Teivo Teivaisen ”Yritysvastuun umpikuja” on lyhyt tietokirja, jossa pyritään perustelemaan, miksi koko konsepti ”yritysvastuusta” on vain silmälumetta, jolla suuryritykset pyrkivät välttämään aitoa yhteiskunnallista vastuuta.
Teivaisen mielestä suuryrityksillä on suunnatonta poliittista ja yhteiskunnallista valtaa, vaikka ne eivät aktiivisesti pyrkisikään rahoittamaan politiikkoja, puolueita tai lobbaamaan tiettyjen lainsäädäntöjen puolesta. Jo se, että suurytirys palkkaa satoja tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa, vaikuttaa toiminnallaan ympäristöoloihin tai myy jotain palvelua, jota miljoonat tarvitsevat elääkseen, tekee yrityksestä poliittisen toimijan. Tämän välillisen poliittisen vaikutusvallan vuoksi Teivaisen melestä yrityksien pitäisi avautua yhteiskunnan tai sen työntekijöiten demokraattiselle ohjaukselle.
Samaan aikaan liberaaliekonomistien, kuten Milton Friedman ja Björn Wahlroos pitävät kammottavana ”vapaudenriistona”, jos yrityksiltä alettaisiin vaatia samoja asioita kuin valtion hallitukselta, joka on tunnustettu poliittinen toimija. Friedmanin ja Wahlroosin mukaan osakeyhtiöitten ainoa tehtävä on tuottaa maksimaalista voittoa osakkeenomistajille ja kaikki muu on vain ”häiriötä”, joka hidastavat markkinoitten näkymättömän käden itseohjautuvaa varallisuuden jakoa. Tämän vuoksi molemmat ekonomistit vastustivat koko ”yritysvastuu” konseptia, joka heidän mukaansa voi aiheuttaa sen, että yrityksen työntekijät alkavat vaatia, että hekin saavat päättää yrityksen asioista osakkeenomistajien kanssa!
Teivainen käyttää Friedmanin ja Wahlroosin omia argumentteja heitä vastaan, perustellakseen sen, että suuryritykset ovat poliittisia, eikä mikään ”sentti per ostettu suklaalevy menee etelä-amerikkalaisen koulun rakentamiseen” tapainen yrirysvastuupropaganda toimi, jos samainen suuryritys käyttää puoliorjatyövoimaa tehtaissaan tai saastuttaa paikallisia jokia. Teivaisen mielestä suuryritysten olisi heitettävä helvettiin yritysvastuun ja myönnettävä olevansa poliittisia toimijoita ja avauduttava samoille demokratisointiprosesseihin kuin valtion organisaatiot tai valtion säädäntävallan alla olevat yhteiskunnalliset asiat.
Yksi kiinnostavimmista huomioista, mitä Teivainen nostaa esiin, on talousliberaalien tapa käsitellä globaalin mittakaavan suuryrityksiä kuin ne olisivat yksittäisiä ihmisiä, joihin pätevät ihmisoikeudet. Olen itsekin vähän ihmetellyt tätä käsitystä, mikä on vallassa monissa taloudellista liberalismia käsittelevistä kirjoista. Teivaisen mielestä yritykset, joilla on tehtaita ympäri maailmaa ja, joilla on rahaa palkata kehittyvien maitten kuolemanpartioita hävittämään ”tiellä” olevia alkuperäiskansoja, ei ansaitse samoja oikeuksia kuin yksittäinen ihminen. Tästä alkaa sitten kirjan semanttiset ja lainsäädänölliset pohdinnat, jotka pyrkivät perustelemaan, miksi suuryritys ei ole ihminen ja siltä pitäisi näin vaatia noudattamaan yhteiskunnallisia pelisääntöjä tiukemmin ja avata sen työntekijöille enemmän vaikuttamismahdollisuuksia omassa työpaikassan.
Teivainen kuitenkin ottaa suunnattoman ristin kirjassaan ja vertaa suuryritysten itsesääntelylogiikkaa avioliitonsisäiselle raiskaukselle. Tietenkin kirjailija vakuuttaa, että hän ei trivialisoi raiskauksia, vaan käyttää sitä hahmotellakseen, miten järjetöntä on suuryritysten valvoa itse itseään valtion sijaan. Teivainan kertoo, että vielä 90-luvulla Suomessa avioliiton sisäinen raiskaus oli sallittua ja monet vastustivat sen kieltoa, koska se voisi rajoittaa aviomiehen vapautta ja mahdollistaa valtion totalitarististen voimien tunkeutumisen kodin piiriin. Moni politiikko argumentoi silloin, että vaimolla on oikeus erota aviomiehestään, jos tämä ei pidä aviomiehen pakotetusta seksistä, joten ei tarvitse kieltää avioliiton sisäistä raiskausta. Jotkut politiikot, jopa argumentoivat, että vaimot tulisivat käyttämään uutta lakia riistääkseen aviomiehiltään vapaudet! Heidän mukaansa oli parasta antaa avioparien valvoa itse itseään, eikä tuoda valtiota makuhuoneesen. Teivaisen mielestä suuryrityksille sovelletaan samaa argumentointia. Koska me kriminalisoimme loppujen lopuksi avioliiton sisäisen raiskauksen, antaen näin valtiolle oikeuden säätää perhe-elämää, niin meidän pitäisi yhtä hyvin avata yrityksen sisäinen johto valtion tarkastamaksi, jotta yrityksen sisäinen toiminta ei riko ihmisoikeuksia.
Vaikka olen samaa mieltä, että nyt suuryritykset voivat tehdä melkein mitä tahansa ilman konkreettisia seuraumuksia, niin jättiläismäisten organisaatioitten vertaaminen avioliiton sisäiseen raiskauteen kuulostaa vähän liian mauttomalta. Tämä oli ehkä suurin negatiivinen osa tätä kirjaa, muuten ehdotus, että suuryritysten johto pitäisi olla työntekijöitten tai, jopa yhteiskunnan päätettävissä ja millä hetkellä tahansa vaihdettava, kuulostaa hyvältä idealta.
Kuten voitte huomata, niin tämä kirja on vasemmistolainen, mutta selvästi Teivainen pelkää aivan helvetisti, että häntä haukutaan kommaripaskaksi, joten hän on kirjoittanut todella neutraalia tekstiä, joka yrittää mahdollisimman pitkään välttää referoimasta Marxia tai muita vasemmistolaisia käsitteitä ja teoreetikkoja puhuaksen kapitalismin ja yritystoiminnan sisäisistä ristiriidoista. Tietenkin Teivainen myöntää kirjassaan olevansa asenteellinen, mutta silti hän on selvästi panostanut siihen, että kirja olisi mahdollisimman helppo kaikkien lukijoitten vastaannottaa, mikä taas teki tekstistä aika kiihkotonta. Yleensä vasemmistolaiset kirjat panevat sinut heristämään nyrkkiä ja huutomaan ”Saatanan porvarit!”, mutta tämä olikin sellaista neutraalia ja hiueman kuivaa taloustekstiä, johon on kyllä sekoitettu vähän henkilökohtaista pohdintaa, jotta aivan puuduttavaksi ei meinisi. Mutta ehkä tämäkin kiihotuksen kaipuu johtuu siitä, että luen liikaa radikaalikirjallisuutta, joissa lähdetään maiharit edellä käsittelemään yhteiskunnallisia ongelmia.
Muuten ihan kelpo kevyt kirja, joka kyseenalaistaa, miksi annamme suurelle organisaatiolle niin paljon valtaa, jolloin joudumme melkein rukoilemaan, että tämä valtava organiraatio ei tuhoa elämämme välinpitämättömyydellään.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 