Jonathan Powerin ”Vesi murtaa kiveä: Amnesty Internationalin tarina” on journalistinen tietokirja, joka kertoo otsikossa mainitusta ihmisoikeusjärjestöstä.
Koska Power on toimittaja, niin hän kirjoitti vähän erilaisen historiikin. Kirja alkaa toimittajan omien Nigeria-kokemustensa kerronnalla, jossa Amnesty liittyy vain etäisesti. Aloin jo ihmettelemään, missä se Amnestyyn historia? Mutta kai toimittaja halusi kertoa, miten hyvissä väleissä hän oli maan tuoreen presidentti Olusegun Obasanjon kanssa, joka oli aiemmin Amnesty internationalin nimikkovanki.
Vaikka kirjailija kirjoittikin jännittävästi Nigerian kehityksestä ihmisoikeussaralla, niin silti harmitti, että tämä kirja ei noudata aivan pilkulleen kronologista järjestystä, vaan se hyppääkin seuraavassa kappaleessa Amnestyn aktivismiin Guatemalan oikeistodiktatuurin ihmisoikeusrikkomusten vastustamiseen ja vasta tämänkin todella yksityiskohtaisen ja jännittävän kerronnan jälkeen kirja alkaa kertomaan Amnesty internationalin historiaa kronologisessa järjestyksessä, korostaen järjestön merkittävimpiä ihmisoikeusvoittoja ja -häviöitä.
Vaikka tässä kirjassa analysoidaan liikkeen epäonnistumisiakin, niin tämä teos ei ole aivan puolueeton. Kirjailija selvästi rakastaa järjestöä ja pitää ihmisoikeuksia ja demokratiaa korkeassa arvossa. Tällainen asenteellisuus ei tietenkään ole ollenkaan eduksi kaikille diktatuureille ja tekopyhille hallituksille. Tämä asenteellisuus sitten korostuu siinä, että melkein jokainen maa, jota kirja käsittelee, on länsimaitten liittolainen tai merkittävä länsimaa, joka paljastuu olevan tekopyhä imperialisti. Kirjailija korostaa, miten monen kehittyvän maan brutaalit diktatuurit ovat ainoastaan olemassa, koska Yhdysvallat, Ranska tai Iso-Britannia ovat niitten liittolaisia. Nämä länsimaiset suurvallat joko suorainaisesti tukevat näitä diktatuureja, kuten esim. Guatemalassa tai sitten vähättelevät diktatuurin ”ylilyöntejä” koska valtiolla on kaupallisia siteitä sen kanssa, kuten Keski-Afrikan tasavallassa. Kiina on ainoa sosialistinen diktatuuri, jota kirjassa käsitellään syvällisemmin kuin sivumainintana. Kirjailija valittaa Maon aiheuttamasta massamurhasta, mutta hän muistuttaa, miten 70-luvulla Kiinasta tuli Yhdysvaltojen liittolainen ja nyt sen ihmisoikeusrikkomuksia vähätellään, koska pitäähän jostain niitä halpoja lenkkareita hankkia.
Jos onnistuu pääsemään sen yli, että kirjassa korostetaan länsimaitten suurvaltojen roolia kehittyvien maitten ahdingon ylläpitämisessä, niin tämä on todella helppolukuinen ja yksityiskohtainen kirja, jossa korostetaan, että ihmisoikeuksia voidaan saavuttaa rauhanomaisilla keinoilla ilman, että tarvitaan kumota demokratia tai kapitalismi. Niin, vaikka kirjailija selvästi vihaa länsimaisia suurvaltoja, niin hän ei ole kommunisti, koska ne harvat kohdat, joissa hän haukkuu sosialistisia valtioita, niin hän muistaa korostaa talousjärjestelmän surkeutta verrattuna kapitalistisiin. Jos ollaan reiluja, niin Power vaikuttaa olevan liberaali tai sosiaalidemokraatti, koska hän korostaa, että demokratia ja kapitalismi toimivat täydellisemmin, jos kansan (kaikkien, jopa vähemmistöjen) sosiaalisia oloja korotetaan valtion sosiaaliohjelmilla koulutetun keskiluokan tasoon.
Tietenkin kirjailija viittaa kirjassa YK:n, Amnestyn ja muitten viranomaisten ja tutkijoitten raportteihin, tukeakseen väitteitään, jotta ei aivan henkilökohtaiseksi kertomukseksi tämä kirja muutu. Eli todella jännittävä ja hyvä kirja, joka paljastaa kenellä tässä maailmassa on valtaa lopettaa maailman ihmisoikeusrikkomukset, jos vain poliittista tahtoa löytyy.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 