Ateistimuslimi: Matkani uskonnosta järkeen

Ali A. Rizvin ”Ateistimuslimi: Matkani uskonnosta järkeen” (Oma suomennos) on kanadalaisen ateistin omaelämäkerta ja manifesti.

Rizvin kirjassa kerrotaan, miten hän ennen Kanadaan muuttoa kasvoi maallistuneessa pakistanilaisessa perheessä, jossa 3 vuotiaan serkun leukemian aiheuttama kammottava kuolema sai hänet lapsena epäilevään Jumalan olemassaoloa. Kuitenkin hän kasvoi aikuiseksi yhä uskoen Jumalaan, mutta yliopistossa lääketieteen ja fysiikan lukeminen romuttivat viimeisetkin yritykset perustella Jumaman olemassaoloa. Rizvista tuli ateisti ja hän alkoi ajaa islaminaisen teologian kyseenalaistamista ja edistämään muslimien uskon luopumista.  

Kirjassa Rizvi käy läpi islamilaisen teoligian ja osoittaa kuinka perseestä se on. Kirjailija sitten vertaa uskontoa tieteelliseen metodiin, joista jälkimmäinen osoitetaan paremmaksi, sekä kertoo miten sekulaarinen humanismi on parempi maailmankatsomus kaikille kuin uskonnot. Rizvi analysoi myöskin muut abrahaniset uskonnot ja murtaa niittenkin uskottavuuden, koska islamissa on paljon samoja elementtejä ja jopa samoja tarinoita kuin kristinuskossa ja juutalaisuudessa. Selvästi en ollut tässä vaiheessa kirjan kohderyhmä, koska olen opiskellut islamilaista teologiaa sen verran, että olen kuullut kaikki kyseisen uskonnon puolustukset ja haukkumiset. Sitten tietenkin ateistina olen lukenut kaikki uusateismin klassikot, joten samojen argumenttien lukeminen uudelleen oli jotain käsittämättömän tylsää.  

Parasta antia kirjassa ei olekkaan uskosta luopuminen, vaan Rizvin yritys puolustaa länsimaissa muslimien oikeuksia vähemmistöinä ja samanaikaisesti tuhota tai ainakin heikentää uskonnon vaikutusvaltaa. Tässä Rizvi poukkoilee siellä sun täällä, yrittäen tasapainotella rasismin ja suvaitsevaisuuden välillä. Mainitsen rasismin, koska vaikka Rizvi ei esimerkiksi hyväksy ”islamofobia” termin käyttöä, koska hänen mielestään se sekoittaa islam-kritiikin ja muslimivastaisuuden keskenään, niin hän silti ymmärtää maahanmuuttajataustaisena, että länsimaissa muslimeja rodullistetaan ja yritetään jatkuvasti sortaa.  

Rizvi itse tunnustaa omin sanoin olevansa uusateisti, eli modernia WTC-iskujen jälkeen syntynyttä hyökkäävää ateistista asennetta, joka on siinä näkemyksessä, että uskonnot ovat pahin vitsaus, mitä maailmassa on koskaan ollut. En kannata uusateismia, vaikka olen ateisti. Mielestäni uusateismin perustavanlaatuiset oletukset ovat väärässä ja Rizvi sortuu samoihin ongelmiin. Pahin oletus, mitä Rizvi tekee on uskoa, että ”todellinen” uskonto on fundamentalistinen kirjaimellinen pyhien tekstien tulkinta. Uskontotiedettä lukeneena ja folkloristiikkaa opiskelleena tiedän, että asianlaita on päinvastainen. Rizvi siis uskoo, että fundamentalistit ovat ”todellisia” muslimeja ja kaikki muut maailman muslimit ovat vain maallisia, koska eivät ole koskaan viitsineet lukea omia pyhiä kirjoja.
Kuitenkin Rizvi on sen verran älykäs, että hän tunnustaa omien sukulaistensa kautta, että ihmiset eivät ala noin vain luopumaan uskonnostaan, vaikka kuinka hän kertoisi, että se on paska. Sen sijaan Rizvi ajaa islamin maallistumista, kertomalla erilaisista islamintulkinnoista, koulukunnista ja järjestöistä, jotka kannattavat erilaista islamintulkintaa kuin salafistit ja wahhabistit, jotka ovat ne kaikista vihamielisimmät koulukunnat. Rizvi on vanhempiensa kautta huomannut, että islam ei ole yhtä ja ainoaa asiaa, joka olisi yhteensopimaton sekularismin kanssa, joten kirjaimellisesta lukutavasta on mahdollista siirtyä filosofisesti korkeimpiin pyhien tekstien tulkintoihin. Rizvi toteaakin, että itsenäistä ajattelua korostavaa islamilaista filosofiaa on ollut olemassa jo keskiajasta lähtien ja sitä kutustaan mu’tazila-suuntaukseksi.  

Täydellinen kirja tämä ei ole, mutta lukemisen arvoinen, jos ei ole koskaan lukenut yhtään uusateistista kirjaa tai jos haluaa tietää enemmän ateistimuslimeista ja edistyksellisistä islamilaisista filosofeista, niin tämä on hyvä esittelyteos aiheeseen. Suurin ongelma kuitenkin on kirjan selvästi länsimaalainen
ei-muslimien kohderyhmä, mikä harmittaa, koska muslimit tarvitsevät tällaista kirjaa, erityisesti Lähi-Idässä. 

Vaikka Rizvi tunnustaakin välillä, että islamilaisessa maailmassa on edistyksellistä ajattelua, niin hän silti asettaa sekularismin ja suvaitsevaisuuden länsimaalaisuuden ominaisuudeksi, mikä on mielesäni vähän rasistista. Kyllä Aasiasta nämä arvot löytyvät, eivätkä ne ole yhden maantieteellisen alueen ominaisuuksia. Erityisesti jos muistaa, että juuri ja juuri täälläkin homoja hyväksytään ja trans-sukupuolisten olemassaoloa epäillään niinkin paljon, että eduskuntapuolueen nuorisosiipi teki kampanjan heitä vastaan, sitten tietenkin meillä on yksi presidenttiehdokkais, joka ei usko evoluutioon. 

Rizvi menee länsimaalaisuuden ihailussa niinkin pitkälle, että hän ei ymmärrä vasemmistolaisia, jotka kutsuvat häntä ja joitakin muita ex-muslimeita ”imperialismin kätyreiksi”. Vaikka mielestäni eivät kaikki ex-muslimit ole sellaisia, niin Rizvi ei tosiaan vaikuta uskovan, että arabimaitten mustamaalaaminen voisi edistää mitenkään USA:n tai muitten NATO-maitten imperialismin oikeutusta. Rizvi ei vaikuta koskaan kuullenkaan ”valkoisesta pelastaja” myytistä, jolla esimerkiksi edistettiin Afrikan kolonisaatiota.

Mutta koska tämä on omaelämäkerta, joka heijastaa yhden ihmisen näkemystä maailmasta, niin annan anteeksi nämä virheet. koska tässä on muutama todella oivaltava ajatus koskien sekularismia ja asiallista islaminkritiikkiä, joten kannattaa lukea.