Harhaoppinen

Ayaan Hirsi Alin ”Harhaoppinen” on kiistanalaisen islam-kriitikon manifesti islamin reformin puolesta.

Tunsin Alin ennestään. Tämä edustaa islamista luopuneitten äärimmäisintä päätä. Hirsi Alin kokemuksest islamista olivat pahimmat mahdolliset ja ymmärrettävästi nainen on hyvin vihainen. Kuitenkin kehotus julistaa sota islamia vastaan ja yhteistyön tekeminen oikeistolaisen fundamentalistikristityn Dennis Pragerin kanssa, eivät tuoneet paljon ystäviä. Vaikka nämä edellämainitut tapaukset muodostivat mielessäni kuvan, hyvin katkeroituneesta ihmisestä, joka on liukunut huonoon seuraan, niin päätin lukea yhden hänen kirjoistaan. Erityisesti, kun ne ovat helvetin suosittuja.

”Harhaoppinen” on Hirsi Alin viimeisiä kirjoja ja sen näkee. Kirjailija tunnustaa, että hänen aiemmat mielipiteensä eivät olleet kovin suosittuja, eivätkä edistäneet ihmisoikeuksia. Opittuaan virheistään Hirsi Ali opiskeli vähän syvemmin entistä uskontoaan ja tajusi, että se ei ole absoluuttisen pahuuden ilmentymä, vaan kuten muutkin uskonnot: Ajassa ja paikassa muuttuva kokoelma idoita, joilla koetaan olevan metafyysinen alkuperä.

Tässä kirjassa Hirsi Ali jakaa muslimit kahteen leiriin. Mekka-muslimeihin, jotka ovat enemmistö rauhaa rakastavia tolkun muslmeja ja äärimmäisiin vähemmistöläisiin Medina-muslimeihin. Hirsi-Alin mukaan Medina-muslimit ovat  barbaarisia kuolemaa ihannoivia sekopäitä. En ole aiemmin kuullut tällaisesta jaosta. Yleensä muslimit jaetaan tavallisiin uskovaisiin, radikaaleihin, poliittista islamia ajaviin islamisteihin ja sitten väkivaltaan turvautuviin jihadisteihin. Mutta Hirsi Alin teesi on, että itse islamissa on tiettyjä teologisia koulukuntia, jotka korostavat Muhamadin elämän myöhempiä elämänvaiheita Medinassa ja nämä ovat ”ongelma”. En ala tässä selostamaan profeetan elämänvaiheita, mutta kerron sen, että Medinasta lähdettiin heiluttamaan sapeleita, kun taas Mekassa keskitytiin henkiseen pelastukseen.

Kirjan alku on aika hyvä. Kirjailija käy läpi Alin omia kokemuksia, eri islamilaisten koulukuntien kanssa, sekä käy läpi joitain teologisia ja historiallisia kohtia. Vaikka Hirsi Alin selostuksessa henkilökohtaisesti ei ole mitään uutta, niin oli kiva, että hän on muuttanut mielipiteensä järkevämpään suuntaan. Valitettavasti kirjan keskikohta lähtee lapasesta.

Kirjan keskikohta on täynä pieniä historiallisia ja teologisia epätarkkuuksia. Hirsi Ali ei kirjoittanut mitään väärin, vaan enemmänkin jätti mainitsemasta tiettyjen asioitten konteksteja. Näitten kontekstien puute ohjaa islamilaista teologiaa tietämättömän ihmisen tiettyyn suuntaan. Vaikka teksti on hyvin maltillistä, niin kokonaiskuvassa muodostuu käsitys, että islami on pohjimmiltaan väkivaltainen uskonto, joka korostaa kuolemaa, eikä niinkään elämää. Sinänsä ei ole väärin, että tällaisia ristiriitaisia tulkintoja olisi olemassa islamista. ISIS ei teekkään muuta kuin mässäile kuolemalla ja odota maailmanloppua, mutta se ei ole valtavirtaislamin näkemys.

Mutta, kuten monet ovat kertoneet minulle, niin teologisella oikeaoppisuudella ei ole suurta väliä tavallisten ihmisten mielissä. Sitten tietenkin on sekin, että tämä kirja ei yritäkkään olla mikään islamilaisen teologian opus, vaan manifesti. Pahimmat virheet kirjassa ovat Hirsi Alin argumentit. Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että jihadismi on islamin inspiroima, mutta eri mieltä siitä, että se olisi ainoa lähde. Hirsi Ali esimerkiksi sivuttaa täysin geopolitiikan tai sosioekonomiset muuttujat. Hirsi Alin mukaan ihmiset radikalisoituvat ainoastaan, koska islamilaisessa teologiassa kannatetaan jihadia. Alin mukaan jos Koraanissa ja haditheissa ei kannatettaisi sodankäyntiä, niin islamilaista terrorismia ei olisi olemassa. Esimerkkinä tästä Hirsi Ali nojaa esimerkiksi Palesiinan, jossa hänen mukaansa on eniten itsemurhapommittajia. On totta, että palestiinassa on paljon ääriajattelua, mutta Hirsi Ali ei mainitse, että ehkä osasyy syvään vihaan on Israelin hallituksen ja siirtokuntalaisten toimet alueen asukkaita kohtaan? Ei tietenkään. Hirsi Alin logiikan mukaan, jos palestiinalaiset olisivat kristittyjä, niin he olisivat alistuneet ilomielin Israelin miehityspolitiikaan. Siten tietenkin Hirsi Ali ei maintise, että muslimit eivät keksineet itsemurhapommituksia tai terrorismia, että oikeastaan islamilainen terrorismi on aika uusi ilmiö.

Kirjassa on muitakin epätarkkuuksia tai asioitten mainitsematta jättäminen, kuten sen, että Länsi-Saharassa on muslimivähemmistö nimeltä sahrawit. Sahraaweilla on oma vapautustaistelu Marokkoa vastaan ja sahravien etua ajaa Polisaario niminen liike. Polisaario on pitäytynyt aseellisesta vastarinnasta useita vuosikymmeniä, vaikka kuinka Marokon hallitus sortaa sen edustamaa kansaa. Sitten Hirsi Ali ei mainitse Ahlu Sunna Waljama’a-sissejä, jotka ovat itä-afrikkalaisia suufilaisia, jotka kristittyjen rinnalla taistelevat salafi-jihadisteja vastaan. Mutta ei tetenkään Hirsi-Ali heitä mainitse näitä muslimeita, hänellä on pelkoa myytävänä.

Mutta pahin looginen virhe kirjassa oli, kun Hirsi Ali mainitsi brittiläisen muslimiradion, jossa juontaja kehotti kiduttamaan homouden pois sukulaisista.  Radio sai oikeutetusti sakot vihapuheesta, mutta Hirsi Alin mukaan radio olisi pitänyt menettää radioluvan ja sen juontajat pidättää vihapuheesta. Samaa mieltä, paitsi, että kirjailija kulutti ennen tätä hirveän paljon aikaa puolustaen sananvapautta ja oikeutta loukata ihmisten tunteita. Eli samaan aikaan Hirsi Ali puolustaa absoluuttista sananvapautta ja kovempia vihapuhelakeja. Mielestäni ihmisen pitää valita jonpi kumpi, jos aikoo tehdä asiasta poliittista uraa, kuten Hirsi Ali on tehnyt.

Kirjan lopussa sitten lähdetään puhumaan islamin reformoinnista. Olen samaa mieltä, että islamilaista teologiaa pitäisi selkeyttää ja irtisanoutua selvemmin vanheunteista ihmisoikeuskäsityksistä. Olen eri mieltä kuitenkin kirjan pääteesin kanssa, jonka mukaan islamin pitäisi hylätä vähäpätöinen jihadi. Mielestäni olisi todella epäreilua riisua joltain uskonnolta sen oppi väkivaltaisesta vastarinnasta. Esimerkiksi. kristinuskolla on käsitys oikeutetusta sodankäynnistä. Ikävä kyllä maailmassa voi tulla hetkiä, jolloin joutuu sorron kohteeksi ja silloin ehkä ainoa tapa puolustaa omaa olemassaoloa tai vapautta, on panna vastaan ja rikkoa lakeja. Esimerkiksi tuomitsemmeko Toisen maailmansodan juutalaisten ja muitten vähemmistöjen muodostamia vastarintaliikkeitä? Tuomitsemmeko suomalaisia jääkäreitä, jotka lähtivät oppimaan sotataitoja Saksassa, jotta palattuaan voisivat vapauttaa Suomen? Emme. Vaan pidämme heitä sankareina, koska kuka oikeasti haluaa joutua sorron kohteeksi? Tietenkin tällä hetkellä suurin osa jihadistisesta terrorismista ei ole oikeutettua, mutta emme tiedä, mitä tulevaisuus tuo.

Hirsi Ali tarkoittaa hyvää kirjassaan, mutta on parempiakin kirjoja koskien islamin reformia, kuin tämä.