Hamasin poika

Mosab Hassan Yousefin ”Hamasin poika” on entisen Hamasin korkea-arvoisen taustajäsenen muistelmat.

Yousef oli korkea-arvoisen Hamasin johtajan poika, joka kasvoi ensimmäisen intifadan aikoina, mutta ei ollut varsinainen aktivisti, vaan enemmänkin kulissien takana liikkuva hiippari, joka tiesi vähän kaikesta, välillä osallistui miekkareihin, mutta muuten ei tehnyt mitään konkreettista jihadistijärjestön puolesta.

Kaikki muuttui, kun hän päättikin eräänä päivänä ryhtyä terroristiksi ja jäi kiinni. Vankilassa suoritetun kidutusten jälkeen hänestä tuli Israelin vakoilija, joka edisti merkittävästi Hamasin johdon tuhoamista. Suurin osa kirjasta on siis hänen muistelmat Israelin tiedustelupalvelun vakoilijana.

Olen lukenut vain vähän Israel—Palestiina-konfliktista ja Hamas-järjestöstä. Mitä tähän asti olen lukenut, niin Israel selvästi sortaa palestiinalaisia ja tämä kirja on vain yksi niistä, jotka vahvistavat sen tosiasian. Olin alun perin ottanut tämän kirjan luettavaksi, koska kiinnostukseni on enemmän äärijärjestöissä kuin itse konfliktissa ja halusin kuulla toisen perspektiivin aiheesta. Kuvittelin, että entisen Hamasin jäsenen muistelmat olisivat sellainen Israelin puolesta vaahtoamista, mutta ei, tämä on vähän monimutkaisempi kirja.

Mosab Hassan Yousefin kerronta on hyvin elävä, tunteikas ja jännittävä, joten lukeminen on aika sujuvaa. Jos pystyy pääsemään yli vastakääntyneen kristityn Jeesus-puheet, niin ihan kelvollinen kirja palestiinalaisen jihadistin ja vakoilijan muistelmista.

Yousef osoittaa omilla muistelmillaan hyvin elävästi, miten musertavan brutaali Israelin valtio on palestiinalaisia kohtaan. Olin lukenut teknisempiä tietokirjoja konfliktista ja ne jotenkin etäännyttivät minut siitä kauhusta, mitä käytännössä miehitys, saarto ja sotilaallinen ylivoima tuntuvat palestiinalaisilta. Mutta vaikka kirjailija pitää oikeutettuna palestiinalaisten hätää, niin terrorismin aiheuttamat kauhut saivat kirjailijan luopumaan Islamista ja irtisanoutumaan väkivallasta.

Tässä ehkä tuleekin kiistalaisin kohta koko kirjassa. Yousefin mielestä sekä Israel, että Palestiina ovat ikuisessa kostonkierteessä, koska molempien kansojen kulttuurit kannattavat kostoa. Vaikka kirjailija luopui islamista ja kääntyi kristityksi, niin hänen mielestään islamin valmius väkivaltaan ei vielä selitä Hamasin kaltaista jihadistijärjestöä, koska sekulaarissa PLO:ssa oli väkivaltaisia ateisteja, jotka räjäyttelivät itseään ennen kuin edes Hamasia oli. Molempien kansojen asenne kostaa väkivalta toisilleen on se suurempi syypää, miksi alueessa on suuri konflikti. Kirjailija ei vaadi, että kaikista tulisi kristitty (helpotuksen huokaus), mutta että ihmiset olisivat mukavia toisilleen. Yousefin analyysi voi kuulostaa helvetin rasistiselta ja lapselliselta, mutta itsekin puoliksi brasilalaisena tunnustan, että osasyy oman kotimaani 500-vuotta kestäneeseen ahdinkoon ovat tietynlaiset brasilialaisen kulttuurin ominaiset asenteet. Eli ymmärrän, mitä hän tarkoittaa.

Koska tämä on henkilökohtainen muistelma, niin en voi kovin paljon kritisoida kirjailijan perspektiivejä, mutta huomasin, että vaikka Yousef kuvaa kokemuksiaan ja välillä kritisoikin Israelin väkivaltaisuutta palestiinalaisia kohtaan, niin hän ei kyseenalaista, millä oikeudella Israel rakentaa siirtokuntia, sulkee palestiinalaisia karsintoihin ja kohtelee heitä lähes rotuerotteluun rinnastettavalla tavalla. Kirjailijan mielestään nämä ihmisoikeusrikkomukset ovat ikäviä, mutta itsestäänselvyyksiä. Ehkä johtuu siitä, että hän kasvoi konfliktin keskellä, eikä tunne muuta realiteettia.

Koska Yousef oli Israelin vakoilija, niin tietenkin hän kannattaa Israelin oikeutta olemassaoloon, mutta myöskin kahden valtion ratkaisua, joka hänen oman kokemuksensa mukaan on ainoa realistinen mahdollisuus palestiinalaisten itsehallinnolle. (Tai nyt Trumpin takia aika epätodennäköinen) Tässä tuleekin kirjailijan argumentti asennemuutoksen puolesta.

Yousefin mukaan osasyy monen palestiinalaisen toivoon israelilaisten ajamisesta ”mereen” johtuu islamilaisesta teologiasta, jossa uskotaan, että muslimialueet pitäisi olla muslimien hallinnassa, eikä juutalaisten. Sama ongelma tietenkin on Israelilaisilla, jotka uskovat juurikin päinvastaiseen. Yousef mielestä tämä teologinen oppi on enemmänkin kulttuurin ylläpitämä nationalistinen asenne kuin varsinainen uskovaisuus tai halu noudattaa pikkutarkasti islamilaista lakia. Ehkä johtuu siitä, että Yousef oli muslimi ja hänen isänsä kuvataan hyvinkin moraalisena uskonoppineena, niin hän pystyy samaan aikaan kritisoimaan islamia paskana uskontona ja sanomaan, että sen teologia itsesään ei ole suurin ongelma, vaan kulttuuri. Tietenkin voitaisiin kiistellä, mikä vaikuttaa toiseensa? Kulttuuri vai uskonto, vai molemmat? Tai miten sosioekonomiset olosuhteet vaikuttavat molempiin aspekteihin? Näin analyyttiseksi kuitenkin tämä kirja ei mene. Eli tämä on hyvin rajattu kirja yhden henkilön kokemuksista, eikä mikään auktoritatiivinen tietokirja aiheesta.