Robert Verkaikin ”Jihadi John – miten tavallisesta lontoolaispojasta tuli Isisin pyöveli” on jornalistinen tietokirja, joka ei vain valota ”Jihadi Johniksi” ristityn Muhammed Emwazin elämän, vaan samalla pohtii radikalisoitumisen syitä ja ratkaisuja.
Kuten alaotsikossa mainitaan, niin Muhammad Emwazi oli hyvin tavanomainen maahanmuuttajataustainen poika, jonka isä pakeni Kuwaitin etnistä vainoa Iso-Britanniaan. Emwazin perhe ei ollut uskovainen. Emwazi ei käynyt koskaan moskeijassa, tämä kulutti samoja kulttuurituotteita kuin muutkin brittiläiset, häntä kiusattiin koulussa ja hän joutui usein tappeluihin, hän rakasti jalkapalloa ja halusi ammattipelaajaksi. Ainoa merkki jostain tulevasta pahuudesta oli pojan jo koulussa ilmenevä antisemitismi. Muuten mitään poikkeavaa ei hänen käytöksessä ollut. Vasta teini-iässä Emwazi ajautuu pikkurikollisuuteen, huumeiden käyttöön ja katutappeluihin humalassa. Pienessä rikollisjengissä Emwazi tapasi islamisteja, jotka alkavat houkutella hänet ”pelastamaan” itsensä taistelemalla ulkomailla jihadistien riveillä.
Robert Verkaik kertoo hyvin elävän ja empaattisen tarinan nuoresta pojasta, joka joutuu kulttuurien ja yhteiskunnallisten paineitten takia ahtaalle ja kääntyy absoluuttisen pahuuden tielle. Emwazista tulee brittiläisen tabloidimedian ristimäksi ”Jihadi Johniksi” joka mestaa ja kiduttaa äärimmäisen brutaalin jihadistiliikkeen Isiksen vankeja. Verkaik tietenkin kertoo heti alussa, että hän ei yritä puolustaa jihadistin äärimmäisen anteeksiantamattomia murhia, yritä vähätellä niitä tai selittää, että jihadismi ei liity mitenkään islamiin (kyllä se liittyy), vaan hän yrittää vastata siihen ikuiseen kysymykseen, jota me kaikki kysymme, kun kohtaamme absoluuttisen pahuuden? Miten joku on päättänyt ryhtyä viattomien ihmisten kylmäveriseksi massamurhaajaksi?
Yksiselitteistä vastausta ei anneta, mutta Verkaik käyttää kirjassaan omia kokemuksia Independentin toimittajana, joka on haastatellut useita musliminuoria, joita on syytetty terrorismista tai terrorismin avustamisesta ja erinnäisiin tutkimuksiin, haastatteluihin ja valtion asiakirjoihin. Näillä kirjailija maalaa kuvan Iso-Britanniassa marginalisoituneesta musliminuorisosta, joka yrittää tasapainotella kahden erilaisen identiteetin välillä ja löytää paikkaansa yhteiskunnassa. Rasismi, työttömyys ja kokemus, että on valittava jokin kokonaisvaltainen identieetti, tekee monet nuorista etsimään tietoa ”oikeasta” islamista. Tämä altistaa heitä katusaarnaajille, jotka antavat helppoja vastauksia menetetystä suuruudesta, jonka voidaan pelastaa liittymällä al-Nursaan, al-Shabaabiin tai Isisiin, jotka yrittävät ”pelastaa” muslimimaailman kulttuuriselta tuholta rakentamalla uudelleen kalifaatin. Emwazi oli yksi tällaisista nuorista, joka yrittivät pelata brittiläisen yhteiskunnan säännöillä, mutta joutui kuitenkin työttömäksi ja yksinäiseksi korkean koulutuksesta ja sosiaalisuudesta huolimatta. Ilman mitään menetettävää hän matkusti Syyriaan Isisin riveihin tuhansien nuorten kanssa kuolemaan ja tappamaan.
Kirja paljastaa, että sen lisäksi, että ISIS on täysin barbaarinen äärijärjestö, niin se on vielä raisistinen ei-arabeja vastaan. Emwazi on Isiksen jihdon silmissä brittiläinen ja näin ”vähempiarvoinen” kuin synnynnäinen ”puhdasverinen” arabi, syyrialainen tai iraqilainen, joten hän joutuu muitten beatlesiksi ristityn vierastaistelijoitten kidutusryhmän jäseneksi. Kirjassa paljastuu Isiksen vankeudesta selvinneitten kertomuksissa, että Emwazi ei ollut täysin tunteeton tappaja, vaan tiesi, että teki väärin, mutta hänellä oli käskynsä, eikä mitään muutakaan elämässään kuin jihad.
Kirja ei vain valota brittiläisten musliminuorten ahdinkoa, vaan myöskin Iso-Britannian tiedustelupalvelun ja hallituksen kaksoismoralismia ja kyseenalaisista vakoilutaktiikoista. Moni nuori sai Iso-Britannian valtion siunauksen liittyä Vapaan Syyrian armeijaan ja Libian sissijoukkoihin vuonna 2011, vaikka oli täysin tietoinen, että näitten sissijoukkojen seassa oli jihadistisia ääriryhmiä. Monet MI6 (Iso-Britannian tiedustelupalvelu) vastaterrorismitaktiikoista on kirjan mukaan vaikuttanut nuorten radikalisoitumiseen ja luonut pelon ilmapiirin brittiläisessä muslimiyhteisössä, joka ei enää uskalla käydä keskustelua jihadista tai muista islamin kyseenalaisista opeista. Tämä hiljaisuuden ja pelon kulttuuri on ajanut nuoria etsimään netistä ja kadulta tietoa, altistaen näin itsensä jihadistien propagandalle.
Verkaik antaa hyvin synkän kuvan eristyvästä muslimiyhteisöstä, joka on muuttumassa tikittäväksi aikapommiksi, missä nuoret tuntevat, että heidän on valittava joku puoli yhteiskunnassa, mutta heillä onkin vähän vaihtoehtoja, kun valtaväestö jo pitää heitä rikollisina. Monet kirjan tiedoista ovat aika yhdenmukaisia muun akateemisen terrorismitutkimuksen kanssa jota olen lukenut ja ikävä kyllä sama kehitys on tapahtumassa täällä Suomessa, jossa on väestöön nähden suhteellisen paljon vierastaistelijoiksi ryhtyneitä. Eli äärimmäisen ajankohtainen kirja, joka kertoo sen universaalisen tarinan, jonka mukaan viha ruokkii vihaa.
Mutta oli kirjassa uuttakin, kuten se että Iso-Britannian terrorisminvastaiset lait ovat äärimmäisen tiukkoja, mutta ne eivät vaikuta toimivan lainkaan, mikä osoittaa, että valtion ankara repressio ei vähennä terrorismia, vaan lisää sitä. Sitten se, että Euroopassa on maahanmuuttajataustaisia nuoria kohdellaan eri tavalla kuin kantaeurooppalaisia. Siinä, missä kantaeurooppalaisia ei vaadita edustavan viiterhymäänsä tai valitsemaan jonkun tiukkaan rajatun identieetin, niin musliminuoren on valittava ja vaikka musliminuori valitsisikin olla sekulaari brittiläinen, niin koko ympäröivä yhteiskunta kyseenalaistaa tämän identiteettiä jatkuvasti, mikä aiheuttaa hirvittäviä identieettikriiseja. Tämä identiteettikriisi altistaa nuoret populisteille, jotka kertovat helppoja vastauksia moninutkaisiin ongelmiin.
Jos haluaa ymmärtää, miksi joku nuori haluaisi haaskata elämänsä kuvitteellisen suurvallan luomiseen, niin tämä on hyvä johdantoteos siihen.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 