leikattiin raajat irti, paloilteltiin sormia, hirtettiin, ammuttiin, heitettiin sillasta alas tai poltettiin elävältä. Lynkkauksia sallivia lakeja ei ollut, vaan oli lakeja, jotka estivät ihmisiä saamasta sakko- tai vankeustuomiota siitä, että nämä joukossa murhasivat epäillyn. Voitte toki ihmetellä onko tällainen juridinen kiemura edes järkevä? mutta pitää muistaa, että kun vähemmistöjä halutaan alistaa, niin järkeä ei tarvita.
”Etelän kauhut” kuvaa, miten lynkkaajat eivät suinkaan olleet suistometsissä lymyäviä punaniskoja, vaan yhteisön arvostettuja keskiluokkaisia kauppiaita ja raatimiehiä. Nämä lihavat ja hyvin hartaat ”kristityt” kokoontuivat ryhmissä ja lähtivät terrorisoimaan afroamerikkalaisia naapureita. Useimmiten raiskausta ei ollut edes tapahtunut, vaan joskus valkoinen nainen oli pettänyt aviomiehensä ja puolustaakseen ”kunniaansa” tämä syytti rakastelijaa raiskaudesta. Yhteisön arvostetut jäsenet eivät haluneet koskaan odottaa oikeudenkäyntiin saakka, koska kuulemma ”uhria ei haluttu ahdistaa traumojensa muistelulla” oikeudenkäyntikuulusteluissa. Uhrien psykologisesta traumasta huolestuneet miehet lähtivät sitten reippaale happihypylle ja murhasivat brutaalisti jonkun afromaerikkalaisen, joskus jopa 13-vuotiaita.
Tietenkin kuka tahansa etnisyydestä riippumatta, joka valitti koko lynkkauskuviosta ja sen epäinhimmillisyydestä sai polttopulloiskuja tai ammuttiin. Kirjailijaa kertoo, miten häntä on useita kertoja uhattu tappaa, sekä miten tämän lehtitalo nimeltä ”Sananvapaus” kärsi murroista ja tuhopoltosta. Kuitenkin Wells-Barnett uskalsi kirjoittaa manifestinsa ja hän selvisikin Etelän kauhuista nousemalla yhdeksi aikansa tunnetuimmaksi ihmisoikeusaktivistiksi.
Vaikka kirja on lyhyt, niin se kertoo todella tarkasti, miten brutaaliksi rasismi voi mennä, jopa rauhanajan vauraissa demokraattisissa yhteisöissä. Kirja kertoo hyvin, miten rasismi muotoitui kontrollijärjestelmäksi, jolla ylläpidettiin ”rodullista puhtautta” hirvittävän väkivallan uhalla.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 