Lasten pahoipitelystä viihdettä

Jan Guillouin ”Pahuus” on ruotsalainen romaani sisäoppilaitoksen simputuskulttuurista.

42   

Kirja kertoo nuoresta pojasta nimeltä Erik, joka kasvaa väkivaltaisen isänsä takia väkivaltaiseksi nuorisorikolliseksi. Kirjailija kuvaa karmivan yksityiskohtaisiesi lapsiin kohdistuvaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Tarkka kuvaus johtuu siitä, että Guillou kuvaa osittain omia kokemuksiaan.   

Mutta pahinta eivät ole kirjan veriset väkivaltakuvaukset, vaan se, että tarinan kertoja on itse lapsi, joka on niin tottunut brutaaliin väkivaltaan, että pitää sitä normaalina. Tämä pahuuden banalisointi kosketti todella paljon juuri, koska se on samaan aikaan epätodellista, mutta kuitenkin kylmän realistista. Lapsi ei tiedä muusta maailmasta, joten tietenkin hän tulee kokemaan isänsä väkivallan osaksi normaalia elämää.

Eri sattumusten kautta tarinan päähenkilö päätyy sisäoppilaitokseen, jossa hän lupaa olla hakkaamasta ketään. Valitettavasti sisäoppilaitoksessa on oma väkivallan kulttuuri. Koulussa on ”toverikasvatus” järjestelmä, jossa vanhimmat oppilaat muodostavat neuvoston, joka ylläpitää koulussa kuria. Kurinpitoon kuuluu ruumiilliset rangaistukset.    

Väkivaltaan karaistunut Erik joutuu nyt jälleen tappelemaan. Kuittenkin koulun sääntöjen mukaan oppilaat eivät saa lyödä neuvoston jäseniä, jos haluavat pysyä koulun oppilaina. Koska Erik pelkää enemmän omaa isäänsä, hänen on keksittävä tapa kostaa neuvoston jäsenille, ilman että hän lyö suoraan heitä. Tästä alkaa romaanin juoni, jossa väkivalta ja juonittelu eskaloituvat koko ajan vaarallisempiin ulottuvuuksiin.    

Guillouin kuvaa todella hyvin lapsien ajattelutapaa ja, miten väkivalta etäännyttää ihmisen itsestään. Joka kerta, kun Erik joutuu tappeluun tai väkivallan kohteeksi, hän vaihtaa kerronnan kolmanteen persoonaan, ikään kuin eristääkseen oman herkän mielensä ruumiinsa kidutuksesta. Mutta, kun Erik itse on hakkaamassa jonkun, kerronta palaa ensimmäiseen personaan.    

Suunnaton valkoinen viha, muuttuu päähenkilön suojamuuriksi, jolla tämä kestää vastapuolen iskut. Silkka väkivalta ei enää tietyssä kohdassa juonta enää tepsi kumpaakaan osapuoleen, joten molemmat alkavat käyttää mielikuvitustaan saadakseen aikaan maksimaallista kärsimystä ja nöyryytystä vastapuoleen. Fyysinen kipu itsesään ei satu niin paljon, vaan nöyryyttävä tapa, jolla se saadaan aikaan. 

Tässä kirjassa tappelut ovat todella hienosti ja lähes taiteellisesti kuvattuja. Neniä murtuu, huulia repeytyy ja hampaita hakataan irti. Verta roiskuu litratolkulla pitkin koulupihoja. Välillä meno on niin hurjaa, että unohtaa hahmojen olevan nelos- ja vitosluokissa.     

”Pahuus” ei ole romaani herkkävatsaisille. Tässä oli sen verran irvokasta väkivaltakuvausta, että piti välillä pysähtyä hetkeksi, mutta kaikki kompensoituu hahmojen tunteikkuudella. Nämä ovat lapsia, jotka pelkäävät ja rakastavat, jolloin samaistut heihin ja tunnet kaiken, mitä hekin tuntevat: Vihan, rakkauden, epätoivon, surun ja voiton tuottaman adrenaliinin. Nämä seikat tekevätkin tästä romaanista niin loistavan. Pahuus ei ole mikään pimeä voima joissain ihmisissä, vaan tietyissä tilanteissa syntyvä mahdollisuus. Kuka tahansa voi olla paha ja tämän kirjan korostaa koulun historiankuvauksella, jossa paljastuu, että monet sen oppilaista lähtivät vapaaehtoisesti Natsi-Saksan SS-joukkoihin. Tämä natsihenki jatkuu koulussa Toisen maailmansodan jälkeen rasismina ja homofobiana, jota koetaan olevan osa normaalia ”ajan henkeä” eikä kukaan pidä näitä asenteita pahoina, kunnes ne kohdistuvat itseensä.  

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s