Ian Flemingin ”Casino Royale” kertoo brittiläisestä salaisesta agentista, joka lähetään Ranskaan nöyryyttämään ammattiliiton kassanhoitajaa korttelipelissä.
Alkuasetelma ei kuulostaa niin seksikkäältä kuin elokuvissa, mutta nyt on kyse kirjasta, joka kirjoitettiin 60-luvn Kylmän sodan aikana. Syy, miksi Iso-Britannian tiedustelupalvelua kiinnostaisi vaarantaa kansalaistensa verorahat ammattiliiton kassanhoitajan korttipelin häiritsemiseen, on se, että kyseinen ranskalainen ammattiliitto on oikeasti Neuvostoliiton hallinnassa ja jos Kylmä sota muuttuu kuumaksi, niin tämä ammattiliitto voi sulkea kaikki Ranskan satamat, antaen etulyöntiaseman Neuvostoliitolle. Eli isosta jutusta on kyse ja tämä korttipeli voi olla se kaikista tyylikkäin tapa tuhota koko ammattiliiton maine. Riippuen omasta poliittisesta suuntauksestasi, niin ammattiliiton maineen tuhoaminen voi olla maailman siistein tai ikävin juttu. En ala tässä spoilaamaan miksi korttipeli voisi pilata ammattiliiton maineen, mutta syy on aika jännittävä ja osoittaa, miten syvällinen tämä kirja oikeastaan on.
Kuten aina, on pakko piiskata itseäni siitä, että näin elokuvaversion ensin. Mutta voin puolustautua sillä, että halveksin dekkareita ja kaverilla oli ilmaislippuja, joilla kävin katsomassa hänen kanssaan Martin Campbellin elokuvaversion, jossa on vääränvärinen Bond! Elokuva oli ihan ok, mutta se kalpenee kirjaan verrattuna (kuten melkein aina).
Tässä kirjassa James Bond on oikeastaan aika lähellä Daniel Craigin näyttelemää Bondia. Agentti ei ole mikään teräshermoinen supermies, vaan ihan tavallinen jätkä, jolla toki on teräspallit, mutta hän tekee tässä kirjassa virheitä, pelkää, hermostuu ja saa kovasti turpaan ja itkee. Toki, kun Bond ei saa turpaan, niin hän on todella tyylikäs mies, joka osaa nauttia elämän kalliista asioista ja naisista. Tämä yhdistelmä tavanomaisuutta ja tyylikkyyttä tekee James Bondista kiehtovan hahmon, joka on koko tarinan keskipiste. Eli koko kirjan aikana me tutustumme Bondin historiaan ja persoonaan ja se on tarinan mielenkiintoisinta antia.
”Casino Royale” ei kuluta aikaansa luetellakseen jokaisen tuotemerkin, mitä Bond käyttää, eikä myöskään mässäilemään väkivallalla, vaan sen sijaan se keskittyy käsittelemään eri persoonien törmäyksiä. Taustana on toki todella hienosti rakennettu tarina Kylmän sodan salaliitosta, jossa jokaisella hahmolla on historia, joka liittyy suuriin historiallisiin tositapahtumiin, jotka kirjan kirjoittamisajankohdassa olivat vielä tuoreita, mikä tekeekin tästä kirjasta mielestäni mielenkiintoisemman kuin elokuvat, jotka yrittävät olla jotenkin epäpoliittisia ja historiattomia.
Suurin ongelma tässä kirjassa on nykyajan standardeissa oleva sovinismi ja rasismi. Kirjassa esimerkiksi spekuloidaan mikä on tarinan pahiksen etnisyys? Se jää epäselväksi, mutta yksi tiedustelupalvelun agenteista kertoo, että ainakin miehellä on ”juutalaisen korvat”. Minulla ei ole mitään hajua, minkälainen juutalaisen korvat pitäisivät näyttää ja miten ne oikein eroavat muitten korvista? Toki varmaan on tärkeää tietää miltä rikosepäillyt näyttävät ja varmasti etnisiä piirteitä käydään läpi, mutta jotenkin aavistan, että nykyään näitä piirteitä ei ilmaista samalla tavalla kuin ennen.
Ian Flemingin ”Casino Royale” ei ole vain jännittävä, vaan tässä jopa uskalletaan filosofoida, mitä ”pahuus” merkitsee ja miten yksilö voi tietää onko hän historian ”oikealla” puolella? Sitten tietenkin tässä myöskin seurataan kuuluisan persoonan kehittymistä siksi, mitä me tunnemme elokuvissa. Tämä kaikki tekeekin tästä kirjasta klassikon. Jos onnistuu ohittamaan kirjassa esiintyvän kausaalisen rasismin ja sovinismin, niin tämä on oikein hyvä ja jännittävä kirja.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 