Malala Yousafzain ja Christina Lambin kirjoittama ”Minä olen Malala – koulutyttö, jonka Taliban yritti vaientaa” on nuoren pakistanilaisen ihmisoikeusaktivistin omaelämäkerta, jossa hän kertoo, miten hän yritti sortaa lihaa syöviä, heteromiehiä ja nämä ampuivat tätä päähän.
Kirja siis seuraa Malalan ja tämän isän vaikeaa työtä rakentaa ja ylläpitää kouluja Pakistanin Swat-laakossa, joka oli jo muutenkin heimokultuurinsa takia melko takapajuista ja konservatiivista, mutta aisiat pahenivat entisestään, kun joukko heteronormatiivisia miehiä ei suostu enää koulutyttöjen ylivaltaan ja alkaa implementoimaan perinteisiä perhearvoja, kuria ja järejestystä sharia-lailla.
Vaikka tiesin jo Malallan tarinan uutisten takia, niin silti hämmästyin tämän kirjan taiteellisista ansioista. Naisen omaelämäkerta ei vain kerro tämän elämänvaiheista, vaan se on mikrokosmos koko Pakistanin maasta. Minulla oli yliopisto-opintojen takia menossa Pakistanin historiasta opiskeleminen ja oli hämmästyttävää, miten yhden yksilön elämäkertaan on onnistuttu kiteyttömään kokonaisen valtion historia, kulttuuri, uskonto ja ilmapiiri.
Malala esimerkiksi kritisoi ankarasti oman heimonsa kulttuuria, jota tämä piti takapajuisena, mutta hän ei tyytynyt myöskään talebanien äärimmäiseen radikaaliin islamintulkintaan, jota hän piti vielä pahempana. Vaikka Malala taistelee fundamentalismia ja jihadismia vastaan, niin hän kuvaa itseään hyvin uskonnolliseksi ja vetoaa jatkuvasti pyhiin teksteihin puolustaakseen naisten itsemääräämisoikeutta, koulutusta, uskonnonvapautta, demokriatiaa ja tiedettä. Yllätyin esimerkiksi, että Malalan suosikkikirja on Stephen Hawkingin ”Ajan lyhyt historia”. Ehkä viimeisin kirja, jonka kuvittelisi uskonnollisesti konservatiivin lukevan. Mutta Malalan konservativismi on hyvin erilaista kuin kuvittelisi. Hän pitää uskontoa henkilökohtaisena asiana, josta saa lohtua vaikeissa tilanteissa, eikä itsenäisen logiikan korvaajana.
Valitettavasti hän joutuu taistelemaan ylivoimaisia vihollisia vastaan, eli talebanit, joilla on aseet ja tiukka fanaattisuus. Talebanit kuvataan kirjassa tavalla, joka tekee aika loogiseksi rinnastaa heitä SS-joukkoihin. Sen verran totalitaristisia ja sadistista porukkaa he ovat. Talebanit ovat kirjan mukaan niin brutaaleja, että jopa vanhoollisimmat heimojäsenet pitivät heitä barbaareina raakalaisina. Lukiessani tätä kirjaa, teki mieli vain lentää Pakistaniin ja kerätä kaikki lapset Suomeen turvaan. Jotenkin on eri asia lukea kolmannen persoonan akateeminen selostus jonkun vieraan maan historiasta kuin lukea jonkun henkilökohtaiset kokemukset maasta. Pakistan on hirveä paskamyrsky, erityisesti jos on lapsi. Silti Malala ja tämän isä eivät luovuta, vaan taistelevat naisten oikeudesta sortaa heteromiehiä, kunnes kohtalokas terrori-isku iskee tyttöä.
Mutta mielenkiintoisinta nuoren ja päättäväisen feministin persoonan ja elämän tarkastelu oli monipuolinen kuvaus Pakistanista. Vaikka maassa on niinkin brutaaleja ihmisiä, kuten talebanit, niin kirjassa kuvataan laaja kirjo erilaisia ihmisiä, jotka eivät ollenkaan hyväksy talebanien tiukkaa ja anakronistista uskonnon tulkintaa. Samalla siinä arvostellaan ankarasti korruptoitunutta Pakistanin hallitusta ja ihmisiä, jotka syyttävät kaikkia maan ongelmia Yhdysvaltoja. Malala kertookin, että jopa häntäkin on haukuttu ”Obaman kätyriksi” (yksi asia, mitä meillä on yhteistä.).
Todella innostava ja samaan aikaan kauhistuttava kertomus ihmisoikeuksien taistelusta ja pahoista voimista, jotka yrittävät vetää ihmiskunnan takaisin barbarismiin. Mutta samalla kirja on hiipivä sosialistinen manifesti, jossa ajetaan globaalin julkisen koulutuksen puolesta, mikä lämmittää suomalaisen sydäntä.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 