Kotimaista äärioikeistoa kylmän sodan aikana

Tommi Kotosen ”Politiikan juoksuhaudat: Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana” on tänä vuonna (2018) julkaistu tietokirja otsikossa mainituista hupsuttelijoista.

Rakenne

Kirja perustuu Kotosen omiin tutkimuksiin, jonka lähteinä hän käyttää eri tiedustelupalveluitten ja itse ääriliikkeen arkistoituja asiakirjoja. Tässä on siis paljon ennennäkemätöntä materiaalia suomalaisista äärioikeistolaisista ryhmittymistä. Yllätyinkin siitä, miten paljon erilaisia valkoista ylivaltaa ajavia ryhmittymiä ja puolueita Suomen historian aikana on ollut.

 

Historia

Kotonen näyttää hyvin, miten Toisen maailmansodan kauhut joko tapattivat tai karkottivat fiksuimmat ihmiset äärioikeistosta, jonka jälkeen liike jäi marginaalisten kylähullujen poliittiseksi ideologiaksi. Pekka Siitoin ei siis ollut ainoa sekopää uusnatsi Suomen historiassa, vaan koko Kylmän sodan aikana, joka ikinen suomalainen ääriliike oli jonkun oikeasti mieleltään sairaan jäbän johdossa. Enkä tässä liioittele, vaan Kotonen viittaa konkreettiseen tutkimukseen, jossa todetaan Toisen maailmansodan jälkeisen äärioikeiston olevan pääosin mielisairaitten johdossa. Joskus jäseninä oli kirjaimellisesti mielisairaalasta paenneita. Meno tässä kirjassa on siis kuin Stewart Homen romaaneissa, miinus homoseksi ja rämeitten primitiivinen rytmi.

Kahdenlaisia liikkeitä.

Suomessa oli kaksi erilaista äärioikeistolaista ryhmätyyppiä. Ensimmäinen koostui sekopäisistä nuorista opiskelijoista tai kaveriporukoista, jotka kaljatuoppien jälkeen perustivat natsijärjestön ”koska oli kiva vitsi”. Ja sitten oli vanhempien järkensä menettäneitten keski-ikäisten miesten tosissaan perustetut äärioikeistolaiset liikkeet.

Ensimmäisen kategorian liikkeet rajoittivat toimintansa ilkivaltoihin ja lentolehtisten levittämiseen, mutta eivät vakavissaan pyrkineet ajamaan äärioikeistolaista politiikkaa tai terrorismiaaltoa. Enemmänkin nuoret halusivat leikkiä natsia ja ”ärsyttää kommunisteja”. Toisessa ryhmätyypissä taas yritettiin päästä eduskunnalle ja jopa suorittamaan terrori-iskuja, mutta ryhmittymien yhteenlaskettu älykkyysosamäärä ei siihen riittänyt.

Lukiessani jokaisen erilaisen pikkuryhmien historian ja perustajien sitaatteja, en pystynyt olla nauramatta, koska meno oli aika säälittävää. Kirjailija korostaakin, että suurin osa ryhmittymistä hajosi vuodessa tai ei edes onnistunut olemaan ryhmä, vaan yhden sekopään johtama ”järjestö”.

Terrorismi

Toinen yllättävä havainto oli, että muutama suomalainen äärioikeistolainen ryhmittymä harjoitti terrorismia. Esimerkiksi Pekka Siitoimen ryhmittymät syyllistyivät muutamaan pommi-iskuun.

Kuitenkin Suomen historian erilaiset tiedustelupalvelut tarkkailivat aktiivisesti näitä ryhmittymiä. Paitsi SUPO, joka oli hyvin ymmärtäväinen äärioikeistolaisia liikkeitä kohtaan ja joissain tapauksissa, jopa varoitti joitain liikkeitä lopettamaan hörhöily etukäteen, jotta niitten jäseniä ei tarvitsisi pidättää.

Kirjailija analysoikin, miten SUPO:lla oli vaikeaa tunnistaa äärioikeistolaisia liikkeitä, jos nämä eivät avoimesti heiluttaneet hakaristilippija. SUPO:n asiakirjoissa käy ilmi, että tiedustelupalvelun tutkijat pitivät joitakin hyvinkin rasistisia ääriliikkeitä ”vähän liian innokkaina kansallismielisinä” eikä fasisteina. Kotosen mukaan tämä johtuu siitä, että SUPO muodostui pääosin oikeistolaisista, jotka pitivät tärkeämpänä tutkia äärivasemmistoa.

Puolueettomuus

Tämä on ehkä se yksi harvinainen suomalainen kirja äärioikeistosta, jonka ei-vasemmistolainen on kirjoittanut. Joittenkin mukaan tämä tekee heti tästä kirjasta uskottavamman kuin kaikki muut edelliset. Vaikka tässä kirjassa ei ilmenekkään mitenkään kirjailijan poliittinen tausta, on tässä tiettyjä vihjeitä hienovaraisesta asenteellisuudesta. Erityisemmin se näkyy siinä, että Kotonen vähättelee talouden vaikutusta äärioikeistolaisten liikkeitten kasvussa. Kirjailija mainitseekin, että vasemmistolaiset ideat äärioikeistosta ”taantuvan kapitalismin viimeisenä yrityksenä pelastaa itsensä” ovat typerä. Kirjailija ei pyri todistamaan näitä teorioita vääräksi, vaan kuittaa ne heti hölynpölyksi. Mutta ottaen pois tämän talouspuoluen totaalisen välttämisen, tämä on aika tasapuolinen kirja, joka tunnustaa, että äärivasemmistoa ei voi rinnastaa äärioikeistoon.

Äärioikeistolaisuus

Kirjailija määrittelee kirjan alussa, mikä on äärioikeistolaisuus? Hyvin pienellä, mutta äänekkäällä vähemmistöllä on näkemys, että äärioikeisto on vain joukko vasemmistolaisia, jotka onnistuivat huijaamaan sekä itsensä, että muut uskomaan, että he ovat oikeistolaisia. Kotonen ei kuitenkaan kuulu näihin hörhöihin, vaan tukeutuu valtavirtanäkemykseen äärioikeiston määritelmästä.

Kaikki kirjassa olevat liikkeet määrittelevät itsensä oikeistolaisiksi, kaikki kannattavat jonkun muotoista markkinataloutta, kaikki ovat rasistisia, vihaavat kommunisteja ja uskovat valtion olevan organismin kaltainen entiteetti, joka toimii vain jos sen kansalaiset ovat yksimielisiä.

Yksimielisyys tavoitellaan hävittämällä erimieliset ja -väriset ihmiset ja eturyhmät. Tärkeämpänä on saada kansan yksimielisyys, joka edistää kotimaisen teollisuuden ja pienyrittäjien intressejä.

Mutta Kotosen mukaan yleistä kaiken kattavaa määritelmää äärioikeistosta ei ole, koska oikeisto ja vasemmisto -jako ovat ajassa muuttuvia. Tämä voi olla joillekin ihmisille yllätys, mutta 1700-luvun oikeisto ja nykyinen oikeisto ovat hyvin erilaisia, joten on tarkasteltava poliittisia liikkeitä aikalaiskontekstin kautta, eikä nykyisen linssin läpi.

Esimerkiksi nykyään oikeistoa pidetään vapaata markkinataloutta kannattavana suuntauksena, mutta 30-luvun pörssiromahduksen jälkeen suurin osa oikeistosta luopui täysin sääntelemättömästä kapitalismista ja kannatti jonkun muotoista sääntelyä ja hyvinvointivaltiota.

Kotosen mukaan yhdistävin asia äärioikeiston ja oikeiston kanssa on kuitenkin koetun vallitsevan järjestelmän puolustaminen. Siinä, missä oikeisto pyrkii ylläpitämään tiettyjä yhteiskunnallisia rakenteita lainsäädännöllä, äärioikeisto pyrkii ylläpitämään koettua vallitsevaa järjestelmää hävittämällä kaikki erimieliset brutaalilla väkivallalla. Kirjaimellisesti äärimmilleen vietyä oikeistolaisuutta.

Erot talouspolitiikassa ovat Kotosen mukaan siinä, että perinteinen oikeisto ymmärtää kapitalismin toimivan parhaiten globaalissa mittakaavassa, kun taas äärioikeisto yrittää rajoittaa sitä ”kansalliseen kapitalismiin”. Kirjassa tämä näkyy siinä, miten joka ikinen liike kehystää toimintansa ”isänmaan”, ”kansallishengen” ja ”laillisuuden” puolustamisena, eikä vaikka vanhan vallan kumoamisella.

Yllättävintä oli kuitenkin kirjassa tehty huomio, että muutama suomalainen äärioikeistolainen oli entinen kokoomusnuori tai pyrki rekrytoimaan järjestöstä nuoria omiin ryhmittymiin. Kotonen kirjoittikin, että Kokoomus oli aktiivinen puhdistamaan puolueestaan kaikki äärioikeistolaiset, koska Toisen maailmansodan jälkeen puolue siirtyi kannattamaan liberalismia ja se oli sitoutunut Pariisin rauhansopimukseen (Neuvostoliiton kanssa tehty Jatkosodan jälkeinen rauhansopimus, jossa kiellettiin fasistiset järjestöt).

Ongelmia

Suurin ongelma tässä kirjassa on se, että kirjailija ei vedä yhtäläisyyksiä vanhoihin äärioikeistolaisiin ryhmittymiin ja nykyisiin. Esimerkiksi Suomen sisun perustajajäsenin kuuluu entistä IKL:än porukkaa ja Soldiers of Odinissa on entisiä Joensuun skinheadeja. Toki lopussa kerrotaan äärioikeistolaisen propagandan leviävän netissä laajemmalle kuin aiemmin, mutta muuten kirjailija ei ota kantaa nykyisiin ryhmittymiin, ei edes kiellettyyn PVL:ään, muuten kuin sivumainintana.

Yhteenveto

Tommi Kotosen ”Politiikan juoksuhaudat: Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana” on hyvä ja helppolukuinen kirja. Pikkupuuttuteista huolimatta tämä on erinomainen teos niin äärioikeiston teoriasta, taktiikoista, muuntautumiskyvystä, propagandasta kuin itse ryhmittymien historiasta. Parasta, mitä tässä teoksessa sain, on ihan virallinen toteamus, että äärioikeiston taktiikkoihin kuuluu teeskennellä kannattavansa ihmisoikeuksia, kuten sananvapautta, edistääkseen omaa agendaansa, joka on näitten vapauksien kumoaminen.

Kotonen osoittaa hyvin, miten monet ryhmittymät pyrkivät huijaamaan valtavirtayleisöä erilaisilla propagandataktiikoilla, kuten perinteinen ”olemme vain huolestuneita isänmaallisia kansalaisia”. Oma suosikkini oli tässä kirjassa mainittu yleinen taktiikka, jossa hankitaan yksi juutalainen jäsen, jotta ääriliikettä ei voisi syyttää antisemitismistä, vaikka holokausti kuuluikin liikkeen tavoitteisiin. Eli perinteinen ”mulla on musta kaveri, joten en voi olla rasisti” argumentti. Tämä on hyvä yhteenveto äärioikeistosta: he ovat kieroja paskiaisia.