Äärioikeisto Suomessa

Dan Koivulaakso, Mikael Brunila ja Li Anderssonin kirja ”Äärioikeisto Suomessa” kertoo otsikossa manituista hupsuttelijoista. 

Olin jo vuonna 2012 lukenut tämän kirjan. Vaikka olin silloin suorittamassa lukiota loppuun, niin en vielä ollut yhtä poliittisesti orientoitunut kuin nyt. Moni kirjassa kerrottu asia unohtui ja myöhemmin sitten sain tietää, että kirjan on kirjoittanut joukko ammattivasemmistolaisia, mikä pani minut miettimään miten vakavasti otettava koko teos edes on? Koska olen nyt yliopistossa ja ääri-ideologioitten tutkiminen kiinnostaa ihan ammattitasolla, niin päätin lukea kirjan uudelleen ja katsoa voiko se tarjota mitään?  

”Äärioikesito Suomessa” alkaa määrittelemällä käsitteet, kuten fasismi, äärioikeistolaisuus ja radikaalioikeisto. On aina hyvin tärkeää määritellä käsitteet ennen kuin niitä käyttää, jotta lukija ymmärtää tismalleen, mitä kirjoittaja haluaa viestittää.
Mutta tässäpä samaan aikaan kirjoittajat tekevät harha-askeleen. Vaikka kirjassa kerrotaan fasismin teorian ja esitellään lukuisia kansainvälisiä tutkijoita, jotka ovat pyrkineet määrittelemään tämän poliittisen ideologian, niin kirjailijat olettavat, että rasismi ja islamofobia ovat itsestäänselvyyksiä, joita ei tarvitse alussa selittää. Vasta paljon myöhemmin kirjassa rasismin ja islamofobian määritelmiä seliteään, mutta silloin on mielestäni vähän myöhäistä. Nämä ovat kuitenkin mielestäni pikkuvirheitä, koska suurin osa ihmisistä uskoakseni osaa tunnistaa raisismin ja muslimivastaisuuden ilman täsmällistä määritelmää.  

Kirjan teesi on, että Toisen maailmansodan jälkeen faismi koki suuren uskottavuusongelman. Miten saada suuret massat kannattamaan ideologiaa, joka aiheutti yhden historian pahimmista kansanmurhista? Tietenkin oli uudellenbrändäyksen aika ja monet erilaiset rasistiset ja fasistiset ryhmät hajaantuivat, yrittäen lukuisia strategioita, joilla saada valta takaisin. Fasismi ja kansallissosialismi yhtenäisinä ideologioina pirstaloituivat yksittäisiksi ideoiksi, jotka yrittivät epätoivoisesti nostaa valtavirtapolitiikan pinnalle. Melkein kuin luonnonvalinnan kautta metapolitiikka muotoutui äärioikeiston viestintästrategiaksi. En ollut ennen kuullutkaan metapolitiikasta, mutta sekin voi johtua siitä, että olen folkloristi, enkä valtiotieteilijä tai sosiologi. Metapolitiikka tarkoittaa poliitiikan naamioimista arvokysymyksiksi ja symbolijärjestelmiksi, joitten kauta houkutellaan ihmiset kannattamaan tietynlaista politiikkaa vaikuttamalla tai hyödyntämällä näitten ennakkoluuloja ja mielikuvia. Itse kutsuisin tätä kryptofasismiksi, mutta metapolitiikka tosiaan kuulostaa tieteellisemmältä.  

Uudet äärioikeistolaiset ryhmittimät hylkäsivät ajan mittaan kaiken kansallissosialistisen kuvaston, joka oli viimeistään Pekka Siitoisen ajoissa muodostunut vitsiksi. Nyt nämä ryhmittymät pyrkivät naamioitumaan vaihtoehtoiseksi oikeistoksi tai uusoikeistoksi (nykyään esim. USA:ssa alt-right), joka haluaa omien sanojensa mukaan ”puhtaasta luonnonsuojeluhalusta” säilyttää valkoinen rotu/kulttuuri koskemattomana kuin Kiinan söpöt pandat ja sen ”luonnollisen” kodin, joka on kansallisvaltio. Eli maahanmuutosta tuli näitten liikkeitten propagandaväline. Varmasti aika moni poliittinen ryhmittymä ja eduskuntapuolue menee tämän määritelmän alle ja jokainen näistä analysoidaan kirjassa yksityskohtaisesti.

Tästä yksinkertaisesta asetelmasta aletaan määritellä äärioikeiston koetut viholliset, jotka ovat itsenäiset naiset, liian homohtelevat homot, vasemmistolaiset, juutalaiset, muslimit tai oikeastaan kaikki ei-valkoiset ulkomaalaiset, postmodernismi, globalisaatio ja epämääräinen eliitti, joka voi olla samaan aikaan vasemmistolaista, että suurpääoman haltijat, mutta ei koskaan kapitalismi, koska kapitalismi on pyhä. Tajusin tässä vaiheessa, miksi en ollut ekalla lukukerralla ihan sisäistänyt kirjassa esitettyjä asioita: en tiennyt, mitä nämä edellämainitut käsitteet edes todellisuudessa tarkoittivat. Nykyään humanistina postmodernismi ja globalisaatio ovat tuttuja, joten pystyin käsittämään, miten sekopäisestä porukasta äärioikeisto koostuu. 

Mutta mielenkiintoisinta oli kirjan tapa kaivaa ideologioitten juuret. Kuka oli ensimmäinen, joka keksi eurabia- ja globalismi-salaliittoteoriat, joita nykyinen äärioikeisto käyttää? Miten nämä ideat ovat rantautuneet europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon Scripta-blogista Hommafoorumiin ja siitä valtavirtaan? Näihin kysymyksiin kirja paneutuu kiitettävällä syvällisyydellä. 

Kirja päättyy samaan johtopäätökseen kuin minä, joka on tarkkaillut ja tutkinut äärioikeistoa jo kolmatta vuotta. Äärioikeistolaisuus ei ole mikään konkreettinen ideologia, vaan joukko ideayksiköitä, jotka voivat kerääntyä yksilöiden mielissä eri määrissä ja näin on todella hankalaa luoda yhtenänen äärioikeiston teoria. Esimerkiksi vastajihadismi muistuttaa äärioikeistoa, mutta siitä puuttuu antisemitismi, kun taas autonomisessa äärioikeistossa puuttuu vapaan markkinatalouden ihailu. Tämän vuoksi kirjailijat yhtyvät kansanväliseen tutkimuksen,  muodostuneeseen konsensukseen, jossa näitä liikkeitä kutsutaan radikaalioikeistolaisiksi. (äärioikeistolaisuus, kun tuo mielikuvia Toisen maailnmansodan natseista, eikä nykyisistä liikkeistä) Lähteinä kirjoittajat käyttävät kotimaista ja kansainvälistä akateemista tutkimusta ja tiedustelupalveluitten (esim. SUPO:n) raportteja, mikä mielestäni nostaa kirjan väitteitten painoarvoa. 

Radikalioikeisto-termi viestittää paremmin, että nämä liikkeet ovat oikeistolaisia, mutta niitten taktiikat ja tavoitteet ovat kirjaimellisesti radikaaleja, verrattuna perinteiseen oikeistoon. Perinteinen oikeisto ajaa liberalismia, jossa sosiaaliset kysymykset ovat neuvoteltavissa, mutta tärkeintä on markkinoitten vapaus. Radikaaliokeistoon mahtuvat niin anarkokapitalistit kuin uusnatsit, vaikka ensimmäinen ei välttämättä ole rasistinen, vaan todella radikaali omassa vapaan markkinatalouden tulkinnassa. Silti tähän kattonimitykseen mahtuvat kaikki hörhöoikeistolaiset.

Omalla kohdalla oli hämmästyttävää, miten hyvin kirjan kirjoittajat osasivat eristää ja määritellä radikaalioikeiston semanttista peliä, jossa käsitteitä kaapataan, uudelleenmääritellään tai keksitään tyhjästä, jotta oma retoriikka ei vaikuttaisi niin ihmisvihamieliseltä kuin se oikeasti on. Kokonaisia tekstipätkiä analysoidaan kirjassa ja viitataan vastaaviin akateemisiin tutkimuksiin, joissa samat havainnot on tehty.  

Yllättävintä, oli kirjailijoitten tapa määritellä marxilaisuus populismiksi (ei olettaisi vasemmistolaisen niin tekevän) tai kutsua tiettyjä äärioikeistoa selittäviä teorioita ”vulgäärimarxilaisiksi” höpötyksiksi. Samalla kirjoittajat pyrkivät välttämään etsimään syitä siihen, miksi äärioikeistolaiset ideat vetoavat? Esimerkiksi sellaiset teoriat, kuten myöhäisen kapitalismin kriisit tai eliitin halu käyttää äärioikeistoa hyväkseen suojellakseen omaan pääomaa työläiskapinalta, eivät esiinny tässä kirjassa. Ainoa edes vasemmistolaisuutta lähenevä argumentti mikä esiintyy tässä kirjassa, on kirjoittajien kritiikki äärioikeiston tavalle uudelleenmääritellä työläiset ”työtätekeviksi” jolloin duunari ja pankkiiri ovat samanarvoisia kumppaneita, joitten on ”taisteltava sosiaaliloisia vastaan”  sen sijaan, että korostettaisiin perinteistä luokkaristiriitaa. Ehkä tämä varovaisuus olla kritisoimatta perinteistä oikeistoa tai kapitalismia onkin kirjailijoitten poliittisen taustan aiheuttama. Koska kirjailijat tietävät, että heidän ideansa torpataan heti ”vasemmistopropagandana” niin kaikki vasemmistolaiset yhteiskuntateoriat on pyritty häivyttämään kirjasta tai niitä vastaan hyökätään.  

Mutta muuten todella hyvä tietokirja suomalaisesta ja eurooppalaisesta äärioikeistosta, joka ikävä kyllä on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.