Veli-Pekka Lehtolan ”Saamelaiskiista – Sortaako Suomi alkuperäiskansaansa?” on tietokirja, joka käsittelee alkuperäiskansojen oikeuksia ajavan ILO169-sopimuksen ympärillä olevia identiteettikiistoja.
Ulkomaalaistaustaisena, joka vielä asuu Etelä-Suomessa, tiedän niukasti saamelaisista, joten otin tämän kirjan luettavaksi. Olin jotenkin siinä harhassa, että tämä kirja käsitteli nykysaamelaisia ja heidän taistelua maaoikeuksista. Sain kuitenkin aikamoisen paketin, joka käsitteleekin sitä, miten jotkut valkoiset suomalaiset ovat niin pellejä, että yrittävät kaikin tavoin estää saamelaisuuden määrittelyn ja ILO169-sopimuksen solminnan.
Kirja alkaa ihan viattomasti puhumalla saamelaisten historiasta ja asutuksesta. Opin, että suurin osa saamelaisista asuu Helsingissä. Nyt ainakin tiedän, miksi he ovat niin innokkaita vaatimaan kaikkialla oman kielen palveluita ja valittamaan Kiasman twerkkaavasta taideperformanssista, jossa tanssija pukee saamelaispukua. Mutta kirjan suurin aihe on ILO160-alkuperäiskansojen oikeuksia määrittelevä sopimus.
ILO169 takaisi saamelaisille paremman itsehallinnon maista, missä asuvat. Sopimus kuitenkin kiihotti jotkut ei-saamelaiset repimään pelihousunsa ja julistamaan, että hekin ovat saamelaisia. Kirjan luettuani huomaan, että saamelaiskiista on yhtä sotkuinen ja hankala käsittää kuin Israel/Palestiina kiista. Eli juuri sellainen, jota yritän välttää, koska en ole asiantuntija ja voin näin vahingossa puhua kaikkea paskaa, josta sitten saan vihat niskaani joltain kiistan osapuolelta.
Mitä ymmärsin tästä kirjasta, niin valkoisten suomalaisten rasismi on monitasoista ja todella naurettavaa. Lukiessani tätä kirjaa, hävetti olla puoliksi suomalinen ja valkoinen. Tuntuu vähän siltä, että me yritämme pilata kaikkien vähemmistöjen tasa-arvopyrkimyksiä jollain tavalla, missä ikinä olemme. Tietenkin tässä kirjassa ilmenee, että samat tahot, jotka vastustavat ulkomaalaisia, vastustavat saamelaisia. Koska miksi kiihottaa yhtä kansanryhmää vastaan, kun voi kiihottaa kaikkia vähemmistöjä vastaan tasapuolisesti?!
Tietenkin Veli-Pekka Lehtola ei kerro vain maasopimuksen kiistan taustoista, vaan saamelaistan historiasta ja mitä he joutuivat kokemaan valkoisen suomalaisen ylivallan alla. Onneksi emme määrätietoisesti pyrkineet hävittämään saamelaiset laajamittaisilla pakkosiirroilla ja massamurhilla, mutta yritimme pitkään hävittää saamelaisten kulttuurin ja kielen. Tämä sorto sitten on marginalisoinut saamelaisia, kunnes 70-luvulla saamelaiset alkoivat saada samoja oikeuksia kuin suomalaiset. Mutta matka täydelliseen tasa-arvoisuuteen on vielä edessä.
Kirjassa saamelaiset ja joukko sekopäisiä ja kateellisia valkoisia Lapin suomalaisia riitelee siitä kuka on ”oikea” saamelainen, koska se, joka on oikea saamelainen saa hallita tiettyjä Lapin alueita. Lehtola kutsuu näitä saamelaispyrkyreitä ”uuslappalaisiksi” koska he yrittävät vakuuttaa muut, että he ovat joko ”oikeampia” saamelaisia, eli ”lappalaisia” tai sitten, että kaikki suomalaiset ovat saamelaisia, joten mitään alkuperäiskansojen itsehallintalakeja ei tarvita. Eli hyvin perinteistä modernin äärioikeiston metapoliittista pelleilyä, jossa pyritään uudelleenmäärittämään kaikki käsiteet, jotta vallitseva sortojärjestelmä jatkuu, koska, minkä tahansa vähemmistön yhteiskunnallisen aseman nostattamaninen samalle tasolle kuin valkoisella kantaväestöllä koetaan sortona.
Kirjassa käydäänkin läpi eri tapoja määritellä alkuperäiskansaa ja miksi tietty historiallinen ja sosiaalinen heimoside on pragmaattisesti parempi määrittelemään saamelaisuuden kuin DNA-testi, itseidentifiointi tai sukupuuttoon kuolleen heimoidentiteetin omiminen. Elin siinä harhassa, että saamelaisuudcen määrittely oli helppoa, mutta näköjään se on tehty todella hankalaksi, eikä kukaan halua hyväksiä määritelmää, joka sulkee itsensä pois tai on liian laaja, jolloin koko pointti vähemmistön itsehallinnosta vesittyy. Tässä kohdassa kirja menee omalla kohdallani todella tylsäksi, koska teknisiä legalistisia määritelmiä piisaa useita sivuja, eikä niistä kuitenkaan ymmärrä kovin paljon, jos itse ei ole lainoppinut. Raavasin nämä osiot hirveällä vaivalla läpi.
Kun otin tämän kirjan luettavaksi, niin luulin, että pahimmat saamelaisten oikeuksien vastustajat olivat kaivosyhtiöt, mutta näköjään kaiken maailman pubiagitaattorit haluavat, että joko he tai kukaan muukaan ei saisi hallita Lapin maita. Sitä luulee, että Suomi olisi vähemmän rasistisempi alkuperäiskansoja kohtaan kuin Yhdysvallat ja Australia, mutta ei, vaan täällä on sama raivostuttava valtapoliittinen kiista, jossa kaikki on rasistista paitsi rasismi.
”Saamelaiskiista” ei pyöri vain lakipykäliän ja useitten eri rasismitasojen ja määritelmäkiistojen välillä, vaan on tässä Lapin historiaa, erilaiten aktivistien toiminnan kuvausta, sekä hienot Suohpanterror-taide kollektiivin kuvitukset, joka viestittävät mielestäni huvin, miksi kaikki haluavat yhtäkkiä olla saamelaisia, kun samaan aikaan osa yrittää määritellä saamelaiset alkoholisoituneiksi maahantunteutujiksi.
En voi varmuudella sanoa, miten oikeassa kirjailija on siitä, että kaikki saamelaisiksi haluavat ovat vain hulluja uuslappalaisia. Voin kyllä sanoa, että uuslappalaisten käsitykset, että saamelaiset olisivat jotain norjalaisia kolonialisteja, jotka yrittävät saamelaiskäräjillä sortaa valkoisia suomalaisia on järjetön. Tai sitten, että termi ”saame” on 70-luvun keksintö. Sen verran tiedän suomalaisesta alkuperäiskansasta, että he ovat olleet täällä pitempää kuin me valkoiset ja he ansaitsevat itsemäärittelyoikeuden.
Hyvä johdantokirja siihen hirveään sotkuun, joka on saamelaiskiista, mutta varmaan on luettava enemmän aiheesta, jotta voisin teeskennellä, että tiedän mistä puhun. Kuitenkin saamelaisilla on solidaarisuuteni.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 