Fantasiaromaani, jossa mätkitään porukkaa kunnolla turpaan!

Joe Abercrombien ”Ase itse” on vuonna 2006 julkaistu fantasiaromaani, joka kertoo sankarijoukkoa kokoavasta suurvelhosta.

Juoni

Eletään murroksen aikaa, jossa porvaristo on nousemassa merkittäväksi taloudelliseksi tekijäksi aatelisten rinnalle ja tämä aiheuttaa jännitteitä. Kuitenkin tässä fantasiamaailmassa on eri kolkkia, joissa eletään eri sivilisaation kehitystasoja, joitten välillä tapahtuu erilaisia kulttuurisia ja geopoliittisia törmäyksiä. ”Ase itse” on siis ”Tulen ja jään laulun” kaltainen monitasoinen fantasiaromaani, jossa on samaan aikaan sotilaallisia, sisäpoliittisia ja yliluonnollisia uhkia, joita joudutaan lähes samanaikaisesti käsittelemään.

Hyvä tässä romaanissa on se, että missään vaiheessa ei kerrota tarkkaan, mikä on yliluonnollinen uhka tai mitä näitten valittujen ihmisten tehtävä tarkalleen on? Joten kliseisyydeltä ainakin tässä ekassa osassa vältytään. Sen sijaan romaani keskittyy hahmotutkielmiin ja maailman luontiin.

Hahmot

Kirjan päähahmot ovatkin samaan aikaan hyvin perinteisiä ja erikoisia. Kirjassa jokainen merkittävä hahmo on tuttu fantasiakirjallisuuden arkityyppi, kuten barbaari, ritari, salamurhaaja ja niin edelleen. Erikoisuus tuleekin, että jokainen hahmo on uniikki persoona, jolla on rikas ja syvällinen historia takanaan. Vaikka velho kokoaakin nämä hahmot mystiseen tarkoitukseen, heidät hankitaan mitä erikoisemmilla tavoilla, jolloin ei tunnu siltä, että sinulle vain esitellään hahmoja. Kirjan koko juoni onkin näitten eri henkilöitten tavoitteleminen, värvääminen ja kokoaminen yhteen. Mielestäni erikoinen ja hieno ratkaisu, koska yleensä tällaiset sankarijoukkojen kokoamiset ovat kirjan lyhyintä ja tylsintä antia, mutta tässä siinä onnistuttiin.

Onnistuminen tavoitellaan perspektiivien vaihdolla. Lukija onnistuu ymmärtämään kaikkien hamojen motiivit ja persoonan, jolloin perspektiivin vaihto yhdestä hahmosta toiseen tuo kokonaan uuden näkökulmaan siihen hahmoon, josta pidit. George R.R. Martin on mestari tässä, mutta Abercrombie pääsi samalle kuvauksen tasolle.

Niin paljon verta!

Vaikka tämän romaanin tarina on hyvin perinteinen fantasiaseikkailu, jossa lähdetään kukistamaan jokin ei-vielä nimetty vihollinen, tässä on huumorista huolimatta todella rankkaa, mutta rujon realistista väkivaltakuvausta. Tässä kirjassa mätkikään oikein kunnolla porukkaa turpaan. Mutta sen sijaan, että kirjailija kuvaisi väkivallan runolliseksi baletiksi, hän kurittaa tarinan sankareitta todella rankasti.

Tarinan päähahmot ovat taitavia ja rohkeita taistelijoita, mutta eivät he välty murtuneilta kylkiluilta ja rikkinäisiltä hampailta, vaan saavat koko ajan turpaan. Erikoisinta on kuitenkin, miten kirjailija välittää hyvin, että taisteleminen on pelottavaa. Hahmot kuvataan pelkäävän taistelua ja pelkäävän kuolevansa, mutta silti heillä on rohkeutta kohdata vihollinen suoraan. Yksi hahmoista hokeekin itselleen useita kertoja romaanin aikana, kukistettuaan vihollinen ”olen yhä elossa, olen yhä elossa… olen yhä elossa”. Tässä romaanissa ei siis säästetä verta ja suolenpätkiä, vaan mässäillään kunnolla ihmisten kurittamisella. Tällä väkivallalla painotetaan, että vaikka kuinka hahmot ovatkin tarinan sankareita, he ovat vain tavallisia ihmisiä, joilla on omat epävarmuudet ja heikkoudet.

Taikuuden säästö

Toinen hyvä puoli tässä romaanissa on sen erinomainen tapa sekoittaa kansanperinnettä ja fiktiivistä taikuutta tavalla, joka luo niistä mystisiä voimia, joitten laajuutta ja voimaa lukijakaan ei pysty käsittämään.

Abercrombie ei paljasta mistä juonessa esiintyvät taikavoimat ovat peräisin ja mitä kaikkea niillä voi tehdä. Ainoastaan sen, että niitten tuhovoima ja laajuus ovat pelottavan suuria, mutta hahmot käyttävät tätä voimaa säästeliäästi. Tämä antaa todella mystisen mielikuvan, erityisesti kun itse fantasiamaailmassa kaikki eivät usko taikuuteen, vaan se on juurikin samanlaista puolimystistä kansanperinnettä, mitä meidänkin maailmassa. Tämä tarkoittaa, että jotkut uskovat taikuuteen, mutta tunnustavan sen olevan kätkettyä viisautta, kun toisten mielestä sitä ei ole olemassa. Tämä on nerokas tapa saada lukija haluamaan tietää lisää taikuudesta, mutta ilman, että tarinan uskottavuus tai vakavuus kärsii.

Yhteenveto

Joe Abercrombien ”Ase itse” on todella hyvä ja rikas romaani, joka rakentuu enemmänkin mielenkiintoisten hahmojen, huumorin ja jännittävyyden ympärille kuin itse maailman historiaan tai sen fantastisiin ulottuvuuksiin.  Suurin puute on, että tässä romaanissa ei ole suuria tunteita tai viisauksia ihmiskunnan sielun tilasta, vaan tämä on enemmänkin todella viihdyttävä romaani.