Vaikka urheilen kehoni integriteetin ylläpitämiseksi, niin vihaan sitä, joten tämä oli todella vaikea paikka. Olin hypännyt Helmetin-varjotietokirjahaasteeseen ja yksi kohta oli urheilu. Olisin voinut valita jonkun tunnetun urheilijan elämäkerta, joka varmaan kulkisi samalla kaavalla, eli ongelmanuori köyhistä oloista, joka pelasti itsensä urheilun kautta, kunnes sekosi huumeisiin ja naisiin. Mutta olen nähnyt jo monta sen aiheista elokuvaa, eikä kiinnostanut. Päätin haastaa itseni ja lukea mahdollimman tylsän urheilukirjan. Etsin urheilulajin, joka vähiten kiinnostaa ja löysin Tauno Juurtolan hiihto-oppaan ”Hiihto, mäenlasku ja pujottelu” Näinkin seksikäs nimi ei voi sisältää muuta kuin maailman jännittävintä urheilukuvausta!
Lisätääkseen vitutuksen astetta luin tämän kirjan kesällä, jotta voisin hyötyä mahdollisimman vähän siitä. Älkää tuomitko. Jotkut ihmiset äänestävät populistisia puolueita ja minä luen hiihtokirjan kesällä vaikka en hiihdä!
Tauno Juurtolan kirja on äärimmäisen tekninen, mutta samaan aikaan hämärä. Vaikka hän kuvaa hiihtämisen tarpeelliset ruumiinliikkeet ja hiihtoradan rakentamisen eri vaiheet, niin mitään ei jäänyt oikein mieleen. Kuvittelin vain, miten joku pitää tätä kirjaa kädessä keskellä metsää ja yrittää asettaa kehonsa kirjan todella hienoihin piirustusten ja lyhyitten kuvausten mukaan. Mutta Juurtola on kansan mies ja hänen retoriikkansa vihjailee, että tämä on jokamiehen hiihtokirja, jossa viitataan paikallisiin yhdistyksiin, jotka voivat käyttää tätä kirjaa rakentaakseen omalla kunnalle tai naapurustulle hiihtoradan.
Joka ikinen käden, torson ja jalan liikkeet on kuvattu vaiheittain. Ensin on kuivaharjoittelu, jossa edetään varovasti vain sukset jalassa, mutta ilman sauvoja. Eihän tässä mitään ekstremeurheilua opeteta! Mutta jo seuraavalla sivulla on sauvojen kanssa tehtävät liikkeet. Voin sanoa, että Juurolan kuvaus oli niin intohimoinen, että aamukahvit melkein menivät väärään kurkkuun.
Tietenkin mieleen jäivät opetukset siitä lumenhoidosta. Hiihtoradan lumi voi vaurioitua liian rajusta hiitämisestä ja näin sitä pitää paikata muutamia kertoja, että niistä kuolemantapauksista vältytään. Eli tässä on todella rajua meinkiä. Erityisesti jos lukee luvun koskien metsänraivausta ja hyppyrimäkien rakentamisessa. Suomessahan on se ikävä asia, että jääkausi silitti kaikki vuoremme paskaksi, joten kunnon alppihiihtoa ei täällä voi tehdä. Suomalaisen jokamiehen on tyydyttävä rakentamaan hyppyrimäkiä kylän hiihtoradalle. Voitte tuntea sen tunnekuohunnan, joka pursuaa Juurolan tekstistä jääkauden vääryyksistä sinivalkoista kansaa kohtaa.
Mutta ottaen pois kirjan kansakoulumaisen otteen, niin tämä oli odotettavasti todella puuduttavaa näin ei-hiihtäjänä. Ehkä ainoa kohokohta oli kirjan lopussa, kun kerrotaan miten järjestää nuorille hiihto-opetusta ja siinä huomautetaan, että ei saa kuluttaa liikaa aikaa näyttääkseen omalla toiminnallaan, miten hiihdetään, koska sivussa odottavat oppilaat voivat jäätyä kuoliaaksi!
En olellankaan tiedä voiko tätä hiihto-opasta suositella ja lukeeko joku oikeasti hiihto-oppaita, mutta pidän plussana, että kirja on vain 103-sivua pitkä.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 