Miksi kehitysmaat eivät kehity?

Monet ihmettelevät, miksi kehittyvät valtiot ovat niin köyhiä? Joittenkin mielestä se johtuu siitä, että eurooppalaiset imperiumit ryöstivät ja massamurhasivat alueen valtioioitten väestöt, jolloin näitten kansat eivät ole vieläkään toipuneet. Toisten mielestä taas afrikkalaiset, etelä-amerikkalaiset ja arabit ovat niin tyhmiä, että he eivät kykene parantamaan olojaan vaikka yrittäisivätkin, kolmansien mukaan taas näitten maitten kulttuurit ja uskonnot eivät yksinkertaisesti sovellu modernin kapitalismin harjoittamiseen. Neljänsien mukaan taas näissä maissa harjoitettiin sosialismia, joka tuhosi näitten taloudet niin perusteellisesti, että toipuminen kestää. Ekonomisti Ha-Joon Changin mukaan kaikki nämä näkemykset ovat väärässä. Vuonna 2008 julkaistussa kirjassaan ”Pahat samarialaiset. Rikkaitten valtioitten pimeät salaisuudet ja uhka globaalille hyvinvoinnille” (oma suomennos) esitetään, että syyllinen on uusliberaali talouspolitiikka.    

18

Teesi   

Ha-Joon Changin mukaan 70-80 luvuista lähtien IMF ja Maailmanpankki ovat tarjonneet lainoja köyhille kolmannen maailman valtioille, sillä ehdolla, että nämä orientoivat taloutensa vapaan markkinatalouden vaatimusten mukaan. Kirjailija kutsuu tällaista taloustieteellistä ideologiaa uusliberaaliksi, koska viimeksi kun tällaista politiikkaa harjoitettiin, oli 30-luku ja moderni talousliberalismi on vielä radikaalimpi kuin vanha. Oikeastaan kirjailijan mukaan se on enemmän salatiede kuin ideologia. Salatiede siinä mielessä, että ulkopuolisille uusliberaalia politiikkaa esitetään vapaana markkinataloutena, yleensä nakkikiskimyyjän kautta, joka vapaehtoisesti vaihtaa valmistamansa hodarit rahaan, vapehtoisesti ostavan asiakkaan kanssa. Todellisuudessa tällaista politiikkaa tuntevat tietävät, että vapaata markkinataloutta ei oikeasti ole olemassa ja suurin osa rahasta tehdään kansainvälisten korporaatioitten tai valtioitten välisillä sisäisillä kaupoilla. Uusliberalismissa on oma fantastinen syntykertomus ja pääoman profeetat, joita mainostetaan ulkopuolisille suurina hyväntekijöinä ja demokratian edistäjinä, vaikka monet tukivat avoimesti brutaaleja diktatuureja ja murskasivat väkivaltaisesti ammattiliittoja.  

Käytännössä uusliberaalismi tarkoittaa valtionyhtiöitten yksityistämistä, yritystoimintaa rajoittavien lakien, verojen ja tullimaksujen karsimista, jotta rahavirrat liikkuisivat tehokkaammin, vaurastaen kansakunnan. Mutta käytännössä nämä ehdotukset ovat tuhonneet niitä harjoittavien köyhien valtioitten taloudet entisestään, jolloin monet ovat kysyneet, missä on vika? Kirjailijan mukaan vapaata markkinataloutta kannattavat ovat niin varmoja oman järjestelmänsä ylivoimaisuudesta, että he eivät suostu tarkastelemaan onko siinä itsessään vikaa, vaan pyrkivät etsimään syitä itse kehittyvien maitten asukkaista.   

Kirjailija käyttää historiaa ja taloustiedettä osoittaakseen, että rikkaat länsimaalaiset valtiot eivät rikastuneet vapaalla markkinataloudella, vaan rankalla sosialismilla, protektionismilla ja korporativismilla. Näillä edellä mainituilla poliittisilla ohjelmilla valtiot nostattivat itsensä tarpeeksi vakaaseen taloudelliseen tasoon, että voisivat aidosti harjoittaa vapaata markkinataloutta ja silloinkin suurin rajoituksin. Kuitenkin kun monet Afrikan ja Aasian valtiot itsenäistyivät Toisen maailmansodan jälkeen, niille tarjottiin päinvastaista politiikkaa. Ne, jotka tottelivat näitä määräyksiä, joutuivat länsimaalaisten suuryritysten riiston kohteeksi. Mutta ne valtiot, jotka eivät totelleet, vaan lähtivät vanhan kapitalistisen kaavan kautta, menestyivät. Tämä selittää, miksi Afrikka, Etelä-Amerikka ja Lähi-itä ovat niin köyhiä verrattuna Aasian ”tiikeri” valtioihin.    

Esimerkkejä menestyneistä globaalin etelän kapitalistisista valtioista, jotka eivät harjoittaneet uusliberalismia, ovat Kiina, Taiwan, Indonesia, Chile ja Etelä-Korea. Kaikki nämä valtiot nousivat raastavasta köyhyydestä rankalla korporativismilla, valuuttakontrollilla, yritystuilla, korkeilla tullimaksuilla ja ulkomaalaisten patenttien rikkomisella. Asioita, mitä uusliberalismin mukaan pitäisi tuhota maan talous. Monet näistä valtioista eivät olleet edes demokratioita, vaan lähes fasistisia diktatuureja, joissa vähät välitettiin ihmisoikeuksista tai kansainvälisistä säännöistä. Ainoa syy, miksi näitä valtioita ei yritetty hävittää, kuten monet samoihin aikoihin olevat kommunisti- ja sosialistivaltiot, olikin se, että ne olivat länsimaalaisten suurvaltojen liittolaisia ja nimellisesti kapitalistisia. Ha-Joon Chang ei puolusta diktatuuria kirjassa, mutta hän osoittaa, että kapitalismi itsessään ei tuo demokratiaa, kuten uusliberaalit uskovat, eikä kapitalistinen järjestelmä hyödynnä valtiota, jos sen kotimaisen teollisuuden kehitystä ei suojella ulkomaalaisilta markkinoilta.    

Chang argumentoikin, että kehittyvien valtioitten pitäisi antaa kehittyä rauhassa korporativismilla, sosiaalidemokratialla tai keynesiläisyydellä, kunnes saavuttavat riittävän vakaan kotimaisen teollisuuden, jonka jälkeen ne voivat avautua vapaille markkinoille ja kilpailla tasa-arvoisesti rikkaitten valtioitten kanssa. Kirjailijan mukaan nykyinen globaali kapitalistinen järjestelmä perustuu puhtaasti köyhien valtioitten riistoon, joka ylläpidetään uusliberalismin anakronistisella ideologialla. Koska uusliberaalit eivät voi myöntää ideologiansa perustuvan valheeseen, heidän on pakko etsiä syntipukkeja epäonnistuneisiin valtioihin, jolloin rasistiset rotu- ja kulttuuriteoriat alkavat saada suosiota. Ainakin tämä kirja selittää miksi olen törmännyt niin moneen vapaata markkinataloutta, matalaa verotusta ja rotuteorioita kannattaviin jätkiin somessa. Markkinafundamentalistien rasistisuus ja kääntyminen kirjaimelliseen fasismiin on niin räikeä , että siitä on kirjoitettu artikkeleita

Rasistiset selitykset   

Mielenkiintoista olikin, että kirja paljastaa, että 1700-luvulla brittiläiset matkailijat ja tutkijat kirjoittivat tutkielmia, joitten mukaan saksalainen kulttuuri ei sovellu kapitalismille, koska saksalaiset eivät käsitä aikaa yhtä täsmällisesti, ovat laiskoja ja riitelevät keskenään jatkuvasti. Vielä 1900-luvun alussa kirjoitettiin tutkielmia, joitten mukaan japanilainen kulttuuri ei sovellu kapitalismille, koska japanilaiset eivät käsitä aikaa yhtä täsmällisesti kuin länsimaalaiset, ovat laiskoja ja riitelevät jatkuvasti keskenään. Itselläni tulee mieleen vanhat kuvaukset suomalaisista laiskoina ja likaisina barbaareina, joita ei edes luokiteltu kuuluvan ”ylvääseen valkoiseen rotuun”. Näillä kuvauksilla Chang paljastaa, että rasistiset kuvaukset kansakuntien ”kyvyttömyydestä” kehittyä ja vaurastua ovat täyttä roskaa. Nämä ”kulttuuripuheet” ovat uskottava niin kauan, kun valtio on köyhä, mutta kun tämä rikastuu, yhtäkkiä saammekin lukea tutkielmia, miten saksalainen, japanilainen ja suomalainen kulttuuri on kuin luotu kapitalismille.    

Rakenne   

Kirja koostuu erilaisista uusliberalismin väittämistä, joita kirjailija lähtee kumoamaan. Kirjan kieli on aika helppoa ja kirjailijan henkilökohtainen ote on vetävää. Chang kertoo omasta lapsuudestaan Etelä-Koreasta ja muista henkilökohtaisista kokemuksista, jotka värittävät kirjan tieteellisempiä osioita. Ainoa ongelma onkin, että kirja olettaa lukijan tuntevan taloustieteen perusteet, joten joitain termejä, kuten valuuttakontrolli ei selitetä tässä.   

Ongelmia   

Suurin ongelma tässä kirjassa on lähteiden satunnainen käyttö. Vaikka kirjailija referoi tutkimuksiin ja asiakirjoihin tässä kirjassa runsaasti, niin välillä joihinkin väitteisiin ei löydy lähteitä. Chang toki mainitsee nimiä, vuosia ja sen sellaista tietoa, mutta ei tarkkaa lähdeviitettä yksittäisistä väittämistä. Tämä taas tarkoittaa, että skeptisemmän lukijan on tarkastettava kirjan kirjallisuusluetteloa tai googlattava kirjan väitteitä, mikä on vähän rasittavaa ja syö luottamusta kirjailijaan.  

Yhteenveto   

Ha-Joon Changin ”Pahat samarialaiset. Rikkaitten valtioitten pimeät salaisuudet ja uhka globaalille hyvinvoinnille” on hyvä kirja avaamaan silmiä uusliberalismin pseudotieteellisyydestä, mutta huono vakuuttamaan skeptisempää lukijaa. Tämä on maallikolle ihan ok kirja, mutta epäröivälle tämä kelpaa herättämään kysymyksiä, mutta ei itsessään vakuuta.   

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Talous

One response to “Miksi kehitysmaat eivät kehity?

  1. Paluuviite: Juha Sipilän manifesti? | Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s