Juha Itkosen ”Anna minun rakastaa enemmän” on fiktiivinen romaani entisen rock-tähden poikaystävän muistelmista.
Kuten suomalaiselle romaanille on ominaista, tämäkin kertoo masentuneista ihmisitä, joitten elämä menee päin helvettiä. Ehkä suurin innovaatio tässä teoksessa, on se, että tällä kertaa päähenkilö ei ole masentunut nainen, vaan masentunut mies. Sitten tietenkin tämä kirja on oikeasti hyvä.
Kirjan juoni, jos sellaista nyt tässä edes on, alkaa sillä että miehen entionen vaimo, joka on kuuluisa rock-tähti katoaa Mosambikissa.
Maailma kauhistelee mahdollisen kansainvälisen rock-tähden katoamista, mutta päähenkilö ei ole huolissaan. Tämä on varma, että hänen eksänsä on vain ottanut vähän omaa aikaa itselleen mediasta ja muusta maailmasta. Kuitenkin eksän katoamien panee entisen aviomiehen muistelemaan melankolisesti hänen yhteisestä elämistään entisen vaimonsa kanssa.
Kuten suomalaiselle laaturomaanille on ominaista, niin ensin masentaa surkea pikkumainen olemassaolo, mutta sen jälkeen, kun pariskunta pääsee kansainväliseen musiikkibisnekseen, niin sitten yhä masentaa pikkumainen olemassaolo. Masennuksen kuvaus on kuitenkin jotenkin onnistunut tässä kirjassa, enkä huokaissut syvään ja ääneen, että taas otin luettavaksi yhden näistä romaaneista, joissa itketään samalla, kun pestään astioita! Tässä on jotain syvällisempää. Rakkauden kiemuroita ja sen sellaista.
Eli tämä on sellainen takautuva tuhkimotarina, jossa mies muistelee, miten hänen vaimonsa nousi tavallisesti pikkukaupungin koulutytöstä suureksi tähdeksi, joka ei kaivannut enää tavallista suomalaista miestä.
Kirjailija painottaa pikkukaupungin tavallisuutta ja jääkylmää masennusta sillä, että tämä on ”jääkiekkokaupunki”. Koska en pelaa jääkiekkoa, enkä seuraa sitä, minulla ei ole mitään hajua, mitä ikävää on jääkiekkokaupungissa? Mutta hahmolle se on mittapuu surkeudelle. En edes halunnut ottaa selvää asunko jääkiekkokaupungissa. Totuus voisi sattua liikaa.
Mielenkiintoisesti tässä kirjassa ympäristökuvaus on jätetty mahdollisimman vähälle. Kirjailija on fokusoinut kuvaamaan hahmojen persoonaa ja ulkoista olemusta, mikä on hyvää, koska näin tämä romaani ei heti vanhennu joksikin aikalaiskuvaukseksi.
Kerronnassa on etäisesti American Psycho romaania muistuttavia levyarvioita. Samalla tässä käsitellään hyvinkin yksityiskohtaisesti ja uskottavasti musiikkiteollisuuteen liittyviä ilmiöitä, mitkä olivat kiinnostavaa lukea. Sitä luulisi suomalaisen avioparin piristyvän, kun voivat tehdä kansainvälisesti menestyviä levyjä ja asua muualla kuin jääkiekkokaupungissa, mutta ei. Eli älkää masentuko jääkiekkokaupungeissa asuvat! New Yorkin boheemeissa rock-piireissäkin vituttaa!
Erottautuvin asia tässä romaanissa taisikin olla hahmojen rakkaussuhde 60-luvun folk-rockiin, ja genren herättämiin mielikuviin.
Vaikka vihaan tällaisia perisuomalaisia tiskialtaan äärellä itkemis-romaaneja, niin tässä kirjassa kuvattu rakkaussuhde oli todella koskettava.
Suurin ongelma oli kuitenkin kirjan rakenne. Kirjassa on kappaleita, jotka ovat fiktiivisiä lehtiaertikkeleita tarinan kuuluisista hahmoista. Nämä lehtiartikkelit ovat toki kiinnostavaa lukea ja antavat kokonaan uuden ulottuuvuuden kirjalle, mutta fontti on kirjoitettu liian pieneksi! Toinen ongelma ovat useat kertojat, joita ei heti nimetä, jolloin kestää vähän huomata, kuka nyt puhuu? Tämän takia eksyin totaalisesti, mikä pilasi lukutunnelman. Mutta varmasti tämä on minun ongelma, kun en jaksa keskittyä kovin paljon fiktiivisiin romaaneihin. (olen enemmän tietokirjamies)
Muuten hyvä romaani, joka saa sinutkin tuntemaan olemassaolon lohduttomuutta, kun todennäköisesti elät jääkiekkokaupungissa.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 