Tuulen nimi

Patrick Rothfussin ”Tuulen nimi” on fantasiakirja, joka kertoo velhon muistelmista.  

En tiennyt yhtään mitään tästä kirjasta. Se oli vain listassa, jonka joskus kopioin ja nyt kirjan vuoro tuli. Onneksi en lukenut edes takakantta, koska tämä on todella hieno metatasojen fantasiakirja, joka rikkoo genren rajat, ilman että se on jokin parodia genrestä (sellaisia on jo nähty liikaa).  ”Tuulen nimi” on ihan vakava ja aikuismainen kertomus, jossa silti on todella fantastisia elementtejä.  

”Tuulen nimi” kertoo kahdesta aikatasosta, jossa nykyhetki on synkkä, pimeä ja täynnä mystisiä petoja. Näköjään maailma on romahtanut tai jotain sellaista. Kuuluisa sankarivelho kertoo historiankirjoittajalle tämän nuoruudesta, joka oli täynnä köyhyyttä ja kärsimystä, mutta myöskin rakkautta ja alkemian oppimista. Samalla se kuitenkin oli parempi maailma kuin nykyisyys. Eli tarina siirtyy välillä nykyaikaan ja menneisyyteen, joissa velhon persoonan ja kykyjä voidaan lukea muotoutuvan.  

Tarina vaikuttaa alussa hyvinkin kliseiseltä, mutta edetessä kaikki genren tyypilliset käänteet joko käännetään ylisalaisin tai itse kertoja pilkkaa niitä ja sanoo, että ”oikeassa” elämässä niin ei tapahdu. Sen lisäksi, että tarina on äärimmäisen jännittävä, nuoresta sankarihahmosta huolimatta, niin kerronta on hyvinkin vakava ja paikoin rujon realistinen.  

Eli tässä on vähän sellaista R.R. Martin meininkiä, jossa alkemia on hyvin pitkälle enemmänkin tiedettä kuin taikuutta. Lukija alkaa tottua, että tässä fantasiamaailmassa ei tapahdu mitään yliluonnollista, vaan enemmänkin hyvin perinteistä ihmisten kanssakäymistä ja konfliktia. Mutta kun juonessa jotain mystistä tapahtuu, niin se on erikoinen tapahtuma, jossa lukija haukkoo henkeä hahmojen kanssa fantastisille tapahtumille.  

Tämä kirja siis saavutti sen, mikä mielestäni Harry Potter -kirjat eivät koskaan saaneet aikaan. Eli taikuuden muuttaminen uskottavaksi osaksi kuvitteellista maailmaa. Harry Potterit tuntuivat jo 11 vuotiaana lapsellisilta kirjoilta, joissa enemmänkin kikkailtiin kerronnalla kuin yritettiin luoda uskottava maailma. Tiedän kyllä, että olen tässä poikkeus, koska Harry Potterit ovat jo muodostuneet sukupolveni suurimmaksi yhteiseksi kokemukseksi. Isäni sukupolvella on Vietnamin sodan uutislähetykset ja Berliinin muurin kaatuminen, minulla Harry Potterit ja WTC-iskut. En tiedä pitäisikö tässä itkeä vai nauraa? 

Koska romaani on kirjoitettu ensimmäisellä persoonalla, niin kaikki muutkin sivutiedot kerrotaan heidän kautta. Eli juoni ei koskaan rikkoudu johonkin historiallisen dokumentin mukailemaan, jossa kerrotaan vähän maailman taustoista. Jos haluan lukea tietokirjan, niin luen tämän maailman historiankirjoja, eikä kuvitteellisia. Tässä sellaiseen ei sorruta, kuten niin moni fantasiakirja sortuu. Pahin esimerkki on Taru sormusten herrasta, joka on helvetin tylsä sen takia.

Juuri tämä suullisen kerronnan muoto on näin folkloristina todella ihanaa. Hahmot kertovat satuja, juttuja, juoruja ja legendoja toisilleen luoden todella rikkaan ja realistisen maailman. Tämä maailma on näin samaan saamaan aikaan hyvin tuttu eurooppalaisten myyttien ja kertomusten maailmasta, että uusi ja tuntematon yhden kirjailijan fantasiamaailman kynäilyä. Eli jos rakastaa vanhoja eurooppalaisia satuja ja myyttejä, niin tämä on täydellinen kirja, jossa niitten kerrontatyyli on niin realistinen, että välillä tuntui kuin kirjailija olisi kuunnellut karjalaismummojen kertomuksia ja kirjoittanut romaanin niitten pohjalta.  

Kaikin paikoin loistava fantasiaromaani, jota voisi sanoa olevan sitä, mitä Harry Potter olisi, jos George R.R. Martin olisi velhoseikkailun kirjoittanut. Mutta tietenkin rinnastus ei ole täydellinen. Tässä kirjassa ei siis teurasteta mielletön määrä viattomia ihmisiä, eikä kenekään penistä kuvailla sivun mittaisella selotuksella.