Jaakko Hämeen-Anttilan ”Islamin miekka – Idän ja Lännen konfliktien historia” on tietokirja, joka kertoo otsikossa mainituista konflikteista, mutta myöskin, miten islamilainen teologia on suhtautunut sotimiseen.
Hämeen-Anttila aloittaa kirjansa profeetta Muhammadin lyhyellä elämäkerralla, jossa hän keskittyy erityisesti taisteluihin, jotka tapahtuivat samaan aikaan kuin profeetta muotoili Koraania. Hämeen-Anttila korostaa sitä tunnettua faktaa, että Koraanin vanhimmat suurat (kappaleet) ovat aika edistyksellisiä ja pasifisteja aikaansa nähden, mutta uudemmat, Medinan maanpaon aikan muotoildut osiot taas eivät. Eli kokonaisuudessaan Koraani on aika ristiriitainen kirja, jota ei voi yksiselitteisesti pitää rauhan tai sodan oppikirjana.
Sen lisäksi, että kirjailija selittää, joittenkin Koraanin suurien, hadithien ja Muhammadin tekemisten historiallisia konteksteja, niin hän myöskin esittelee Koraanin sotaisia suuria kokonaisuudessaan. Koraanissa on tosiaan ohjeita vääräuskoisten tappamiseen, mutta ne on esitetty puolustussodan näkökulmasta. Esimerkiksi suura 9, jossa on kehotus tappaa vääräuskoisia, missä ikinä niitä näkee, käsittelee tapausta, jossa vääräuskoiset rikkovat sopimuksen ja aloittavat aggression muslimeita vastaan. Tietenkin voisimme kyseenalaistaa, miten ”pyhä” uskonto voi olla, jos se kehottaa ylipäätänsä tappamaan ihmisiä ja vielä kiduttamaan heitä? Mutta uskonnot eivät muutenkaan ole johdonmukaisia moraalinsa kanssa, erityisesti jos ne kehittyivät tuhansia vuosia sitten. Samainen suura jatkuu vielä käsittelen mahdollisuutta antautumiseen ja rauhanomaisten suhteitten palauttamiseen. Eli niin kuin vastajihadistit, niin jihadistit valitsevat Koraanista ja haditheista heidän narratiiville mieluisemmat osiot ja jättävät huomiotta toisia.
Ainoa islamin ongelma, mitä ei voi kaarrella tai kierrellä on Hämeen-Anttilan mukaan se, että islamista luopuminen tarkoittaa kuoleman tuomiota. Valtavirtateologian mukaan islamista ei voi luopua. Hämeen-Anttila korostaakin, että islamilainen teologia on suvaitsevaisempi eri uskontoja kohtaan ja tukee rinnakkaiseloa, mutta jos kerran liittyy islamiin, niin siitä ei voi luopua. Tämä liittyy enemmänkin Muhammadin Medinan vaiheen taisteluihin, joissa islamista luopuminen tarkoitti käytännössä heimolojaliteetin vaihtoa, eli maanpettuuruutta. Tämä on ehkä se yksittäinen kohta, mikä on kaikista ikävin koko uskonnosta ja joka tarvitsee reformia. Onneksi lääke on sekularismi.
Toinen hyvä huomo, on että Koraani painettiin yksiin kansiin vasta vuosikymmeniä Muhammadin kuoleman jälkeen ja suurin osa hänen elämäänsä perustuvat hadithit satoja vuosia myöhemmin. Pyhien tekstien puhtaankirjoittamiseen ja kokoamiseen liittyi samoja valtapoliittisia juonitteluja kuin Raamatun kokoamisessa. Monet kertomukset, kuten Muhammadin toivomus globaalista islamin maailmanvalloituksesta sodan kautta, on osoitettu myöhemmäksi sepiteeksi, jolla pyrittiin perustelemaan kalifaatin imperialismia. Muhammadin Medinan kauden sotaretket eivät ollleet nykyisessä mielessä sotaretkiä, vaan beduiiniheimojen perinteisiä ryöstöretkiä, joilla rahoitettiin omaa toimintaa. Niihin ei liittynyt Isiksen tulkinaa jatkuvasta pyhästä sodasta, jossa niellään alueita miekkalähetyksellä. Tämä tulkinta tuli vasta myöhemmin profeetan kuoltua. Mutta mistä lähtien historialliser faktat ovat kiinnostaneet fundamentalisteja?
Teologisen osion jälkeen kirja pyrkii kertomaan lyhyesti koko muslimi-imperialismin historian. Historiaan liittyy profeetta Muhammadin kuoleman jälkeen muodostunut valtatyhjiö, joka purkautui lukuisiin sisällissotiin, kalifeihin ja uusiin profeettoihin. Kaikki konfliktit eivät päättyneet häviäviän profeetan kuolemaan. Joskus, kuten tapahtui Asad-heimon profeetta Talhadille, tämä hyväksyttiin takaisin kalifaatin hallintoon. Eli islamilaisen maailman alkuaikoina itsensä uudeksi profeetaksi julistaminen ei koettu aina vääräuskoisuudeksi, josta ansaitsi kuoleman. Varhaisissa islamin vuosikymmenissä uskonto ei tulkittu kuin ISIS ja Saudi-Arabia nykyään. Kirjailina painostaakin, että islam, kuten kristinukso tai kommunismi ovat ideologioita, jotka eivät ole muuttumattomia kokonaisuuksia, jotka manipuloivat ihmismieliä, vaan ihmismieli manipuloi ideologiaa.
Hämeen-Anttilan suhtautuminen islamiin onkin tässä kirjassa, kuten muissakin teoksissa hyvin uskontotieteellinen ja ei kyllä edistä käsitystä, että islam olisi mitenkään Jumalan luoma uskonto. Enemmänkin islam on kuten muutkin uskonnot, vain yksi ihmisten keksintö muitten joukossa, joka enemmänkin heijastaa ihmisten omia sen aikaisia ihanteita kuin jotain pysyvää.
Hämeen-Anttila kertoo kirjassan pitkälti samaa tarinaa kuin Graham E. Fullerin ”Maailma ilman islamia” kirjassa. Eli muslimi-imperiumin johtoa kiinnosti uskonto ajoittain, mutta suurimmaksi osaksi vallanhalu ja perinteiset maalliset vaikutteet ajoivat heidät sotiin naapureitten kanssa. Esimerkiksi lukuisat sodat rajanaapureitten kanssa eivät aina olleet sotia, vaan ryöstöretkiä ja joittenkin kalifien aikan sodat olivat tapa, jolla saatiin pidettyä jättiläismäiset armejat tyytyväisinä, eikä miettimässä, miten anastaa valta itselleen sotilasvallankaappauksella. Uskonto oli hyvin harvoin sulttaanien ja kalifien motivaatio lähteä sotimaan, vaan ihan maalliset syyt olivat motivaattoreina. Kirjassa jatkuvasti verrataan kalifaattia länsimaisiin imperiumeihin ja keskiaikaisen Euroopan keskenään sotiviin maihin. Näin antaen perspektiiviä, joka poistaa sen käsityksen, että islaminuskoiset maat olisivat erityisen sotaisia.
”Islamin miekka – Idän ja Lännen konfliktien historia” on näin hyvä kirja, joka ei kaihda kertoa uskonnon pimeimmistä puolista, mutta samalla se antaa historiallista perspektiiviä, jossa näkyy, että Isiksen ja Saudi-Arabian kaltaiset muslimitotalitaristit ovat aika nuorta perua. Vähäpätöisempi jihadi muotoitui poliitiseksi opiksi vasta Ristiretkien aikana ja Saudi-Arabian virallinen islamintulkinta wahhabismi vasta 1700-luvulla. Islam ei ole muuttumaton monoliitti, vaan ihmisten mielikuvituksen tuoteta, jota voidaan olosuhteista riippuen käyttää niin hyvään kuin pahaan.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 