Miten väitellä vasemmiston kanssa ja TUHOTA heidät.

Ben Shapiron ”Miten väitellä vasemmiston kanssa ja TUHOTA heidät: 11 sääntöä, miten voittaa väittely.” (oma suomennos)  Otsikko on aika itsestään selittävä, joten mennäänpä arvioon!   

Ben Shapiro on entinen Breitbart-valemedian toimittaja, joka irtisanoutui lehdestä, kun tämä alkoi tukea yksipuolisesti Donald Trumppia. Eli kyseessä on kiistanalainen julkisuuden henkilö, joka on profiloitunut amerikkalaisen Republikaani-puolueen konservatiivien siiven älyköksi. Kun törmäsin tähän kirjaan netissä, niin totta kai minun piti ottaa se lukulistaan!     

Ajattelin, että sen lisäksi, että tämä kirja opettaisi argumentoimaan, niin samalla näkisin amerikkalaisen oikeistolaisen maailmankuvan pääideat ja, miten ne ovat ylivoimaisesti parempia kuin vasemmistolaisen. Kuitenkin jouduin pettymään. Tämä kirja on huikeat 30-sivua pitkä, eikä näin, siinä voi olla kovin syvää yhteiskunnallista analyysia, joka perustelisi, miksi maailma pitäisi pysyä 1700-luvun yhteiskuntaraameissa.   

Mutta ainakin tämä kirja oli todella hauskaa luettavaa ja samalla ymmärsin, ainakin osittain, mitä amerikkalaiset konservatiivit haluavat ja mitä he ajattelevat vasemmistosta.    

Koska Shapiro on amerikkalainen, niin hänen määritelmänsä ”vasemmistosta” on vähän erikoinen verrattuna Suomen. Tämän kirjan mukaan, vasemmistoon kuuluvat Demokraatti-puolueesta anarkisteihin. Tällä kriteerillä Kokoomus on vasemmistopuolue! Jo tässä vähän hörähtelin, mutta ei siinä kaikki!   

Kirjailijan mukaan vasemmistolaiset ovat pahuuden kovinta ydintä. He ovat epärehellisiä, likaisia, väkivaltaisia ja muutenkin todella paskamaisia ihmisiä. Shapiron mukaan vasemmistolaiset kiusaavat kaikkia ja haluavat luoda diktatuurin, joka pakottaa kaikki kristityt leipomaan homokakkuja ja päästämään rajojen sisään suuria määriä muslimeja ja meksikolaisia. Shapiro kuvaa vasemmistolasia niin överin sanakäänteisin, että jos ei olisi koskaan kuullutkaan vasemmistolaisista, niin voisi luulla, että ne ovat itse Mordorin örkkiarmeija!  

Piti oikein hengähtää vähän, koska tämä kirja tykittää ja lujaa. En ihan ymmärrä, miksi Shapiro erosi Breitbartista? Koska vaikuttaa vähän siltä, että hän jakaa samat arvot kuin Trump. 

Mielestäni, jos joku ihminen demonisoi kokonaista poliittista suuntausta itse pahuuden ytimeksi, niin tämä ihminen kuuluu johonkin ääri-ideologiaan. Esimerkiksi kovemman luokan kommunistit kokevat, että oikeisto on yhtä kuin fasistit ja anarkistien mielestä kaikki muut ovat autoritaarisia ja natsien mielestä kaikki ovat rotupettureita, juutalaisia tai kommunisteja. Shapiro siis kuuluu äärimmäisen konservatismiin, joka ehkä vetoaa nuorisoon, mutta vanhemmalle tai älykkäämmälle ihmiselle tällainen vastapuolen demonisoiminen on aika lapsellista.  

Jos tämä on amerikkalaisen konservatismin älyn huipentuma, niin Republikaani-puolue ansaitsee Trumpin. En tiedä edustaako Shapiro kaikkia konservatiiveja, vai vain jotain äärimmäisen sekopäistä konservatismia? Onko nyt niin, että kaikki amerikkalaiset konservatiivit ovat näin kujalla? En tiedä suomalaisesta konservatiivikentästä, joten en ota kantaa siiten. Mutta jos on Hännikkäistä uskomista, niin suomalainen konservatismi koostuu natseista, jotka eivät uskalla kutsua itseään natseiksi.   

Mutta, mites se vasemmistolaisten tuhoaminen argumenteilla menee tässä kirjassa? No aika huonosti. Vilpittömästi uskoin, että tämä kirja haastaisi maailmakuvaani ja joutuisin miettimään omia elämänvalintojani. Kenties jopa opiskelemaan vähän lisää. Hakemaan kirjastosta teoksia ja oikein pohtimaan ovatko kantani ihan oikeasti järjellä perusteltuja?  Mutta ei, tämä on ehkä tyhmin argumentaatiokirja, jonka olen lukenut oikeistolaiselta. Parempi vastaava teos on yhä Norman Baillargeonin ”Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi” kirja, joka on vasemmistolainen. Pitäisi sekin kirja lukea uudelleen, koska sen lukemisesta on jo pari vuotta kulunut. Kenties olen kasvanut henkisesti vähän enemmän ja sekin kirja tuntuu yhtä typerältä.   

Shapiron kirja väittää, että siinä on 11 ohjetta, mutta oikeastaan tässä läpyskässä on vain yksi ja siitä tehdään lukuisia muunnelmia. Shapiron koko pääargumentti tässä kirjassa on keskustelun kehystämisen kontrollointi. Sinänsä fiksu ohje, mutta ei sillä välttämättä pystytä tuhoamaan vasemmistolaista tai ketään muuta.   

Kirjailijan mukaan oikeistolaisen ei pitäisi koskaan väitellä vasemmistolaisen kanssa, vasemmistolaisen ehdoilla, vaan on onnistuttava nopeasti kääntämään väittelyn suunta oikeistolaisen maailmakuvan raameihin. Näin pakotetaan vasemmistolainen keskustemaan oikeistolaisen omien käsitteiden ja kehysten kautta. Tämä ohje toimii ainoastaan, jos vastapuoli ei ole tutustunut oikeistolaiseen maailmakuvaan, koska muuten ei tämä auta oikein ketään. Eli kirjan ohjeet toimivat vain kuplaantuneita tai kouluttamattomia ihmisiä vastaan. Itse ainakin pystyisin kumoamaan suurimman osan tässä kirjassa olevista argumenteista välittömästi.   

Esimerkkinä Shapiro ottaa tasa-arvoisen avioliitoa vastaan olevan argumentin. Kirjailijan mukaan sen sijaan, että annat vasemmistolaisen kysyä sinulta, miksi et halua homojen olevan parisuhteessa, niin käännä keskustelu siihen, miten homoavioliitto pilaa adoptoidun lapsen elämän. Näin vasemmistolainen joutuu keskustelemaan lasten oikeuksista, eikä konservatiivin henkilökohtaisesta epärationaalisesta pelosta, että jollakin on makuhuoneessa hauskaa.   

Tiettyyn pisteeseen tällainen kehystyksen vaihto voi tosiaan toimia, jos vastapuolesi ei ole valmistautunut käsittelemään lasten oikeuksia, mutta jos ihminen on nimenomaan tähänkin varautunut niin et pysty ”tuhoamaan” ketään. Suomessakin tätä argumenttia yritettiin, mutta kun ”todisteet” lasten huonovointisuudesta homovanhempien huostassa on jostain fundamentalistikristittyjen ajatuspajasta, niin häviö on taattu.   

Eli koko kirja on muunnelma tästä yhdestä väittelytaktiikasta, eikä se toimi, jos positiosi on täysin väärä, kuten tuossa avioliitto-kysymyksessä. Ehkä toinen mainittava väittelytaktiikka, on kirjailijan mukaan se, että vältä loppuun asti vastaamasta rasisti-syytöksiin.   

Shapiron mukaan, jos sinut haukutaan rasistiksi, niin älä missään nimissä yritä todistaa, että et ole rasisti, koska silloin häviät. Pakko myöntää, että tässä kohtaa Shapiro on oikeassa. Samalla tavalla, kun jos joudut kirjoittamaan kirjaasi lukuisia kertoja sanat ”tämä on tieteellinen tosiasia” niin silloin olet jo hävinnyt, koska todisteet pitäisivät puhua puolestasi. Tällaista esiintyy paljon pseudotieteellisissä kirjoissa. Sama asia ilmenee monissa äärioikeistolaisissa manifesteissa, joissa joko kerrotaan suoraan ”en ole rasisti, mutta…” tai sitten pyritään määrittelemään rasismi niin kapeaksi, että itse ei mahdu siihen, vaikka kuinka kiihotat kansanryhmää vastaan. Shapiron mukaan, jos sinua haukutaan rasistiksi, niin pyydä haukkujaa osoittamaan, mikä sanomassasi oli rasistinen, sen sijaan, että alat kertoa, että sinulla on musta kaveri.    

Tämäkin taktiikka toimii ainoastaan, jos et ole sanonut oikeasti mitään rasistista tai, mitään, mitä ei suoraan voida osoittaa rasistiseksi. Esimerkiksi on tiettyjä äärioikeistolaisia eufemismeja, joitten todistaminen suullisessa väittelyssä voi olla aika vaikeaa. Esimerkiksi sana ”kulttuurimarxismi” on uusnatsien eufemismi juutalaisille, mutta samalla se voi myöskin vain tarkoittaa todella typerää salaliittoteoriaa, jonka mukaan kommunistit hallitsevat maailmaa ja yrittävät muuttaa kaikki homomuslimeiksi, jotka katsotat tosi-TV:tä. Yritäppä siinä todistaa kumpaan typeryyteen vastaväittelijä viittaa.

Ainoa tapa todistaa suullisessa väittelyssä, että vastapuoli on rasisti, on käyttää sokratilaista metodia, mutta silloin koko väittely muuttuukin kuulosteluksi, eikä väittelyksi. Eli aletaan tehdä sitä ”keskustelun lyttäämistä” jossa tartutaan yhteen käsitteeseen, jota puretaan sen sijaan, että keskustelaan itse asiasta. Juuri tällaisten erilaisten käsitteiden kaksoismerkitysten takia väittelyyn osapuolten pitäisi valmistautua suunnittelemalla ja opiskelemalla yhdessä, mitä käsitteitä tullaan käyttämään väittelyssä. Kuitenkin tätä ohjetta Shapiro ei anna, koska se olisi liian fiksua.  

Luulin, että tässä kirjassa olisi ohjeita, miten väitellä taloudesta, eli se suurin oikeistoa ja vasemmistoa erottava kysymys, mutta ei. Ainoa ohje, jonka Shapiro antaa, miten ”tuhota” vasemmisto talousasioissa, on kysyä, mistä rahat saadaan? Eli jos vasemmistolainen on tämän asian pohtinut, niin Shapiron opetuslapset voivat hävitä välittömästi.   

Kirjassa on koko ajan ihmeellinen oletus, että vasemmisto tarkoittaa jotain amerikkalaista liberaalia, joka haluaa maltillisia veron korotuksia rahoittaakseen jotain julkista ohjelmaa, vaikka kirjailija muistaa kutsuu Obamaa salaiseksi kommunistiksi pariinkin kertaan. Mutta, mitä jos väittelijä on oikeasti äärimmäisempi vasemmistolainen?

Kirja ei anna esimerkiksi ohjeita, miten väitellä kommunistia tai anarkistia vastaan. Miten voit voittaa ihmisen, joka ei edes usko kapitalismiin? Tai edes valtioon, joka verottaa? Joku voisi tässä vaiheessa esittää, että äärivasemmistolaiset eivät ole edes väittelyn arvioisia, kun he jo hävisivät argumentin Neuvostoliiton romahdettua. Mutta jos tämä olisi totta, niin Shapiro itse ei edes mainitsisi kommunisteja, vaan keskittyisi vihervasemmistoon, demareihin ja liberaaleihin. Kuitenkin hän nimenomaan sekoittaa kaikki vasemmistolaiset hänen luomaansa hirviöön, joten kai sitä odottaa, että jopa äärivasemmiston argumentteja käsiteltäisiin.  

Suurin osa kirjan keskusteluesimerkeistä käsittelee sosiaalisia kysymyksiä, kuten tasa-arvoista avioliittoa, aborttia, maahanmuuttoa ja ilmastonmuutosta. Eli kysymyksiä, joita oikeistolainenkin voi kannattaa, ja jotka eivät oikeastaan ole kaikista tärkeimpiä kysymyksiä (paitsi ilmastonmuutos, se on elintärkeä). Talous vaikuttaa kaikkiin yhteiskunnan sektoreihin ja, jopa itse kulttuuriin ja ilmastoon, mutta eipäs tässä sitä käsitellä kuin pintapuolisesti. Talous on kuitenkin se, mitä oikeiston muka pitäisi hallita paremmin kuin vasemmistolainen.   

Eli tämä kirja on täyttä roskaa, koska se perustuu paljolti amerikkalaisen oikeistokonservatismin kuplaan, jossa luetaan ainoastaan äärikristillisen ajatuspajojen raportteja, jolloin luullaan, että tiedetään miten ”tuhota” vasemmisto.   

Tämän kirjan mukaan, esimerkiksi julkinen terveydenhuolto voi toimia ainoastaan, jos valtio luo lääkärikiintiön, joka pitää joka vuosi täyttää lääkäreillä, jolloin joitakin kansalaisia joudutaan pakottamaan lääkäreiksi. Olen asunut Brasiliassa, missä julkinen terveydenhuolto on ala-arvoinen, mutta ei siellä ketään tarvittu pakottaa lääkäriksi. Sama on Suomessa, jossa julkinen terveydenhuolto on parempi kuin muualla maailmassa. Eipä täälläkään näy miliisejä raahaamassa lukioista oppilaita lääketieteelliseen koulutuksen. Eli Shapiro kirjoitti kirjan väittelyn voittamisesta, jossa hän itse osoittaa, että hän ei ole opiskellut aihetta, josta hänen pitäisi väitellä!  

Tässä kirjassa on muitakin esimerkkejä, joissa kirjailijan totaalinen osaamattomuus paistaa läpi. Koko teos on kirjoitettu joillekin sekopäille oikeistolaisille, jotka haluavat vaikuttaa fiksulta, ilman että on oikeasti sitä. Eli voitaisiin sanoa, että tämä teos on enemmänkin ohje, miten näytellä fiksua väittelijää, joka napauttaa jotain valmista oikeistolaista mantraa, ilman että oikeasti sanoo, mitään fiksua. Eli tärkeintä ei olekaan voittaa argumentti, vaan esiintyä kuin voittaisi. Toki tämäkin taktiikka voi toimia tiettyyn pisteeseen asti. Onhan vaaliväittelyissäkin todettu hyvän esiintymisen olevan vaikuttavampi kuin itse suullinen argumentti.  

Paljolti tämä kirja perustuu nuoren oikeistolaisen itsevarmuuteen, jota liiallinen Ayn Randin lukeminen on sulattanut aivot joksikin mössöksi, joka toistaa oikeistolaisten ajatuspajojen propagandaa, miettimättä niitä kovin syvälle.    

Onneksi tämä kirja oli lyhyt, joten luin sen lounas- ja kahvitauon aikana, samalla kertoen kavereille, miten olin kuluttamassa arvokasta taukoaikaani.