Alister ja Joanna Collicutt Mcgrathien ”Dawkins harha?” on uskonnollisfilosofinen tietokirja, joka pyrkii haastamaan evoluutiobiologi Richard Dawkinsin näkemystä, että Jumalaa ei ole.
Tämä kirja oli pitkään lukulistassa, oikeastaan useita vuosia. Lukiosta saakka olin halunnut lukea tämän kirjan. Mutta koska olin melko varma, että sen sisältö oli täyttä roskaa, ei minulla ollut mikään kiire tarttua siihen. Nyt viimein tuli kirjan vuoro.
Alun perin, kun otin tämän kirjan lukulistalle, olin Richard Dawkinsin fani. Lähes kaikki evoluutiobiologin kirjat oli luettu ja allekirjoitin kaikki hänen näkemyksensä, mutta vuodesta 2015 asti maku alkoi lähteä miehestä. [lisää tähän homovitsi]
Aloin opiskelemaan uskontotiedettä, jotta voisin osoittaa uskonnot vääriksi, mutta huomasinkin, että uskonnot ovat paljon muutakin kuin vain harhaa. Dawkins alkoi vaikuttaa ahdasmieliseltä vanhalta mieheltä, jonka ainoa meriitti on tieteen popularisointi. Huomasin jopa, että hänen keksimänsä meemiteoria ei ollut vakavasti otettava tieteen piirissä. Samalla miehen henkilökohtaiset mielipiteet ja teot eivät vaikuttaneet niin fiksuilta, kuin odottaisi.
Eli Dawkins ei ollut enää mielessäni se suuri uusateismin sankari, joka hän oli nuoruudessani. Kuitenkin ateismi yhä on osa maailmankatsomustani, ja aloin jo pelätä, että tämä Mcgrauthien kirja lakkauttaisi senkin. Tulisiko minusta jälleen uskova, kun lukisin tämän kirjan?
Lyhyt vastaus on ei.
Pitkä vastaus menee niin, että Mcgrathit eivät ole kristillisiä fundamentalisteja, vaan ihan tavallisia maallisia kristittyjä, jotka kannattavat tieteellistä metodia ja evoluutiota. Eli kirjailijat eivät ole niin jyrkästi erimieltä Dawkinsin kanssa, kuten oletin. Kuitenkin he pyrkivät todistamaan kristillisen Jumalan olemassaolon argumenteilla, joita olen nähnyt kumottuna tuhansia, jos ei miljoonia kertoja.
Jo se, että kirjailijat pyrkivät todistamaan kristillisen Jumalan olemassaolon, on jo tuhoon tuomittu. Parempi olisi ollut puhua yleisluonteisesti Jumalasta, jolloin, on vaikeampi argumentoida vastaan, kuin niinkin yksinkertaista näkemystä, että juuri yhden uskonnon Jumala on todellisempi kuin tuhansien muitten uskontojen. Erityisesti, kun Raamatun Jumala on niin ristiriitainen Vanhan- ja Uuden testamentin välillä.
Toki Mcgrathit yrittävät puhua Jumalasta yleisluonteisesti, mutta välillä lipsahtaa, että he puhuvat nimenomaan Raamatun Jumalasta, ei vaikka Koraanin Jumalasta, joka siitä huolimatta, että se on teoriassa sama kuin Raamatun, on muslimien pyhässä kirjassa paljon epämääräisempi entiteetti.
Minulla oli vuosina 2012-2016 päällä sellainen vaihe, että halusin lukea, kuunnella ja nähdä kaikki ateistien teokset, jotka kumosivat uskonnon, joten osaan lähes ulkoa kaikki uskovaisten argumentit ja ateistien vasta-argumentit. Eli siinä sarassa tämä kirja ei vakuuttanut. Esimerkiksi kaksi vuotta sitten luin Karen Armstrongin kirjan jumalasta, joka on 400 sivua pitkä ja paljon vakuuttavampi. Armstrongin kirja pyrki todistamaan, että Jumala on paljon suurempi konsepti kuin vain joku ukko taivaassa. Hänen kirjansa vakuutti minua siinä, miksi uskonnot ovat niin tärkeitä ihmisten elämässä, ja miksi on ahdasmielistä ajatella Jumalaa joksikin olennoksi. Mutta tässä ”Dawkins harhassa?” ei mennä niin pitkälle.
Enemmänkin ”Dawkins harhassa?” pyritään käyttämään niin väsyttäviä argumentteja, kuin ”tiede ei voi todistaa kaikkea, joten miksi vaivautua?” ja ”uskonto ja tiede eivät ole ristiriitaisia, vaan täydentävät toisiaan”. Eli tässä kirjassa ei edes yritetä todistaa Jumalan olemassaoloa kunnolla. Jopa Michael Shermer, jota nykyään inhoan, onnistuu agnostisismistaan huolimatta perustelemaan Jumalan olemassaolon paremmin.
Kirjailijat keskittyvät tässä teoksessa enemmänkin hienostuneesti arvostelemaan Dawkinsin teesien oletusten paikansapitämättömyyttä. Kuten sitä, että kun Dawkins ei ymmärrä, jotain uskonnollista ilmiötä, niin sen on oltava harhaista ja hyödytöntä. Kirjailijat onnistuvat aika vakuuttavasti todistamaan, että Dawkinsin logiikka on ontuva, kun monilla uskonnollisella ilmiöllä on hyötyä, vaikka ei päällisin puolin sitä näkisi. Kirjailijat mainitsevat, miten Dawkins ei ole esimerkiksi tarkastellut uskontotieteen ja uskontojen sosiologian tutkimuksia, vaan hän on vetänyt omasta perseestä joukon oletuksia, jotka vakuuttavat jo vakuutetut. Tämä yksi havainto saa kirjailijat julistamaan, että Dawkins edustaa ”ateistista fundamentalismia”
Sydämeen sattui tämä kielellisesti ristiriitainen termi kuin ”ei-jumaliin uskova, joka tulkitsee ei-jumaluuden kirjaimellisesti”. Onneksi kirjailijat selittävät perin pohjin tämän järkyttävän huonon ja loukkaavan termin teoksessaan. Kirjassa Dawkinsia ja co. kutsutaan ateistifundamentalisteiksi, koska heillä on tiukkaan rajattu näkemys uskontojen pahuudesta, joka ei kestä tarkempaa tarkastelua.
Tässä vaiheessa voin allekirjoittaa, että Dawkins ja muut uusateistit ovat väärässä julistaessaan uskonnot olemuksellisesti pahoiksi ja usko jumalaan joksikin ”mielivirukseksi”. Silti en kutsuisi ei-jumaliin uskovia fundamentalisteiksi. Fundamentalismi haukkumanasana on varmaan laitettu juuri, koska se ärsyttää niin paljon. Mutta on se siinä mielessä todenmukainen, koska Dawkin ja hänen fanaattisemmat seuraajat kieltäytyvät tutkimasta uskontoa laajemmin, vaan tyytyvät Dawkinsin ja muitten uusateistien kirjojen oletuksien olevan kiveen hakattuja totuuksia. Onneksi en ollut niin typerä ja jatkoin lukemista, jolloin huomasin, miten väärässä olin. Pahin ansa, mitä älykäs ihminen voi tehdä on, luulla, että tämä on löytänyt totuuden, eikä sitä tarvitse enää tarkastella ja testailla. Ikävä kyllä kaikilla ihmisillä on tämä vaiva, riippumatta siitä uskooko jumalaan tai ei.
Eli tämä kirja on enemmänkin todella pintapuolista tieteenfilosofian kertausta, jossa analysoidaan, miten yksi tiedemies epäonnistuu tarkastelemaan omaa positiota, alkuoletuksia ja loppupäätelmiä.
Yksi asia, mitä kaipasin ja jota tässä kirjassa ei edes yritetä haastaa, on Dawkinsin ja joittenkin uusateistien heittämä hypoteesi, että joillakin ihmisillä on luonnollinen taipumus tunta vetoa uskontoihin, kuin toisilla taas ei. Vaikka nuoruudessani olin kristitty, niin vähät välitin kirkoista ja rukoilusta. Aloin rukoilemaan vasta teininä ennen nukkumista, jotta varmistaisin, että seuraava päivä olisi siunattu, mutta silti en koskaan tuntenut, mitään henkilökohtaista sidettä mihinkään. Tunsin, että puhuin vain itseni kanssa. Sitten, kun minusta tuli ateisti lukiossa, niin en ole kaivannut temppeleleitä, henkiä tai jumalia. Ei vain kiinnosta. Vaikka olen lukenut jonkin verran teologiaa ja uskontojen filosofiaa, niin ei minulla ole yksinkertaisesti tunnetasolla taipumusta uskoa mihinkään korkeampaan. Uskonnolliset konseptit jumalista ja henkisyydestä ovat ihan itsesään kiinnostavia, mutta vain kiinnostavia, samalla tavalla kuin Isaac Asimovin visiot ihmiskunnan galaktisesta imperiumista. Ei mitään muuta.
Itse käännyn siihen koulukuntaan, jonka mielestä uskonnollisuus on jokin geneettinen taipumus, joka koskee suurinta osaa ihmiskuntaa, mutta ei kaikkia. Jotkut vain kaipaavat yhteisöllisyyttä, jota yhdistää jokin abstrakti spirituaalinen konsepti, kun taas toisia ei voi edes ytimiään myöten kiinnostaa. Enkä tarkoita, että tämä olisi jokin mielenvika tai sairaus, vaan jokin geneettinen sopeuma, jolla on yhä hyötyä, kun on paljon hemlpompi rakentaa yhteisöllisyyttä uskonnon ympärillä kuin vaikka aatteen. Kuitenkin tässä kirjassa tällaista ei edes mietitä, vaan yritetään järjellä ja logiikalla perustella Jumalan olemassaolo ihan kuin ihmiset alkaisivat uskomaan aidosti Jumalaan ja tuntemaan tämän läsnäolon, kun seuraavat jotain loogista ketjua. Valitettavasti tässä kirjassa, jopa siinä epäonnostutaan.
”Dawkins harha?” epäonnistuu siinä yhdessä tehtävässä, jota se lupaa, eli todistaa Jumalan olemassaolon. Enemmänkin tämä kirja todistaa, että Dawkins ei ole kaikki tietävä tiedemies, vaan fanaattinen uusateisti, joka yrittää, mutta epäonnistuu, ideologisoimaan ei-uskovaisuuden. Koska, kuten uskonnossakin, niin ei Jumalaa voi selittää olemattomaksi logiikalla. Ihmisillä on oltava taipumus olla uskomatta Jumalaan, jotta Dawkinsin argumentit tepsivät. Esimerkiksi, minusta tuli ateisti jo ennen kuin luin Dawkinsin kirjan. Dawkinsin ”Jumalaharha” oli vain teos, joka selitti minulle ne syyt, joita voisin kertoa ihmisille, miksi Jumalaa ei ole, eikä kirja, joka sai minut luopuman uskosta. Eli ainakin kirjan otsikko on totta.
Jos haluaa lukea oikeasti jotain omaa näkemystä haastavaa kirjaa, niin Karem Armtrongin ”The Case for God” on vahva suositus, Se tulee haastamaan sekä uskovaiset, että ateistit.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 