Ei Jumalia, ei hallitsijoita: Anarkismin antologia

Daniel Guérin’in ”Ei Jumalia, ei hallitsijoita: Anarkismin antologia” (oma suomennos) on anarkististen tekstien kokoelma vuosilta 1840-1936.

28

Daniel Guérin kokosi tähän lähes 700-sivua pitkään kokoelmaan kaikkien merkittävien anarkistifilosofien tärkeimmät artikkelit, joilla kirjailija pyrkii antamaan monipuolisen kuvan viimeisen kahden vuosisadan pelätyimmästä aatteesta kauppojen näyteikkunaomistajien keskuudessa.

Tämä kirja ei ole puolueeton, vaan sen julkaisi anarkistinen kustantamo. Eli tämä on enemmänkin teos, joka pyrkii mainostamaan anarkismia kuin puolueeton aatetta esittelevä teos.

Eka asia, jonka huomaa, on se, että toisin kuin äärioikeisto, anarkistit osaavat kirjoittaa grammaattisesti todella hyvin ja innostavasti. Ainoa poikkeus on anarkismin pääfilosofi Pierre-Jospeh Proudhomin tekstit, jotka olivat hyvin kirjoitettuja, mutta tavattoman kuivakkaita filosofisia pohdintoja. Muut kirjailijat kirjoittivat suurille massoille, joten heidän tekstinsä ovat innostavia ja voivat viedä mukana. Jos et hillitse itseäsi, niin kohta olet metrovaunussa heristämässä nyrkkejä vallankumouksen puolesta.

Koska monet haluavat verrata äärivasemmistoa äärioikeistoon, niin verrataanpa! Olen lukenut lukuisia äärioikeistolaisia manifesteja, joten tämän kirjan vertaaminen niihin on ihan sopivaa. Toinen ero kirjallisen lahjakuuden lisäksi ovat salaliittojen puutteet. Siinä, missä jopa kaikista propagandistisin kryptofasistisin teos ei pysty hillitsemään itseään, vihjaamatta, että on olemassa salaliitto, jonka takana ovat joko kommunistit tai juutalaiset (joskus molemmat samaan aikaan), niin tässä kirjassa ei ilmene mitään salaliitoja. Kaikki kirjailijat kritisoivat kapitalistista järjestelmää ja sitä suojelevaa valtiota. Eli jo ideologisessa ytimessä äärivasemmisto eroaa äärioikeistosta. Siinä, missä äärioikeisto kokee, että ongelma ovat ”pahat ihmisryhmät” niin anarkistien mielestä ongelma on järjestelmä. Eli jos järjestelmä kaadetaan, niin ongelmat katoavat, kun taas äärioikeisto ei koe, että järjestelmässä on vikaa, vaan sitä hallitsevissa ihmisissä, joilla on salainen suunnitelma, jolla hävittää sukupuuttoon valkoinen rotu.

Voimme toki kritisoida kommunisteja siitä, että kun he pääsivät valtaan, niin ihmisiä teloitettiin ja laitettiin keskitysleireille, mutta itse ideologian ydinteksteissä ei edes vihjailla, että olisi jokin ihmisryhmä, jota pitäisi tappaa, ainoastaan järjestelmä jota kaataa. Äärioikeiston propagandateksteissä ei myöskään suoraan myönnetä, että ihmisiä on tapettava, mutta niissä jo pyritään vakuuttelemaan lukijaa, että on tietty hyvin rajattu ihmisryhmä, joka on hävitettävä, että vallitseva järjestelmä voidaan pelastaa. Eli yksi ideologia pyrkii hävittämään koko järjestelmä, kun taas toinen pyrkii hävittämään järjestelmää ”hyväksikäyttäviä” ihmisiä. Nyt kun tämä on selvitetty, niin mennäänpä eteenpäin.

Kirjan toimittaja järjesteli tekstit aikajärjestykseen ja teemoittain. Alussa ovat anarkismin ideologiset isät, jonka jälkeen on eri aktivistien ja terroristien käytäntöä kuvailevia tekstejä. Sitten on aikalaiskuvauksia Neuvostoliiton, Ukrainan ja Espanjan anarkistiyhteisöistä. Eli kirja alkaa teoriasta, josta se siirtyy käytännön aktivismisiin, vallankumoukseen ja siitä aidon yhteisön rakentamiseen ja ylläpitämiseen.

Kirjassa ilmenee, että anarkismi on nimenomaan äärivasemmistolaisuutta. Proudhom, Bakunin ja Kropotkin valittivat, että sosialismi ei mennyt tarpeeksi pitkälle, vaan tyytyi luomaan hyvinvointivaltiota, kun taas kommunistit menivät harhapolulle, kun unohtivat matkalla yksilönvapauden ja paikallisen yhteisöllisyyden tärkeyden. Eli voimme sanoa, että anarkistit ovat äärimmäisiä vasemmistolaisia, jotka haluavat kumota sekä kapitalismin, että valtion.

Mutta toisin kuin moni luulee, niin anarkismi ei perustu vauhkoutuneitten teinien kapinointiin, jossa halutaan elää ihmemaailmassa, missä kaikki kiertävät käsi kädessä kehää alasti metsässä, vaan vakava ja aika pitkälle pohdittua konkreettista poliittista filosofiaa.

Anarkismi perustui pitkälle Marxin teoriaan tieteellisestä sosialismista. Eli kapitalismi on kumottava ja vaihdettava taloudelliseen järjestelmään, missä työläiset omistavat tuotantovälineet, kuten tehtaan koneet. Tämän yksimielisyyden takia suurin osa anarkismin pääfilosofeista kuului Marxin kommunistiseen internationaaliin, mutta he riitautuivat käytännön toiminnasta. Bakunin erityisesti riitaantui Marxin kanssa proletariaatin diktatuurikonseptin takia. Bakunin mielestä, ei ole olemassa ”hyvää” diktatuuria, vaan diktatuuri on aina paha, riippumatta siitä, mikä on sen teoreettinen lopputulos ja kuka sitä johtaa.  Tämä riita johtuu siitä, että anarkistit vastustavat kaikkia hierarkioita, niin yksityisomaisuuden, aseitten, kuin byrokratian tuomaa ylivaltaa alistaa muita tottelemaan.

Toinen erimielisyys oli valtion roolista. Kommunistit ja demarit uskoivat, että valtiota voitaisiin käyttää parantaakseen köyhien oloja sosiaalisilla ohjelmilla ja progressiivisella verotuksella. Yksityisiä yrityksiä ei tarvittaisi välttämättä hävittää, vaan niitten luoma suunnaton vauraus voitaisiin kanavoida sosiaalisten ohjelmien rahoittamiseen. Anarkistit taas uskoivat, että valtion käsissä sosiaaliset ohjelmat muuttuisivat vain byrokratiahelvetiksi ja progressiivinen verotus muuttuisi riiston välineeksi. Anarkistit ehdottivatkin koko valtion hävittämistä ja sen korvaaminen paikallisilla yhteisön pyörittämillä organisaatioilla, kuten ammattiliitoilla. Kansallisvaltioitten sijaan ihmiset eläisivät ammattiliittojen ja kaupunkien muodostamissa kansainvälisessä federaatioverkostossa.

Kirjassa anarkistit argumentoivat, että valtion väkivaltamonopolin turvin muodostuneitten lakien sijaan luotaisiin laaja paikallisten ja kansainvälisten sopimusten verkosto, joka määrittelisi ihmisten elämän. Sopimukset solmittaisiin demokraattisesti eri tilanteisiin, ja näin ihmiset pääsisivät tekemään juuri sitä, mitä haluavat, niillä kyvyillä ja tarpeilla joita heillä on.

Eli anarkismi on vähän muuta kuin se, että lakeja ei ole ja kaikki saavat tehdä mitä huvittaa. Kuten moni historiaa tunteva huomaa, niin monessa asiassa anarkistit olivat jo 1800-luvulla aivan oikeassa. Hyvinvointivaltio ei toimi kaikissa maissa, kuten pitäisi ja kommunistivaltioitten diktatuurit sortuivat harjoittamaan pahempaa sortoa kuin se, mitä vastaan, ne alun perin taistelivat, puhumattakaan siitä, että suurin osa romahti täydellisesti olemattomiin, viimeisen vuosisadan lopussa. Eli ei ole mikään ihme, että 1990-luvusta lähtien anarkismin on saavuttanut uuden suosion, jonka se oli menettänyt 1900-luvun alussa.

Guérin onkin koonnut filosofisten visioitten ohella 1800-luvulla kirjoitettuja suunnitelmia, joissa kuvaillaan anarkistisen yhteiskunnan toimintaa, joka perustuisi sopimuksiin lakien sijaan. Erityistä huomiota otettiin luksustuotteisiin ja pieniin kauppoihin, jotka toimisivat anarkistisen yhteiskunnan sisällä. Ainoastaan kaikista elintärkeimmät yhteiskunnan tuotteet ja raaka-aineet tuotettaisiin suurissa ammattiliiton hallitsemissa tehtaissa, joitten valmistamia tuotteita jaettaisiin eri yhteisöille. Muuten ihmiset saisivat ihan vapaasti tehdä vaihtokauppaa timanttisormuksista ja pehmoleluista. Eli visiona oli tietynlainen luksuskommunismi.

Mutta mielenkiintoisempi ja surullisempi osio, on kirjan lopussa, missä anarkistit hyödyntävät romahtanutta Venäjää, Ukrainaa ja Espanjaa, luodakseen omat yhteiskunnat. Joka ikisessä valtiossa, jossa yritettiin kokeilla anarkistisen yhteiskunnan luomista, niin kommunistit tuhosivat ne, ennen, kuin päästiin näkemään, kaatuisivatko ne itsestään, kuten Neuvostoliitto lopulta, vai kestäisivätkö ne nykypäivään saakka.

Neuvostoliito koostui alun perin, juurikin anarkistien unelmoimasta ammattiliittojen ja työyhteisöjen verkostosta, jota kutsuttiin neuvostojen liitoksi, mutta bolsevikit kaappasivat vallan ja tuhosivat nämä organisaatiot. Kaikki anarkistit joko teloitettiin tai karkotettiin työläisparatiisista. Venäjän vallankumouksen aikana Ukrainassa oli muodostunut anarkistien talonpoikaisyhteiskunta, jonka Lenin ja Trotski tuhosivat puna-armeijalla. 1930-luvulla Espanjassa Stalinin tukemat kommunistit pettivät Katalonian anarkistit ja loivat edellytyksen fasistien voitolle.

Tässä kirjassa on Emma Goldmanin ja monen muun Venäjässä asuvan anarkistin 20-luvun aikalaiskuvaukset, jotka muistuttavat todella paljon George Orwellin dystopianovellin 1984 kuvauksia. Se, mitä Orwellin romaanissa kuvaa, ei ole liioiteltua, vaan jo 20-luvulla Neuvostoliitossa elävät anarkistit kuvasivat samoja kauhuja, sekä ennustivat tismalleen saman painajaismaisen kehityksen, missä et ole vapaa edes omissa ajatuksissasi.

Mutta tietenkin ääriliike ei ole ääriliike, jos se ei ole ristiriitainen. Vaikka moni anarkisti tässä kirjassa valittaa kommunistien suvaitsemattomuudesta, niin silti jotkut kirjoittajista ehdottavat, että anarkistinen yhteiskunta toimii vain, jos vasemmistolaisia mielipiteitä sallitaan. Eli kapitalismin kannattaminen olisi tietyssä mielessä kiellettyä. Voi toki kuulostaa loogiselta, kun puhutaan yhteiskunnasta, jossa kapitalismia ei ole, mutta silti se avaa mahdollisuuden samanlaiseen sudenkuppaan mihin Marxisti-Leninistit päättyivät. Tämä ilmenee erityisesti Espanjan sisällissotaa käsittelevässä osiossa, missä Kataloniaa hallitseva anarkistien keskusjärjestö C.N.T:n asiakirjoissa keskustellaan kansalaisvapauksien väliaikaisesta rajoittamisesta.

Tässä onkin anarkismin ja oikeastaan kommunismin historian suurin epäonni. Vallankumous lähes aina syntyy tai johtaa sisällissotaan. Sodassa on hyvin vaikeaa olla rakastavainen tai demokraattinen, jolloin hyvin nopeasti ihanteet laitetaan jäähylle selviytyäkseen tuholta. Eli vaikka anarkismi ei onnistunut saavuttamaan samaa, mitä kommunismi, niin sekin kärsi samoista käytännön ongelmista.

Historia on osoittanut, että sosialistinen yhteiskunta ei pysty saavuttamaan ihanteitaan keskellä sotaa, jossa vanha valta yrittää kaikin keinoin tuhota tätä. Liberalismi on siinä onnekas, että Ranskan ja Yhdysvaltojen vallankumouksissa vanha valta ei kyennyt tarjoamaan yhtä vahvaa vastarintaa, jolloin molempien vallankumouksen ongelmat eivät paisuneet yhtä suuriksi. Sitten tietenkin molemmista liberaaleista vallankumouksista on niin kauan aikaa, että kukaan ei enää välitä siitä, että molemmissakin tapettiin aika paljon erimielisiä, jotta järjestelmä vakiintuisi. Eli äärivasemmiston epäonni on se, että sen massamurhat kiinnostavat ihmisiä ja ne tahrivat sen mainetta.

Vasemmistolaisten ideologioitten maine tahriintuu ehkä juuri sen takia, koska ne lupasivat olevansa paljon moraalisempia ideologioita kuin vallitsevat aatteet. Kun ideologia on niin ylimielinen, niin sen nimissä tehdyt hirmuteot ja epäonnistumiset koetaan olevan itse ideologian epäonnistuminen. Liberalismi on niin vakiintunut, että se on muuttunut normiksi, jolloin sen nimissä tehdyt mokat ovatkin yksittäisten hallitusten ja päämiesten virheitä, eikä itse ideologian.

”Ei Jumalia, ei hallitsijoita: Anarkismin antologia” on siis monipuolinen tekstikokoelma, joka osoittaa sekä, miten vaikeaa on toteuttaa käytännössä oma utopia. Silti kirjan henki on positiivinen, koska se osoittaa, että on monia muitakin tapoja toteuttaa sosialismia kuin vain kompromissi kapitalismin kanssa tai sortuminen diktatuuriin.

 

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Kommunismi ja anarkismi

One response to “Ei Jumalia, ei hallitsijoita: Anarkismin antologia

  1. Paluuviite: Jumala ja valtio | Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s