Big game – kuinka Holiwood tuotiin Suomeen

Kalle Kinnusen ”Big game – kuinka Holiwood tuotiin Suomeen” on tietokirja, joka kertoo Jalmari Helanderin elämästä ja miten hän ohjasi Big game-elokuvan.   

Kirja on helppolukuinen ja etenee aika vauhdikkaasti, mutta silti ilman, että liikaa yksityiskohtia karsitaan. Kirja perustuu paljolti haastatteluihin, joitten vastaukset ovat onnistuneesti ripoteltu siellä sun tänne kerrontaan. Eli tämä ei ole sellainen rikkinäinen, lyhyitten kappaleiteen haastattelukirjoja, jotka ovat helvetin rasittavia, vaan tämä on aika sujuva teos.  

Itsekin näin Big game-elokuvan isänmaallisesta velvollisuudesta, vaikka en varmaan muuten olisi koskaan katsonutkaan sen tyylistä elokuvaa. Olen juuri sellainen taide-elokuva snobi, jota tässä kirjassa haukutaan suomalaisten olevan. Kuitenkin minua kiinnosti tietää, miten Suomeen syntyi tämä kansainvälisten indie-genre-elokuvien aallon, jossa Rare Exports, Iron Sky ja Big game edustavat?    

Onneksi tämä kirja käsittelee tätä indie-aaltoa, mutta ei kyllä niin syvällisesti kuin odotin. Tämä on enemmänkin populaari tietokirja, joka vain kertoo, miten asiat tapahtuivat, eikä lähde syväluonteisiin analyyseihin suomalaisesta kulttuurisesta maantieteestä, missä tietyt historialliset prosessit loivat Helanderin kaltaisia elokuvaohjaajia. Silti päädytään tässä sentään siihen johtopäätökseen, että syy on globalisaatio. Kyllä sen lisäksi, että tehtaita pakenee Aasiaan ja pakolaisia tulee Suomeen, niin globalisaatio luo suomalaisia elokuvaohjaajia, jotka tekevät kansainvälisesti menestyneitä elokuvia.   

Kinnusen kirjassa kuvataan aika yksityiskohtaisesti, mutta yleistajuisesti, miten elokuvia kuvataan ja miten ne rahoitetaan. Sitä luulisi, että elokuvien rahoituskuvioitten selostus olisi tylsää luettavaa, mutta tässä se on kirjoitettu jännittävästi. Suomi ja Eurooppa ovat niin pieniä markkina-alueita, ja Helanderin elokuvat niin omituisia, että rahoitusta ei saadakaan yhdestä megaluokan lähteestä, vaan niitä pitää pyytää monista eri paikoista ympäri maailmaa. Siinä sitten seuraat elokuvaohjaajaa ja tämän tiimiä matkustamassa ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja etsimässä tuotantoyhtiöitä ja levittäjiä, jotta elokuva saa rahoituksen, ennen kuin se on edes tehty!    

Tämä rahoituskuvio ja muutkin tekniset selostukset ovat aikamoinen kontrasti elokuvaohjaaja Helanderin persoonan ja elämänkuvauksien kanssa. Helander on kunnon suomalainen miehinen mies, joka haluaa tehdä juuri sellaisia elokuvia kuin hän toivoo, jotka pääosin perustuvat lasten leikkeihin.   

Itsekin huomasin tämän lapsellisuuden, kun katsoin Big gamen. Helanderin elämän aikana tekemät nollabudjetin amatöörielokuvat ja nyt tämä megaluokan projekti, veivät itsekin muistoni kultaiseen lama-Suomeen, jossa olohuoneen lattialla leikin leegoilla ja kuuntelin vanhempien radiossa Haddawayn ”What Is Love” teknohittiä. (Biisi yhä vie minut leego-palikoiden ja mäkkärin Disney-lelujen äärelle).    

On jotenkin kosminen yhteensattuma, että lapsellisten toimintaelokuvien tekijä päättyy hyperkaupalliselle alalle, johon tämä sopeutuu täysin, koska lapselliset toimintaelokuvat ovat jo perusluonteeltaan hyperkaupallisia.   

Vaikka tässä kirjassa onkin subtekstinä sellainen oikeistolainen menestystarinanarratiivi, niin silti, jos on tarkka lukija, niin huomaa, että Helanderin kohtalo oli tehdä elokuvia, koska hän syntyi juuri oikeaan aikaan ja oikeaan maahan. Lapsesta asti Helander tunsi lähes pakonomaista tarvetta tehdä elokuvia, jolloin hän hankki kaikki tarvittavat välineet, ja yritti päästä Taideteolliseen korkeakouluun.   

Mitään muuta Helander ei halunnutkaan tehdä, kuin elokuvia, eikä hänen vanhempaansakaan yrittäneet pakottaa häntä hankkimaan ”oikeita” töitä. Sattumalta vaan hän syntyi hyvinvointivaltioon ja aikakauteen, jossa globalisaatio oli integroinut Suomen kapitalistiseen maailmanjärjestelmään, jossa härskin omituiset puolilapselliset toimintaelokuvat voivat menestyä.   

Se onkin merkillistä, että missään vaiheessa tätä kirjaa ei mainita sanaa ”kovaa työtä” muualla, kuin investointien hankinnassa, koska jos rakastaa elokuvantekoa kuten Helander, niin sen tekeminen ei ole ”kovaa” tai ”työtä” vaan sitä samaa lapsen leikkimistä.     

Tätä kirjaa voisi käyttää mikrohistoriallisena teoksena 2010-luvun Suomesta, missä hyvinvointivaltio takaa sen, että mies voi toteuttaa elokuvantekounelmat ilman, että hän tarvitsee pohtia, pitäisikö hän hankkia oikeita töitä. Kapitalistinen järjestelmä taas takaa, että hän saa töitä juuri siltä alalta, missä elokuvia voi tehdä, eli mainosala.    

Helander oli alun perin mainosvideoitten tekijä. Mainosalalla opituilta taidoilta ja kontakteilla hän alkoi tehdä elokuvia. Jos Helander olisi syntynyt maassa, missä ei ole ykkösluokan julkisrahoitteista koulutusta ja sosiaalista turvaverkkoa, joka varmistaa sen, että Helander ei tarvitse tehdä mitään muuta, mitä hän ei rakastaisi, niin ehkä hän ei olisi koskaan päässyt tekemään elokuvia. Tai sitten Helander ei olisi pääsyt tekemään juuri niitä elokuvia joita hän haluaisi.   

Eli tämä kirja kertoo hyvin aikakaudestamme, jossa pieni pohjoinen metsäkansa voi tehdä omassa mantereessaan elokuvia, ja saada se globaalin levitykseen, koska koko vallitseva järjestelmä on rakennettu yhdistämään kaikki maailman ihmiset ja pääoman.   

Ehkä suuri miinus, muuten aika innostavaan kirjaan, on se, että kirjailija yrittää puoliväkisin tyrkyttää feminististä analyysiä, vaikka selvästi tätä ei kiinnosta pohtia miksi Helanderin elokuvat ovat äärimmäisen miesvaltaisia.   

Kinnunen mainitsee sivumennen, että naisten puute Helanderin elokuvissa on kritisoitu, mutta Kinnunen ei lähde analysoimaan miksi niin on? Mielestäni joko analysoit loppuun asti Helanderin mieskeskeisyyden tai sitten älä edes mainitse sitä ollenkaan. Nyt tuntuu vähän siltä, että joku pakotti kirjailijan ainakin kerran mainitsemaan, että Helanderin elokuvissa ei ole naisia, eikä kirjailijaa itse pätkääkään kiinnostanut tämän kysymyksen pohtiminen, joten kompromissiksi asia mainitaan.