Yksin Marsissa

Andy Weirin ”Yksin Marsissa” on matala scifi-romaani, jossa amerikkalainen astronautti joutuu eristyksiin Marsiin.   

Kuten yleensäkin, niin näin Ridley Scottin ohjaaman elokuvaversion, ennen kuin luin tämän kirjan. Mutta luettuani romaanin, sain selville, että elokuvaversio on aika uskollinen kirjalle. Ehkä ainoa merkittävä ero, on hahmon videopäiväkirjamerkinnät, joitten taltiointia ei kuvata kirjassa mitenkään, joten lukijalle jää mielikuva, että päähenkilö äänittää itsensä, eikä kuvaa itseään tietokoneen web-kameralle, kuten elokuvaversiossa.   

”Yksin Marsissa” on oodi NASA:lle ja insinööreille. Kirjassa kuvataan hyvin tarkasti kaikki avaruusmatkailuun välineet, miten ne toimivat ja miten niitä korjataan. Luulisi työvälineitten loputtomat kuvaukset olevan tylsää luettavaa, mutta päähahmon kautta selitettynä ne muuttuvat jännittäviksi. Jokainen väline auttaa hahmon selviytymisessä ja, koska tämä on itsekin mekaaninen insinööri, niin tekstistä välittyy ammattimiehen innostus, mikä tarttuu lukijaan.  

Tässä on ehkä hyvä vinkki kaikille kirjailijoille, jotka haluavat kuvata hahmojensa työvälineitä: Hahmon pitää osoittaa jollakin tavalla, miten elintärkeitä hänelle työvälineet ovat, eikä vain luetella niitä, koska niitä tullaan käyttämään juonessa. Tämä on suuri ongelma esimerkiksi Stieg Larssonin romaaneissa.  

Päähahmo, eli Mark Watney on insinöörin lisäksi vielä kasvitieteilijä ja nörtti, eli täydellinen unelma vävy. Watney onnistuu kaikista vaikeuksista huolimatta kasvattamaan perunoita Marsissa, tuottamaan vedystä vettä ja selviytyä muutenkin ongelmista samalla, kun heittää pop-kulttuuritäytteistä sarkastista huumoria. 

Luulisi tällaisen yhdistelmän luovan todella epäuskottavan tarinan täydellisestä sankarihahmosta, joka on älykäs ja voimakas, mutta kerronnasta läpi tuleva Watneyn personalisuus tekee hahmosta inhimillisen samaistuttavan. Ovathan astronautit lähes täydellisisiä ihmisiä, jotka ovatkin älykkäitä ja kestäviä, koska avaruudessa ei kuka tahansa nykyteknologialla selviä.   

Kirja kulkee kahdella tasolla, joista yksi on Watneyn ensimmäisen persoonan sarkastinen kerronta Marsin kauhuista ja kolmannen persoonan kuvaus hänen astronauttitovereistaan ja Maapallolla olevasta NASA:n väestä. Erityisessä roolissa ovatkin NASA:n väki, joka byrokratiahelvetistä huolimatta yrittää väsätä keinon pelastaa Watney nälkäkuolemasta. Lukuessa tätä kirjaa oppii paljon fysiikasta ja NASA:n insinöörien nerokkuudesta, kun nämä improvisoivat kaikenlaisia pelastusvälineitä haaksirikkoutuneelle. 

Sen lisäksi, että kirjassa joutuu altistumaan 70-luvun diskomusiikin halventamiseen, niin lukija oppii paljon NASA:n organisaatiosta ja muutenkin kovista tieteistä, joita sovelletaan avaruudessa ja Marsissa selviytymiseen. Juuri äärimmäisen yksityiskohtaisen ja uskottavan realismin takia olin epävarma, voisiko tätä kirjaa kutsua scifiksi, mutta matala scifi onkin jalat maassa olevaa tieteelliseen paikkansapitävää spekulaatiota, eikä korkean scifin avaruusoopperan kaltaista fantasiointia teoreettisista tai täysin mielikuvituksellisista teknologioista. Tai no, en tiedä onko joku teknologia tässä kirjassa keksitty vai ei? Ainakin kirjassa kuvattu teknologia vaikutti niin karulta avaruusmatkailuun vaatimuksiin nähden, että luulen kirjailijan pysyneen tiukasti uskottavuuden rajoissa.   

”Yksin Marsissa” on todella viihdyttävä ja informatiivinen kirja, jossa Marsin kauhut eivät ole muuta kuin sen tappava ilmasto ja NASA:n antama rajallisen ruuan määrä. Silti tarinassa tapahtuu kaikenlaista ja hahmon personalliset kuvaukset tapahtumista menneessä aikamuodossa luovat todella toimivan yhdistelmän, joka herättää kunnioitusta avaruusjärjestöä ja kirjailijaa kohtaa.