Sven Lindqvistin ”Tappakaa ne Saatanat” on pohdiskeleva tietokirja siitä, miten eurooppalaiset lähtivät tuomaan demokratiaa ja ihmisoikeuksia globaalille etelälle ja vahingossa orjuuttivat, raiskasivat, alistivat ja massamurhasivat sen asukkaat.
Otsikossa oleva lause on suomennos Joseph Conradin ”Pimeyden sydän” kirjassa esiintyvästä lauseesta, joka Lindqvistin mukaan tiivistää eurooppalaisen ”tieteellisen” rasismin. Kuten on oletettavaa, niin tämä on helvetin rankka kirja, joka pyrkii runsailla aikalaiskuvauksilla todistamaan, että Natsi-Saksa ja holokausti eivät olleet mikään ”poikkeus”, vaan oikeastaan vuosisatojen eurooppalaisen rasismin kulminaatio. Hitler oli imperialismin viimeinen tuotos, loppuun hiottu ja tehokas massamurhaaja, joka hyödynsi kaiken eurooppalaisen kulttuurin, sivistyken ja teknologian raismin ”lopulliseen ratkaisuun.”
Ainoa ongelma kirjassa on sen pohdiskeleva ja puolihenkilökohtainen sävy. Lindqvist kuvaa ensimmäisessä persoonassaan tutkimusretkeään Afrikassa, missä hän kuvaa hotelleja, aavikoita ja ihmisiä, joitten ohella hän sitten kertoo eurooppalaisen imperialismin historiaa. Mielestäni näin rankka aihe olisi käsitelvätä objektiivisemmin, jotta saadaan vakuutettua, jopa ne ihmiset, joita varten tämä kirja on tarkoitettu.
Kuitenkin kirjan kuvaukset ovat tarpeeksi järkyttäviä. Tiesin jo, että 1700-1900-luvun alussa suurin osa ihmisistä oli rasisteja, eivätkä natsit olleet mikään ”outo tapaus”, vaan jäävuoren huippu. En kuitenkaan tiennyt, että eurooppalaiset olivat niin rasisteja kuin kirjassa kuvataan. Lindqvist nostaa esiin tutkimusretkeilijöitä, sotilaita, virkamiehiä ja tiedemiehiä, jotka kuvaavat ei-valkoisia ihmisiä, mitä hirvittävimmillä ja dehumanisoivilla adjektiiveillä, joilla emme nykyään edes käyttäisi eläimiä kuvatessa. Mielenkiintoisin huomio oli valkoisuuden käsite. Vielä 1940-luvulle asti suomalaisia ei laskettu valkoisiksi, vaan ”pohjoismaalaisiksi n_kruiksi”, joita piti kohdella samalla tavalla kuin mustia afrikkalaisia.
Lindqvist ei korosta vain rasismin pinnallisinta olemusta, eli vihaa tai sitä perinteistä näkemystä, jonka mukaan rasisti kuvittelee olevansa ylempi kuin muut, vaan koko ”tieteellisen” tai ideologisoidun rasismin ydinteesin juuria. Kirjailijan mukaan ideologioitu rasismi perustui Darwinia edeltäviin sukupuutto-teorioihin, joitten mukaan jotkut eläinlajit hävisivät uusien ja ”parempien” eläinten tieltä. Tätä näkemystä sovellettiin ihmisiin ja alettiin muotoilla tieteellistä konseptia, jonka mukaan eurooppalaiset olivat ”uusi ja parempi” ihmisrotu, joka tarvisti uutta elintilaa, jolloin oli ”luonnollista”, että alemmiksi koetut rodut hävitettiin keinolla millä hyvänsä. Tietenkin, kun Darwin kehitti evoluutioteorian, niin tämä sukupuuttokonsepti räjähti suosioon ja nyt kaikki massamurhat saivat ”tieteellisen” validiteetin, mitä ei ollut edeltävillä. Lukiessani eri tiedemiesten rasistisia selityksiä en enää ihmettele, mistä scifi-kirjallisuus sai kuvan, ihmiskuntaa hävittävistä avaruusolioista.
Mutta ideologioistu rasismi ei vielä mahdollistanut kansanmurhia, vaan oikeuttu ne. Mikä mahdollisti kansanmurhat olivat imperimin huonot kommunikaatioyhteydet, jolloin siirtokuntajoukkot olivat hetkellisesti eristyksissä muusta maailmasta. Tämä eristäytyminen mahdollisti monissa siirtokunnissa täydellisen vapauden huipputeknologialla varustetuille siirtokuntajoukoille, jotka oman ylivoimaisuuden tunteella alkoivat silmittömästi tappaa ja metsästää alkuperäiskansoja. Lindqvist kertoo lukuisista kansanmurhista, joista vanhin on 1500-luvulla toteutettu Kanarian saaren kansanmurha, jossa berberisukuinen alkuperäiskansa hävitettiin kokonaan taudeilla ja brutaalilla väkivallalla. Tiesin, jo että holokausti ei ollut ensimmäinen kansanmurha, että ennen sitä oli Leopoldin Kongon kansanmurha 1800-luvulla ja brittiläisten siirtomaaherrojen perustama keskitysleiri Kuubassa samalla vuosisadalla, mutta nämä eivät olleet ainoat. Ei, vaan kansanmurhia toteutettiin Etelä-Amerikassa, Pohjois-Amerikassa, Pohjois-Afrikassa, Oseaniassa ja Aasiassa. Missä ikinä oli eurooppalainen siirtokunta, siellä joko yritettiin hävittää tai onnistuttiin hävittämään kokonainen etnisyys. Välillä se tapahtui vahingossa taudeilla, mutta useimmiten ihmisiä tapettiin väkivalloin tai pakkosiirroilla. Tasmaniassa esimerkiksi kaikki siellä eläneet aboriginaalit hävitettiin tappamalla.
Mutta nämä kansanmurhat ei koettu rikollisina tekoina, joita muutama vaikutusvaltainen psykopaatti sai aikaan, vaan ne oikeutettiin sukupuuttoteesillä, jonka mukaan on ”luonnollista”, että kun kaksi kansaa kohtaa, niin toinen on tuhouduttava kokonaan. Nämä opit olivat hyvin suosittuja vielä 1900-luvun alussa ja Hitler kasvoi niitten keskellä. Se, mitä Hitler teki Toisessa maailmansodassa oli vain pitkän eurooppalaisen imperialistisen tradition tuominen keskelle Eurooppaa. Jos Hitler olisi lähettänyt Wehrmachtin esimerkiksi Afrikkaan ja tappanut 6 miljoonaa alkuasukasta, niin hänen toimintaansa olisi kritisoitu, mutta ei maailmansotaa olisi syntynyt. Hitler teki Lindqvistin mukaan sen ”virheen”, että hän rikkoi imperialismin ”säännöt” soveltamalla kansanmurhan periaatteet eurooppalaisiin. Sitä ei voitu antaa anteeksi ja tämän vuoksi maailmansota puhkesi.
Lindqvist lopettaa kirjansa pessimistisesti sillä, että me emme halua muistaa pimeää menneisyyttämme, vaan haluamme korostaa humanistisia ideoita, kuten ihmisoikeudet ja demokratian. Haluamme teestennellä, että nämä kaksi arvoa ovat aina olleet osa eurooppalaisuutta, että oikeastaan olemme maailman moraalisinta kansaa, jolle ihmisoikeudet ovat ”luonnollisia” tai oikeastaan ”rotuominaisia.” Kirjailinan mukaan on harha luulla, että ideologisoitu rasismi ja imperialismi olisivat humanismista erillisiä ideoita tai ”lipsahduksia”, hänen mukaansa ne olivat yhtä ja samaa eurooppalaista ideologiaa. Jos tunnustaisimme tämän, niin meidän ylimielisyys globaalia etelää kohtaan kenties häviäisi. Ikävä kyllä Lindqbvist on oikeassa, koska jos tarkaillemme nykyisiä äärioikeistolaisia ja, jopa tavallisia rasisteja, niin näemme, että he eivät tiedä mantereensa historiaa, he toistavat samat virheet ja, jopa edistävät samoja ideoita, joitten takia miljoonat ihmiset kuolivat.
Ehkä paras kirja rasistisesta pseudotieteestä, mitä olen lukenut, mutta ikävä kyllä ei kovin tunnettu, koska jos olisi, niin emme olisi tässä jamassa, missä me nyt olemme.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 