Lähi-Idän infosota

Matt Sienkiewiczin ”Toinen ilmavoima: USA:n pyrkimys uudelleen muotoilla Lähi-Idän media 9/11 lähtien (oma suomennos) on vuonna 2016 kirjoitettu tietokirja USA:n hallituksen puolisalaisista Lähi-Idän median psy-ops-operaatioista

Rakenne

Olen kirjoittanut Venäjän infosodasta, joten nyt kirjoitan Amerikan yrityksistä tehdä samaa. Ehkä ainoa ero Saara Jantusen kirjaan, on että Sienkiewiczin teos on akateeminen. Tässä kirjassa kerrotaan lyhyesti propagandan historiaa ja minkälaisia teorioita kirjailija hyödyntää USA:n Lähi-Idän mediastrategian analyysissä. Mainittavimmat teoriat ovat Noam Chomskyn ja Edward S. Hermanin ”Propagandamallii” ja Edward Saidin ”Orientalismi”. Kirjailija perustaa aineistonsa kenttähaastatteluihin ja lukuisiin mediatutkimuksiin.

Tässä kirjassa käsitellään pääosin Afganistanin, Irakin ja Palestiinan mediaympäristöjä joita USA:n ulkoministeriö rahoittaa. Kuten Rautaesiripun takana eläviä yritettiin vaikuttaa Radio Free Europella, nykyään USA pyrkii vaikuttamaan arabeihin lukuisilla medioilla. Pääasiallinen tarkoitus on saada arabit ”ymmärtämään” amerikkalaista kulttuuria ja kannattamaan demokratiaa islamismin sijaan.

Median positiiviset vaikutukset

Sienkiewicz korostaa, miten monet kanavat ovat amerikkalaisen rahoituksen takia itsenäisiä paikallisista toimijoista.  Amerikkalainen rahoitus on tehnyt joistain kanavista ikään kuin puolueettomia paikallisten suurmaanomistajien ja poliitikkojen oikuista. Samalla joissakin maissa, kuten Afganistanissa amerikkalaisrahoitteiset mediakanavat ovat ainoita paikkoja, joissa naiset voivat tehdä töitä ilman häirintää. Kirjailija rohkeasti käsittelee eri maitten yhteiskunnallisia ongelmia, joita kanavat yrittävät haastaa, kuten uskonnollista fundamentalismia, patriarkaattia ja korruptiota.

 Propagandan ongelmia

Kuitenkin hienoista ideaaleista huolimatta, kirjailija osoittaa, että USA:n ulkoministeriön rahoittajilla ja armeijan tiedustelupalveluitten osastoilla on vääriä oletuksia Lähi-Idän kansoista ja sen ongelmista. Moni amerikkalainen luulee, että Lähi-Idän naiset vain odottavat, että amerikkalaiset joukot tulevat ”vapauttamaan” heidät. Mutta myöskin amerikkalaiset olettavat, että oikea demokratia saavutetaan, kun kaupallinen media perustetaan maahan. Kirjailijan osoittaa aika hyvin, ettei missään päin maailmaa demokratiaa rakennettu kaupallisella medialla, mutta ulkoministeriössä tämä on vahva uskonkappale.

Näitten oletuksien lisäksi mediakanavilla on kaikenlaisia rajoitteita siitä, mitä eivät saa- ja mitä on pakko esittää. Kieltoihin kuuluu, että paikallista hallitusta ei saa kritisoida, mutta islamisteja saa. Israelia taas ei saa mainita. Demokratiaa ja naisten oikeuksia on aina painotettava lähetyksissä. Vaikka tarkoitukset ovat yleviä, jotkut kanavista ovat joutuneet vaikeuksiin, koska niitten tekijät eivät ole huomioineet paikallista kulttuuria ja lähialueen ongelmia. Monet kanavat esimerkiksi pyrkivät edistämään demokratiaa ”Arab idol” musiikkikilpailujen kautta. Logiikka menee niin, että jos nuoret oppivat äänestämään parhaimman laulajan jatkolle, he oppivat äänestämään oikeissa demokraattisissa vaaleissa.

 

Markkinakritiikkiä

Suurin ongelma on kuitenkin kanavien kaupallisuus. Vaikka Washigton rahoittaa näitä kanavia, niitä on määrätty toimimaan kaupallisten kanavien tavoin ja hakemaan mainosrahoitusta. Tämä on tarkoittanut lisärajoitusten luomista kanaville, jotta mainostajia ei karkoteta. Pahimmassa tapauksessa monet kanavat ovat luoneet televisio-ohjelmia jonkun paikallisen tuotteen ympärille. Toki tämä on ongelma, jota jopa länsimaissa kanavissa on, mutta jos haluaa ”kouluttaa” arabeja omaksumaan demokratian ja ihmisoikeudet. Esimerkiksi visailuohjelma, joka on puhelinoperaattorin mainos ei ole ihan se oikea tapa edistää demokratiaa tai riippumatonta mediaa.

 

Metamedia

Samalla tässä kirjassa analysoidaan metamedia-analyysilla, miten amerikkalainen media käsittelee Lähi-itää. Metamedia on median genre, jossa jokin mediakanava tuottaa toisista mediakanavista materiaalia, jota se myy kolmannelle mediakanavalle. Lähi-Idässä on muutama tällainen amerikkalaisrahoitteinen metamediakanava, jotka tarkkailevat Lähi-Idän paikallisia toimijoita. Nämä metamediakanavat poimivat tarkkailukohteistaan videoklippejä, jotka he uskovat olevan kiinnostavia amerikkalaisille televisiokanaville. Matt Sienkiewiczin osoittaa hyvin, miten nämä metamediakanavat olettavat amerikkalaisten haluavan nähdä vain barbaarisia arabeja, joten he valitsevat juuri ne klipit, joissa esiintyy sellaisia ihmisiä. Näin amerikkalaismedioille ja niitten katsojille syntyy vääristynyt kuva Lähi-Idästä sovinististen terroristien alueena. Yllättävä kyllä MEMRI TV:tä ei käsitellä tässä kirjassa, vaikka se on kuuluisin genressä. Ehkä, koska MEMRI TV saa rahoituksensa vain Israelista eikä USA:sta. Mutta vastaavia käsitellään.

 

Yhteenveto

Kannattaa lukea, jos on kiinnostunut Lähi-Idän mediaympäristöstä ja vähemmälle huomiolle jäänestä geopoliittisesta vaikuttamisesta, jota kohdistetaan alueeseen.