Mies vailla feminismiä

Olen käsitellyt blogissani runsaasti miesasialiikettä, mutta pääosin amerikkalaista suuntausta, joka osoittautui äärimmäisen naisvihamieliseksi ideologiaksi. Tänä vuonna olen pyrkinyt tutkimaan, onko suomalainen kenttä erilainen? Käsittelin jo Laasasen ”Naisen seksuaalinen valta” (2008) kirjaa, mutta nyt siirrynkin Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittamaan artikkelikokoelmaan ”Mies vailla tasa-arvoa” joka julkaistiin vuonna 2007.

Rakenne

Kirjan takakansikuvaus antaa ymmärtää, että tässä on asiallinen kirja, jonka iso Tammi kustantamo on julkaissut. Etukannen kuvitus on lainattua suoraan amerikkalaisesta miesasialiikkeen estetiikasta, jossa miehiä lähes aina kuvataan puvuilla. En tiedä, miksi? Kai sitä halutaan antaa kuva siitä, mitä mies voi parhaillaan olla, eli hyväkuntoinen, siisti ja rikas? En tiedä oliko tarkoituksellista asettaa Tammi-kustantamon logo haarojen väliin? Mutta se hymyilytti minua parikin kertaa.

Esipuheessa jo kerrotaan, että kirjan tarkoitus ei ole olla tasa-arvoa vastaan, vaan se on tarkoitettu yksipuolisen tasa-arvokeskustelun ja politiikan kritiikiksi. Mutta esipuheessa myöskin todetaan ”Kukin kirjoittaja puhuu omalla äänellään ja edustaa vain itseään.” mikä pani hälytyskellot soimaan. Kirjan toimittajat selvästi eivät luota kaikkiin kirjoittajiin, jos pitää irtisanoutua heti alussa kirjassa olevista teksteistä. Mutta mikäs siinä, voi hyvinkin olla, että tässä ollaan vain eri mieltä asioista, eikä mitään hullua tule esiintymään.

Koska tämä on artikkelikokoelma, jossa jokainen kirjoittaja on ilmoitettu olevan oma tiivis kuplansa, arvioin suurin piirtein jokaista tekstiä erikseen. Koska tämä arvio on todella pitkä, kerron tässä yleisnäkemykseni kirjasta, jonka jälkeen voi lukea yksitellen mielipiteeni kirjan merkittävimmistä artikkeleista.

Yleisesti tämä on maltillisempi kirja kuin Laasasen. Tässä suurimmaksi osaksi on harmittomia tekstejä, joissa tosiaan pyritään löytämään miesten kokemia ongelmia, mutta joko niissä epäonnistutaan löytämään mikä tämä ongelma aiheuttaa? Tai ei kyetä perustelemaan tarpeeksi tarkasti, mikä on edes ongelma? Suurin puute tässä kirjassa on totaalinen sosiaalisten- ja historiallisten kontekstien puute. Suurin osa kirjailijoista ikään kuin tarkastellee sukupuolikysymyksiä jossain kontekstivapaassa tyhjiössä, eikä oikeassa maailmassa. Monet kirjoittajista vain ottavat lehtiartikkeleista lauseita ja vaihtavat sukupuolia, jolloin he julistavat jonkin perustavanlaatuisen tekopyhyyden todistetuksi. Valitettavasti tällainen sanaleikki ei vielä todista mitään, vaan pitää analysoida syvemmin, miksi sukupuolien vaihtaminen tuntuu oudolta. Mikä kultturissa, historiassa ja yhteiskunnassa voi synnyttää mielikuvan, että tiettyille sukupuolille *kuuluu* jokin rooli? Tätä kirjassa ei esiinny ollenkaan.

Kun unohdetaan todellisen maailman kontekstit ja valtarakenteet, monet kirjailijat jäävätkin vain ihmettelemään ääneen, miksi miehet kärsivät jostain, mitä naiset eivät. Yleisin näkemys vaikutti olevan se, että feministit ovat saavuttaneet jossain 80-luvulla kulttuurihegemonian Suomessa ja siitä astin, miehillä on ollut kurjaa. Näin vaan julistetaan, sen tarkempaa perustelua, miten ja ketkä tarkalleen. Mitä 80-luvulla tapahtui, että tällainen skenaario olisi edes mahdollinen? Tällaista monet kirjoittajista eivät tarjoa, vaan heille se on itsestäänselvyys.

Toisten kirjoittajien mukaan taas on täysin mysteeri, miksi miehiä syrjitään. Ikään kuin yhteiskunnan valtarakenteet olisivat mystisten voimien hallinnassa, eikä miesten.
Vähemmistönä ovat artikkelit, joitten mukaan miehinen kulttuuri on syypää miesten ahdinkoon.

Tämän jälkeen on perinteisempää antifeminististä olkiukkoilua, jossa epäonnistutaan ihan peruskäsitteitten määrittelemisessä tai lähdeviittauksessa. Näisstä artikkeleissa pyritään kumoamaan feministisiä käsitteitä, jotkas selittävät miesten harjoittamaa naisten alistamista. Koska kirjailijat loivat olkiukot näistä käsitteistä, he vaikuttavat vielä typerimmiltä, koska monet näistä käsitteistä, selittävät myöskin miksi miehiäkin sorretaan. Lopulta jää sellainen maku, että kirjailijat hakuavat väkisin syyttää naisia, eikä aidosti löytää kulttuurissa olevia miesvastaisia asenteita.

Vähemmistönä on aidosti hyviä artikkeleita, joissa osoitetaan miesten ongelmia ja perustellaan ne hyvin, mutta niissäkin sorrutaan mututuntumiin. Voisinkin sanoa, että tämä kirja on enemmänkin vapaamuotoista pohdiskelua miesten ongelmista kuin vakava tietokirja, josta olisi mitään hyötyä miehille.

Artikkelit

Pasi Malmi on HTL ja Suomen miestutkimuksen seuran hallituksen jäsen ja hän kirjoitti artikkelin ”Mikä feminismissä ja naistutkimuksessa mättää?” Heti kirja alkaa antifeminismillä, koska miksi ei?

Malmin ydinteesi perustuu sukupuolitutkija Jaana Kuusipalon feminististen liikkeitten jakoon, joka kulkee näin:

1) Tasa-arvofeminismi, jossa sukupuoliroolit rajoittavat niin naisten kuin miestenkin elämää.

2) 80-luvun feminisminen erillisteoria, jonka mukaan miehet ja naiset ovat luonnostaan erilaisia, eikä naisia saa tasa-arvon nimissä painostaa sellaiseen ihmisen malliin, joka tosiasiassa on miehen malli.

3) Postmodernistinen feminismi, joka vastustaa sukupuolistereotyyppejä ylläpitävää feminististä erillisteoriaa. Postmodernistinen feminismi puolustaa myös miehiä, koska se ei hyväksy miessukupuolestakaan muodostettuja kielteisiä stereotyyppejä.

Malmin mukaan erillisteoria on seksistä ja vaikuttaa huoltajuusriidoissa. Malmi ei viittaa missä Kuusipalo on tämä jaon oikein kirjoittanut, enkä löytänyt sitä googlaamalla. Linkatkaa toki, jos joku tietää. Kyseenalaistan tämän jaon, koska se on suorassa ristiriidassa Helsingin yliopiston sukupuolitutkimuksen opetetun feministisen teorian ja historian kanssa. Sukupuolitutkimuksessa käsitellään silottelematta feminististä historiaa, jolloin käsitellään erilaisia ääriryhmiä ja teoreettisia umpikujia, mutta ei tällaista Kuusipalon jakoa käytetä.

Erillisteoriassa on ihan valideja elementtejä, kuten juuri se, että naisten ei pitäisi suostua ahtautumaan miesten luomiin standardeihin, vaan luoda omat standardit. Tästä teoriasta on toki vedetty äärimmäisempiä johtopäätöksiä, kuten poliittinen lesbous, mutta se on aika marginaalille jäänyt ideologia. Sitten Malmi ei osoita, miten oikeuslaitoksessa vaikuttaa erillisfeminismi eikä sen sijaan vanhentuneet patriarkaaliset asenteet naisten ja miesten rooleista. Ei, vaan Malmi on ehdottoman varma, että 80-lukulaiset äärifeministit ovat onnistuneet valtaamaan oikeuslaitoksen! Näyttöä näköjään ei tarvita, koska näin asiat koetaan. Erityisen oudoksi menee, kun muistaa miten miesvoittoinen koko oikeuslaitos on pitkään ollut.  Malmi kirjoittaa, että:

”Erillisteoriaa kannattavat Naistutkimuksen tutkijat käyttävät stand-point-epistemologia, jonka mukaan naisilla ja muilla sorretuilla kansanryhmillä on aivan erityinen kyky nähdä aito ja väärentymätön todellisuus, joka muuten jää vallanpitäjien pönkittämän virallisen totuuden varjoon. Tämä näkemys hylkää tieteen puolueettomuuden ja miehisiksi koetut kvantitatiiviset menetelmät.”

Pasi Malmi osoittaa, että ei ole käynyt sukupuolitutkimuksessa, koska yksi stand-point-teorian pointeista on tutkijan itsekritiikki ja sosiaalisen asemansa tunnistaminen, jotta tutkimusta ei luulla automaattisesti puolueettomaksi. Se on totta, että kvantitatiivinen menetelmä ei kuulu stand-point teoriaan, mutta ei se kiellä näitten menetelmien käyttöä sen rinnalla ai kutsu niitä ”miehisiksi”. Voihan tieteellisessä tutkimuksessa soveltaa monta teoriaa samaan aikaan. Tietenkin taaskaan ei viitata, mistä Malmi on edes saanut tämän omituisen stand-point-teorian kuvailun. Monille voi tulla yllätyksenä, mutta tiede ei muutu automaattisesti puolueettomaksi, kun alat sitä tehdä.

Yhteiskuntatieteissä absoluuttinen puolueettomuus ei ole yhtä helppo saavuttaa kuin fysiikassa tai kemiassa. Stand-point-teorian pointti on, että vähemmistöjen pitäisi ensisijaisesti tutkia itseään, mutta ei siinä kielletä muitakaan tutkimaan asiaa, vaan tunnustamaan mahdolliset rajoitteet. Esimerkiksi itse tutkin jihadismia, mutta koska en ole kasvanut Lähi-Idän kulttuurissa ja uskonnossa, en tiedä kaikkia konteksteja ja kulttuurisia vivahteita, jotka ovat luonnollisia paikalliselle. Tämän vuoksi minä joudun opiskelemaan enemmän aihetta kuin esimerkiksi kotimaista äärioikeistoa, jonka viittaukset ja mielikuvat tunnen, koska jaan saman kulttuurin kuin he. Sitten tietenkin stand-point teoria ei ole ainoa teoria, jota sovelletaan sukupuolitutkimuksessa, koska se itsesään on kovin rajoittunut tapa tutkia laajempia ilmiöitä.

Perustelemattomista antifeministisestä retoriikasta huolimatta Malmin argumentin kärki on se, että miehiä hakataan parisuhteessa enemmän kuin naisia. Malmi viittaa Daphe-tutkimuksen, jonka mukaan 14 % miehistä on joutunut naisystävän väkivaltaisuuden kohteeksi. Googlattuani löysin vuoden 2010 YLE:n artikkelin, jonka mukaan Suomessa miehiä hakataan hieman enemmän kuin naisia ja asiasta on vaiettu, koska ” naisen ajatellaan olevan haavoittuvampi uhri ja sillä tavalla halutaan korostaa naisuhrin asemaa”. Mutta samalla löysin vuoden 2014 olevan EU:n tutkimuksen, jossa todetaan Suomen olevan naisten pahoinpitelyn kärkimaita. En sitten ole varma mihin tässä pitäisi uskoa. Mutta uskotaan hetkeksi, että Malmi on oikeassa. Silloin pitäisi ihmetellä, miksi Malmi lähtisi feministien kanssa haastamaan hyväntahtoista seksismiä, johon mielikuvan naisista viattomina suojeluntarpeisina lapsina perustuu. Miksi hän luulee, että feministit haluavat ylläpitää tällaista mielikuvaa.

Malmi meneekin niin pitkälle, että haastaa patriarkaattiteorian: ”Siinä naiset oletetaan yhteiskuntaluokaksi, jota hallitseva luokka – miehet – syrjii ja sortaa kaikin keinoin kaikissa maailman maissa kaikkialla elämänalueella. Patriarkaattiteorian ongelma – – häivyttää miesten asema yhteiskunnassa, joka on joltain osin huonompi kuin naisten. Patriarkaattiteorian kannattajat joko kiistävät tai ainakin pyrkivät vähättelemään niiden merkitystä. ”

Mikä on silkkaa valhetta ja käsitteen totaalinen väärinymmärrys. Blogissani voi lukea lisää, mitä patriarkaattiteoria oikeasti tarkoittaa. Mutta ristiriitaiseksi Malmi menee, kun hän sanoo, että postmodernistiset feministit eivät kannata tätä teoriaa. Kyllä kannattavat, kun se on nykyfeminismin kulmakivi. Taaskaan Malmi ei pyri todistamaan, että patriarkaattiteoria liittyisi mitenkään naisten väkivaltaisuuteen tai edes pyri tarkastelemaan, minkä luonteista fyysistä väkivaltaa naiset harrastavat. Malmi sentään laskee ”nalkutuksen” henkiseksi väkivallaksi, mutta ei tarkastele missä kontekstissa tämä ilmenee.

Näitten valheitten ja vääristelyjen lopussa kuitenkin Malmi kirjoitta, että ”suurin osa feminismistä ja naistutkimuksesta on miesmyönteistä, ja vain osa perustuu miesvihamieliseen tiede- ja tietokäsitykseen sekä naisten ylivertaisuutta koskevaa näkemykseen. Miesten ei siis kannata vastustaa kaikkea feminismiä ja naistutkimusta. Miesasiaa ajavien miesten olisikin viisaampaa pyrkiä toimimaan yhdessä tasa-arvofeministien ja postmodernien feministien kanssa.”

Valtiotieteen tohtori Stakesin erikoistutkija Timo Karjalaisen artikkeli. ”Halpoja miehiä” taas on omituinen, mutta mielestäni viaton. Se valittaa, että naiset saavat enemmän rahaa julkiseen terveydenhuoltoon kuin miehet, vaikka miehet maksavat enemmän veroja kuin naiset. Karjalainen argumentoi, että asia on korjattava, mutta on hieman epämääräinen, miten. Alennetaanko miehen verot vai pidennetäänkö miesten elinikä? Tietenkin erikoistutkijalle on jostain syystä täysi mysteeri, miksi miehet kuolevat aikaisemmin kuin naiset tai miksi naiset saavat vähemmän palkkaa kuin miehet. Onneksi Stakesin LKT tutkimusprofessori Mati Rimpelän samassa kirjassa esiintyvässä artikkelissa ”Hyvinvointiosaaminen ja sukupuoli” vastataan kollegan kysymykseen: ”Terveyshaastatteluissa naiset kuitenkin ilmoittavat oireita noin kaksi kertaa useammin kuin miehet.” ja ”miesten aikaisempia kuolemia voidaan selittää riskikäyttäytymisellä.” Ihmettelen kyllä, miten Stakessa on töissä kaksi miesasiamiestä, jotka eivät puhu toistensa kanssa. Nyt ainakin ymmärrän, miksi kirjan alussa kirjoitettiin, että kirjoittajat ”edustavat vain itseään”, koska muuten Staksesin uskottavuus saisi aikamoisen kolauksen. Mutta voitte jo nähdä mihin suuntaan tämä kirja on menossa. Kriittinen tieteentekeminen vaikuttavat olevan tuntemattomia käsitteitä kirjaimellisille tutkijoille!

VTM tutkija Ossi Korkeamäki ja erikoistutkija Timo Kyyrän artikkeli ”’Naisen euro on 96 senttiä” taas ei edes käsittele miehiä, vaan yrittää perustella, miksi naiset oikeastaan eivät saa vähemmän palkkaa kuin miehet. Koska tämä kirja piti käsitellä miesten sortoa, en edes vaivaudu käsittelemään tätä.

VTM lastensuojeluliito keskusliiton tutkija Heikki Sariolan artikkeli ”Tavoitteena isättömyys – biologinen isyys hyökkäyksen kohteena.” on omituinen artikkeli, koska se väittää, että syy, miksi miehet menettävät lapsen huoltajuuskiistoissa on se, että media ja feministit ovat edistäneet käsitystä, että suurin osa miehistä ovat pedofiilejä. En ole koskaan kuullut tästä ilmiöstä, enkä löytänyt mitään edes sinnepäin googlaamalla. Sariola sentään viittaa ikivanhaan ruotsalaisten feministien Britasdotter ja Stövlingin kirjaan, jotka esittivät näkemyksen, että insesti on tavalliselle miehelle ominaista käyttäytymistä.  Googlasin kummatkin ja heillä tosiaan oli 80-luvulla besteller koskien insestiä, mutta harva nykyään heitä referoi, kun google antoi aiheesta niin englanniksi kuin suomeksi, muutaman ruotsinkielisen keskustelupalstan ja antikvariaatin nettisivut. Ei ihan sitä kuuminta teoriaa tällä hetkellä tai edes tämän kirjan julkaisuajankohdalla. Googlasin sitten insestistä ja isyydestä, enkä silti löytänyt mitään vastaava. Jos joku tietää mihin oikein Sariola viittaa? Niin kertokaa.

Sariola väittää ilman lähdettä, että patriarkaattiteoria on ristiriidassa sen kanssa, että seksuaalinen ahdistelu ja hyväksikäyttö ovat paljon yleisempiä perheen ulkopuolella ja insesti on harvinainen seksuaalisen hyväksikäytön muoto. Tietenin taas viitteet puuttuvat. Ensimmäinen väittämä on valetta, koska aika tasaisesti jo monta vuotta on todettua, että raiskaaja on useimmiten naiselle ennestään tuttu, eikä puskassa piilevä hiippari.

Sitten on olkiukko luulla, että patriarkaattiteoria olisi riippuvainen raiskaustilastoista tai missä naisia raiskataan, kun se on laajempi käsite. Eivät kotien ulkopuolella olevat raiskaajat ole avaruusolioita, vaan miehiä, joten vaikka Sariola olisikin oikeassa raiskauspaikasta, silti se vahvistaisi patriarkaattiteorian. Kummallisinta on kuitenkin koko tuo pedofilia väite, jota ei esiinny missään muualla kuin 80-luvun ruotsalaisessa feministisessä kirjassa, jota kukaan ei enää lue tai edes referoi.

Mutta sitten tässä tekstissä paljastuu, mikä oikeasti vituttaa Sariolaa, kun hän haukkuu Kirsi Erärannan kirjaa ”Heteroseksuaalinen matriisi ja isän vanhemmuus” jossa ajetaan ”heteronormatiivisen sukulaisuuskäsityksen murtamista.” ja Tytti Solantuksen haastattelua, jossa hän väittää ”Keinohedelmöitetyn lapsen ei tarvitse tietää biologista isäänsä, jos luovutettava ei sitä halua”. Näistä lausunnoista Sariola näkee jonkinlaisen homosaatioagendan, jossa yritetään ikään kuin varastamaan heteromiehien spermaa homopareille. Sariolla ei ole selvä, mikä häntä ahdistaa tässä kohtaa. Häntä harmittaa erityisesti, että kun isä luovuttaa spermansa spermapankkiin, hän ei voi tietää kuka on hänen spermasta syntynyt lapsi. En tiedä, missä planeetassa Sariolla elää, mutta spermapankeissa on sopimus, jonka allekirjoitat. Siinä sopimuksessa todetaan mihin olet ryhtymässä. Miksi spermanluovuttaja pitäisi edes tietää mitä hänen spermalla tehdään? Jos spermanluovuttaja haluaa olla isä, niin hanki nainen, joka suostuu olla lapsesi äiti. Spermanluovutus on juurikin LUOVUTUS jollekkin parille, joka ei saa lapsia, eikä oman lapsen kaukopalvelu.

Sariolla alkaakin perustelemaan, miksi heteroseksuaalinen ydinperhe on paras tapa selviytyä yhteiskunnan romahtamisesta. Sariola ei ihan selitä miksi yhteiskunnan romahtamisvaara on relevanttia perhepolitiikalle tai, miten homoperhe ei pärjäisi sellaisessa onnettomuudesta. Mutta hän lähtee tällä argumentilla väittämään, että:

”Suhtautuminen isyyteen näyttää ristiriitaiselta. Isät halutaan kotiin hoitamaan lapsia, mutta samalla todistellaan, ettei isää tarvita. Biologisella isyydellä ei muka ole merkitystä, mutta satunnaisesta yhdynnästä alkuun saaneen lapsen elatusmaksut määrätään biologisen isän maksettavaksi, kunhan hänet DNA-testeillä seulottu esiin äidin sukupuolikumppaneiden joukosta.”

Koko tämä suora sitaatti kuulostaa tunteitten purkaukselta, siitä ”ahdistuksesta” kun samaan aikaan pitäisi hyväksyä homot ja olla vastuullinen mies. On se vaan niin pirun ahdistavaa ja tietenkin tässä on pikkunen vihjailu naisen ”hourittelusta” ja miesten vastuunpakoilusta, koska miksi ei? Sariolan artikkeli vaikuttaa pitävän lapsia miehen omaisuutena, eikä olentoina. Enemmänkin lompakon kaltaisena esinennä, jota mies ei rakasta, mutta hän haluaa tietää, missä se on ja voiko hän pitää sitä taskussaan uudelleen. Erityisen oudoksi menee viimeinen sitaati, jossa jotenkin harmitellaan sitä, että naisella on monta sukupuolikumppania, joten miehen mahdollinen lapsi naisen kanssa on jotenkin vähempiarvoinen. Mitä väliä kuinka monta sukupuolikumppania naisella on? Kai Sariolla tietää, että tarvitaan kaksi ihmistä tekemään lapsen, joten miksi naisen monet sukupuolikumppanit ovat relevantteja, mutta eivät miehen.

VTM. talouspoliittinen asiantuntija Ralf Sundin ”Ero, isä ja huoltajuustaistelu” on oikeasti hyvä ja mainitsemisen arvioinen artikkeli, joka käsittelee isyyttä ja rasismia. Sund käsittelee pääosin maahanmuuttajataustaisen perheen tapausta, jossa viranomaiset pitävät maahanmuuttajataustaista miestä automaattisti syyllisenä kantasuomalaisen naisen ja lapsen pahoinpitelystä. Yksi asia, mitä miesasialiikettä on kritisoitu, on juuri sen oletus, että vain valkoiset miehet ovat olemassa, eikä etnisin vähemmistöihin kuuluvia miehiä käsitellä. Tämän artikkelin tekee erityisen hyväksi sen, että siinä tunnustetaan, että ”viranomaiset uusivat vanhoja malleja eivätkä osaa nostaa katsettaan horisonttiin, jossa perheiden arki jo on.” Mutta myöskin, että ennen feminismiä mies ei ollut osallisena lapsen kasvatuksesta. Sund harmitteleekin, että yhä mies osallistuu lapsenkasvatukseen ikään kuin marionettina, joka auttaa äitiä, mutta ei osallistu syvemmin lastenkasvatukseen. Feministit ovat valittaneet tästä jo pitkään ja on hyvä, että edes joku miesasiamies päätyy samoihin johtopäätöksiin. Sund ehdottaa, että miehelle pitäisi antaa perhovapaapa Islannin mallin mukaan, jossa perhe ottaa vuorotellen perhevapaata, jotta kumpikaan ei tee ylimääräisiä töitä lapsen kanssa. Sundin mukaan tämä menettely on supistanut Islannissa sukupuolten palkkaerot. Ongelmana on vaan, että tässä artikkelissa keskitytään anekdootteihin, eikä tarkempaan tilastojen analyysiin. Siinä mielessä tämä on hyvin rajattu artikkeli, jonka hyöty on pikkasen kyseenalainen.

Kirjailija Arno Kotron artikkeli ”Armeija – tasa-arvon sokea piste” on epätasaisempi artikkeli, jossa kuitenkin on aidosti hyvä viesti.

Kotron mukaan sodan sukupuolivinouman voi nähdä siinä, että kun puhutaan sodan kaatuneista, niin ei koskaan kerrota, että ”miehet” kuolivat, vaan puhutaan ”sotilaista”. Ihan validi huomio, jota moni pasifisti on nostanut esiin, mutta se ei liity sukupuoleen, kun armeijan ideologia perustuu ihmisen yksilöllisyyden häivyttämiselle ja tietenkin yhteiskunnassa on vallitseva oletus, että miehet ovat lähes kaikissa ammateissa oletusarvo. Kun mies on oletusarvo, sitä ei erikseen mainita. Tästä johtuukin, miksi niin moni ammatti Suomessa loppuu ”-mies” liitteeseen. Feministit ovat valittaneet tästä miesoletuksesta jo vuosikymmeniä.  Ja Kotrolle tämä voi olla jokin salaisuus, mutta armeija on miesten rakentama instituutio, jonka lait ovat miesten kirjoittamia ja pääosin miesten valvomia. Feministeillä on aika vähän tekemistä koko puljun kanssa.

Mutta kummalliseksi menee, kun Kotro valittaa, että ”Naiset ja lapset mielletään sodan sivullisiksi uhreiksi, miehet kasvottomiksi tappajiksi ” Miksiköhän näin oletetaan? Voisiko asiaan liittyä se, että historiallisesti miehet ovat olleet sotilaina? Ei tietenkään, vaan koska *joku* vihaa miehiä.

Mutta ei tämä kokonaan huono kirjoitus ole, koska Kotro tunnustaa, että miehiä pakotetaan sotaan joko kunniakulttuurin tai aseitten avulla. Eli miehet itse pakottavat omilla miesvaltaisilla asenteillaan itseään ja muita sotimaan. Feministit kutsuvat tällaista patriarkaatiksi ja erityisesti hegemoniseksi maskuliinisuudeksi! Mutta kuten olemme jo huomanneet, miesasiamiehet eivät usko koko teoriaan, eivätkä edes kykene muotoilemaan omaa versiota siitä. Sen sijaan valitetaan asioista, ilman että osataan kertoa tarkalleen, mikä aiheuttaa ongelman. Itse veikkaisin avaruusolioita, jotka kulkevat kahden ulottuvuuden välillä. Nämä sitten ovat liittoutuneet feministien kanssa tuhotakseen miehet. Saanko nyt myöskin Tammelta kustannussopimuksen?

Asevelvollisuus on miesasiamiesten yksi ydinkysymyksistä ja se toimii, sillä ihmeellisellä oletuksella, että feministit kannattavat sotaa ja armeijaa, vaikka suurin osa vastustaa sitä. Naisten päästäminen armeijaan taas koskee naisten oikeutta toteuttaa itseään, vaikkakin puolustamassa omaa maataan. Tämän voi nähdä, kun Kotro kirjoitti: ”[armeijan] Suunnitelmallinen tappaminen ei nouse sukupuolikysymyksenä keskusteluun” Pitää muistaa, että miehet olivat ne, jotka vastustivat naisten päästämistä armeijaan, koska uskoivat omaan ylivertaisuuteensa. Vaikka täällä Suomessa armeija on pakollinen, miehinen kulttuuri korostaa armeijan kunniaa ja ”mieheksi tulemista” ikään kuin olet mies, vasta kun menet aremijaan. Tämän vuoksi sivareita yhä nähdään ”heikompina” kuin armeijassa käyviä. Kotro kuitenkin ei käsittele tätä aspektia olenkaan.

On myöskin muistettava, että toiset miehet ovat ne, jotka vangitsevat totaalikieltäytyjiä, eivätkä naiset tai avaruusoliot. Mutta Kotro on jotenkin kykenemätön suuntaamaan kritiikkinsä armeijan miehiin, vaan sen sijaan hän kritisoi feministejä, ihan kuin feministit pitäisivät miesten puolesta asia hoitaa. Vähän kummallista, että naiset kykenevät taistelemaan yksin oikeuksistaan, mutta miesten pitää istua kädet perseensä päällä ja odottaa, että rouva tulee auttamaan. Onneksi sentään Kotro ehdottaa ratkaisuksi vapaehtoista maanpuolustusta, niin tämä teksti ei ole kokonaisuudessaan niin onneton.

Pasi Malmi palaa artikkelilla ”Sama rikos, eri rangaistus” käsittelemään, miten miehiä tuomitaan kovemmin kuin naisia rikoksista. Mutten maltillinen artikkeli, paitsi että sen asenne raiskauksia kohtaan on kyseenalainen. Malmi tunnustaa, että tuomareilla on seksistisiä asenteita, jotka vaikuttavat päätöksiin, mutta sitten hän toistaa saman perusteettoman näkemyksen, että oikeuslaitos on feministien valtaama. Malmi sentään tarkentaa, että radikaalifeministit ovat luoneet mielikuvan, jossa ”naisten tulisi saada oikeudessa mahdollisimman lieviä rangaistuksia.” Rehellisyyden nimissä yritin löytää netistä edes yhden feministin, joka olisi näin vaatinut tai edes ehdottanut, mutta en löytänyt mitään. Tätä se teettää, kun ei lähdeviittaa väitteitä! On tässä melkein oletettava, että Malmi keksi koko jutun, kun pakkohan on feministejä syyttää välillä, eikä vain avaruusolioita.

Malmi menee kuitenkin vaarallisille vesille, kun hän kirjoittaa ”raiskauksista ja pahoinpitelyistä – – syytettä ei pidä vähätellä, mutta tästä on pieni askel siihen, että syytetyt miehet todella oletetaan syyllisiksi, kunnes he todistavat syyttömyydellään.”

Malmi toistaa miesasiamiesten pelkoa, että raiskauksien uhrien uskominen voisi aiheuttaa perättömien raiskausepäiltyjen vyöryn. Kun katsoo, miten vähän raiskauksia raportoidaan häpeän pelossa ja miten korkeat tuomiokynnykset ovat Suomessa, Malmin pelko vaikuttaa ylimitoittelulta.

Sosiaalityöntekijä Timo Kitusen artikkeli ”Sosiaalityön näennäinen tasa-arvo” argumentoi, että oikeastaan miehiset kliseet ovat sukupuolitutkimuksen syytä. Taaskaan kirjoittaja ei perustele näkemyksiään, mutta keskitytäänpä itse ongelmiin.

Kitunen nostattaa hyvän huomion, että sosiaalityössä ei koskaan kysytä äidin väkivaltaisuutta, vaan ainoastaan miehen. Kitusen mukaan ”Mieheyteen liitetyt erilaiset kielteiset myytit (väkivaltaisuus aggressiivisuus, herkkyyden ja empatiakyvyn puute) vinouttavat sosiaalityön ilmapiiriä – usein toki tiedostamatta. ” On mielenkiintoista, että vaikka Kitunen pitää näitä asenteita sukupuolitutkijoitten propagandan ja naispuolisten sosiaalityöntekijän vallanhimon (hän ei taaskaan tuo mitään todisteita) tuloksena, sukupuolitutkimuksessa on juurikin pyritty purkamaan näitä kliseitä.

Kitunen haluaisi, että enemmän miehiä olisi sosiaalityössä, mutta silloin hänen pitäisi purkaa niitä asenteita, joitten mukaan sosiaalityö on ”naisellista” ja näin vähempiarvoista, eikä keksiä, että sosiaalitädit ovat vain ilkeitä.

YTT sosiaalityön professori Jani Heinonsen artikkeli ”Kolme miespolvea muutoksen pyörteissä” on sinänsä mainittavan arvoinen, koska siinä todetaan, että ”markkinatalous vahvistui ja sosiaaliset verkostot haurastuivat” joka yhdistettynä ”suurten ikäluokkien yksin pärjäämisen miesmalliin” aiheuttaa monia miehiin kohdistuneita ongelmia, joita tässä kirjassa on käsitelty. Heinosen analyysi on aika lähellä feminististä käsitystä, mutta liian epämääräinen ja vailla sen tarkempaa todistelua.

Mutta LKT kirjoittaja Ilkka Taipaleen artikkeli ”Miehet – hylättyjä vai hylkiöitä?” sortuu samaan ongelmaan kuin moni, eli ei tunnusta sitä, että mies on yhteiskunnan oletus ja normi. Taipale esimerkiksi kirjoitta:

”silti emme ole nähneet yhtäkään Tasa-arvo neuvottelukuntaa tai muuta valtion elimen tahi tutkimuslaitoksen yhteenvetoa epätasa-arvosta puhumattakaan toimenpideohjelmasta miehen nostamiseksi suosta”

En tiedä oliko vuonna 2007 näin ankeaa aikaa? Olin silloin yläasteella, joten en muista. Mutta jos tunnustaa sen, että miehet ovat yhteiskunnan normi, niin jokainen köyhyyttä, syrjäytymistä ja työttömyyttä ratkaiseva ohjelma on ollut miehiä auttava.

LT, lastenpsykiatri Jari Sinkkosen teksti ”Sotaretki lapsuutta vastaan” on taas sitä perinteisempää vankumista, joka tiivistyy tähän suoraan sitaattiin:

”Pojan dilemma taitaa nykyisi olla siinä, että kasvaapa hän millaiseksi tahansa, se on aina jollain tavalla väärin. Hänen pitäisi kyetä tunnistamaan ja hyväksymään feminiiniset puolensa, luopumaan valtapyrkimyksistä ja väkivallan käyttämisestä (vaikka miehet eivät ole niin väkivaltaisia) ja oppia puhumaan tunteistaan poliittisesti korrekteilla ilmaisuilla. Samaan aikaan hänen tulisi kasvaa oikeaksi, maskuliiniseksi mieheksi ainakin seksuaalisessa mielessä. Sellaiseksi, jonka koko ja ulkonäkö, takamus ja etumus ovat riittävän hyviä naisille, jotka ovat entistä harjaantuneempia niitä arvioimaan.”

Sukupuolitutkija Michael Kimmel on nostanut tällaisen Sinkkosen turhautumisen yhdeksi keskeiseksi radikalisoivaksi tekijäksi. On olemassa joukko miehiä, joita kasvatettiin vanhan miesmallin mukaan, joka ei enää sopeudu moderniin uusliberalistiseen yhteiskuntaan ja nämä ahdistuvat. Mutta ei kaikilla miehillä ole vaikeuksia olla hellä ja samaan aikaan miehekkäitä ja komeita, eivätkä nämä asiat ole edes ristiriidassa toistensa kanssa. Kiinnittäisin huomiota siihen, että Sinkkonen pitää myöskin ikävänä, että naiset voivat nykyään arvioida miesten ulkonäköä. On se vaan ikävää, kun naisillakin on nyt standardit. Voi, voi.

Sinkkosen ydinpointti tässä tekstissä on se, että miesten pitäisi antaa kasvaa vapaasti biologiansa määräämällä tavalla, eikä yrittää luoda kulttuurin kautta tästä jonkin aisan, mitä tämä ei ole. Sen sijaan, että Sinkkonen syyttäisi kaupallista mainontaa epärealististen kehostandardien levittämisestä, jätkä syyttääkin feminismiä ja sosiaalisen konstruktivismin teoriaa:

”sosiaalisen konstruktion ideasta lähtevä lasten manipulointi ei ole missään mielessä vähemmän vaarallista tai vastenmielistä kuin minkä tahansa totalitaristisen järjestelmän painosus.”

Sinkkonen ei kerro, miten konstruktivismi painostaa (idea nimenomaan on vapauttava) tai kuka tekee painostusta ja miten? En ole varma onko tämä jokin homofobinen viittaus sukupuolineutraalin kasvatukseen? Oliko sellaista edes vuonna 2007?

Arno Kontro palaa jälleen artikkelilla ” Pojat pulpetissa ja koulutuskeskuksen harhat” perustelemaan, miksi pojat eivät menesty koulussa. Kotron teesi on kokonaisuudessaan ihan validi, mutta tässäkin ilmenee kummallista valtarakenteitten analyysin puutetta. Esimerkiksi Kotro ei ymmärrä, miksi erään koulun rehtori ärsyyntyi, kun erääseen kurssiin tuli vain huonon arvosan poikia, eikä kympin tyttöjä. Sen sijaan, että Kotro analysoisi sen, että yhteiskunnassa kannustetaan enemmän poikia opiskeluun kuin tyttöjä, jolloin on ymmärrettävää rehtorin ärsyyntyminen kurssin täyttymisestä pojilla, Kotro päättääkin kääntää asetelman päälaelleen: ”Miltä kuulostaisi, jos miesrehtori valittelisi, että kursseille änkeää vitosen tyttöjä, kun niille haluttaisiin kympin poikia?” Kotro voisi yrittää analysoida, miksi lauseen asetelmien vaihto kuulostaa niin väärältä, paljastaen näin yhteiskunnan piilo-oletukset ja valtarakenteet, mutta hän vain olettaa, että lukija tajuaa jotain perustavanlaatuisen syvällistä hänen uudelleenmuotoilussa lauseessa.

Kapea analyysi jatkuu myöskin siinä, että Kotro ei pidä miehistä kulttuuria osasyynä poikien huonoon koulumenestykseen. Mies ei edes mainitse tätä mahdollisuutta. Jotkut tutkijat ovat todenneet, että pojat arvostavat nuoruudessa enemmänkin tappeluita ja seikkailua kuin koulupenkillä istumista, jolloin he viettävät vähän aikaa opiskelemassa, mikä taas vaikuttaa koulumenestykseen.

Mielenkiintoisesti Kotro uskoo sosiaaliseen kontruktivismiin, kun hän toteaa, että kieli ja ympäröivä kulttuuri vaikuttavat yksilöihin. Kotron mukaan syy poikien huonoon koulumenestykseen on opettajien oppikirjoissa, jotka antavat ymmärtää, että: ”naisten moraali, joka perustu välittämiseen, olisi parempaa kuin miesten kylmän rationaalisuuteen perustuva” Kotro ehdottaakin, että kouluissa annettaisiin pojille ja tytöille räätälöityä kannustusta. Tai sitten sukupuolineutraalia opetusta? Niin pitkälle Kotro ei mene, mutta hän kirjoitti, että kouluihin pitäisi antaa enemmän resursseja ja siirtää opetuksen painotus tyttöjä suosivasta kielenopetuksesta enemmänkin molempia sukupuolia virittävään itsenäiseen ajattelun kannustamiseen. Radikaalein ehdotus on muuttaa poikien kouluun astumisikää myöhemmäksi kuin tyttöjen ja kannustaa tyttöjä enemmän teknisiin aloihin.

Vapaa toimittajan Hannu T. Sepposen artikkeli ” Ennakkoluulon asiamiehet” sortuu samaan ongelmaan kuin Kotro. Hän ei analysoi yhteiskunnan valtarakenteita, vaan olettaa että mediassa annettu negatiivinen mieskuva olisi feministien keksimä vihakampanja. Tietenkin Sepponen ei edes pyrikkään perustelemaan, miten mediassa olisi ylivoimaisesti annettu negatiivinen kuva miehestä verrattuna naiseen. Esimerkiksi feministit ovat valittaneet median tavasta edistää sukupuolistereotypioita jo pitkään.

Lempi lause tästä kirjoituksesta on: ”Toimittajatkaan eivät kehtaa ottaa puheeksi miehille tärkeitä huolenaiheita, jotta eivät tulisi leimatuksi junteiksi ja naisvastaisiksi.” josta ei löydy mitään referointia tai mitään, joka paljastaisi, mitä ”tärkeitä” huolenaiheita ei nosteta esiin. Taaskin olin liian nuori tämän kirjan julkaisuajankohdalla, joten on vaikea kertoa, että mitä miesten huolenaiheita ei nostettu mediassa esiin. Jo se, että tämän kirjan julkaisi iso kustantamo ainakin mielestäni todistaa Sepposen vääräksi.

Psykologi Esa Sariola ”Mistä näitä riittää?” kirjoitus on taas turhanpäiväistä jorinaa kielestä, minkä voi tiivistää siinä esiintyvällä sitaatilla: ”Kuvitelkaa miesten puoluetta kokoontumaan torille yhdessä huutamaan ”Penis! Penis! Penis! Penis!” joka oli Sariolan vastaus feministiseen kokoukseen, jossa huudettiin ”vagina!” Ei ole feministien vika, jos Sariola ei ymmärrä yhteiskunnan valtarakenteita ja miksi ensimmäinen on voimaannuttava, kun taas toinen on kiusallinen. Voin toki vääntää rautalangasta ja kertoa, että naisten seksuaalisuutta on pitkään kulttuurissamme kielletty, hävetty ja vaiettu, kun taas miehen penis on symbolisesti pidetty voiman ja viriiliyden symbolina ja miehiä rohkaistaan ilmaisemaan seksuaalisuutensa. Samaan aikaan peniksen paljastaminen naisille liitetään mielikuvia seksuaalisesta häirinnästä, alistamisesta ja pahimmassa tapauksessa raiskauksesta. Tämän takia miehen penishuuto kuulostaa juurikin pervojen touhulta, eikä vapauttavalta. Tämä totaalinen sosiaalisten ja historiallisten kontekstien unohtaminen on aika tasainen trendi tässä kirjassa. Ikään kuin sukupuoliskysymyksiä pitäisi tarkastella jossain tyhjiössä, eikä oikeassa maailmassa. Ei näin.

Vapaa kirjoittaja Erkki Lampen ”Nainen miehen päässä: feministinen yliminä” on turhin ja kummallisin kirjoitus koko kirjassa. Se käsittelee Lampisen keksimää kuvitteellista feministiä, joka asuu hänen päänsä sisällä. Tämä kuvitteellinen feministi oli karikatyyrihahmo hänen piirtämälle sarjakuvalle, mutta tässä kirjassa se muuttuu lähes todelliseksi pään sisällä olevaksi ääneksi, joka rajoittaa Lampisen seksuaalisuutta ja elämää. Tekisi mieli tehdä freudilaisia vitsejä, mutta en jaksa.

VTL talouspolitiikan asiantuntija Jouni Varankan artikkeli ”Mitä naisten aseman parantaminen antaa miehille?” harmitellee, että ”miehet ovat näyttäytyneet tasa-arvokysymyksissä ennen kaikkea kahdessa roolissa: vertailukohtaa ja ongelman aiheuttajana” Varanka ei avaa, miksi tilanne on tällainen, mutta se liittyy jo useaan kertaan toistettuun sukupuolten valtarakenteisiin, historialliseen ja sosiaaliseen kontekstiin!

Mutta on tässä mainittavaa positiivista, kuten toteamus: ”monet miehet kokevat toisten miesten painostavan heitä kohtelemaan naisia epätasa-arvoisesti” ja tietenkin toteamus, että ”miesten periteisten roolien muuttamien on ollut jo pitkään mukana tasa-aropolitiikan keskustelussa”

Eli ihan ok artikkeli, kunnes kirjoittaja kysyy: ”kuka auttaisi niitä miehiä joilta avioero vie elämän jalkojen alta ja joiden mieli on maassa?” En tiedä onko tämä mikään sukupuolikysymys, jos on onnistunut pilaamaan oman avioliiton. Kai terapeutti auttaa tällaisissa asioissa. Lampinen ei ainakaan vastaa tähän kysymykseen.

Kirjailija Hannu Raittilan ”Seuraavat sata vuotta” on aika lailla samaa, mitä Kotron koulutusta käsittelevä artikkeli, paitsi, että Raitilan mielestä kapitalismi on syypää miesten koettuun ahdinkoon ja se on naisen paras ystävä. Raitila ei perustele näkemystään, vaan pohdiskelee omiaan, kuten monissa artikkeleissa.

Yhteenveto

Nämä olivat ne artikkelit, jotka eniten herättivät ajatuksia. Tässä kirjassa oli muitakin, jotka joko olivat hyviä, mutta käsittelivät asioita, mitkä ovat vähän kuin itsestäänselvyyksiä tai samaa, mitä feministitkin ovat valittaneet kuin taas toiset olivat vailla mitään tarkoitusta. Esimerkiksi vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma ”Myytti miehen vajavaisista aivoista” käsittelee olematonta myyttiä. Mielestäni outo artikkeli, mutta harmiton. Toinen esimerkki on historioitsija Teppo Viholan artikkeli, joka ei ollut mitään muuta kuin semantiikasta marisemista siitä, että naiset eivät yksin saaneet äänioikeutta, vaan sen antoivat miehet. Viholan mukaan pitäisi siis juhlia molempien sukupuolten äänioikeutta eikä vain naisten. Sitten hän valittaa, että Naisasiaunioni vaikenee sen oikeistolaisista juurista, jolloin ajettiin vain rikkaitten naisten äänioikeutta. En tiedä, mikä pointti tällä tiedolla on, erityisesti kun nykyään Naisasiaunioni on intersektuonaalinen järjestö. Melkein kuin järjestöt voivat muuttua. Mediakasvatuksen yliassistentti Miika Lehtosen artikkeli ”Voiko isä olla lapsen hyvä huoltaja?” on ihan ok artikkeli huoltajuuskiistasta. Lääketieteilijä Esko Länsimies ”Lainsuojaton esinahka” oli hyvä tiivistelmä siitä, miten pokien ympärileikkausta yhä vähätellään verrattuna tyttöjen, mutta se olettaa, että miehet eivät ylläpitäisi oman uskontonsa perinteitä, ainoastaan naiset, mikä on omituista, kun juutalaisuus ja islam ovat patriarkaalisia uskontoja.

Muut artikkelit olivat sitten niin mitäänsanomattomia tai samoja pointteja toistavia, että en viitti edes mainita niitä erikseen. Jos tarkastelemme yksitellen jokaista artikkelia ja niitten laatua, kirja sisältää enemmän omituisia tai puutteellisia artikkeleita, jotka sisältävät todellisen miesten kokeman ongelman kuin antifeminististä propagandaa. Mutta jos katsomme, onko tässä artikkelissa mitään uutta tai oivaltavaa, mitä feministit eivät jo ole käsitelleet, niin silloin positiivisten artikkeleitten määrä vähenee merkittäväksi. Huoltajuuskiista, koulutus ja ehkä miesten kokema parisuhdeväkivalta ovat ne merkittävimmät avaukset tässä kirjassa. Suurin ongelma on kuitenkin kirjoittajien puutteelliset lähteet. Suurimmaksi osaksi ei mainita kuka teki, sanoi ja missä? Jolloin tulee vähän sellainen olkiukon tai valheellisen propagandan maku. Nekin artikkelit, joissa oli jokin oikeasti hyvä argumentti, oli ahdettu sekaan suoranaisia valheita, vääristelyjä ja kapeaa analyysiä. Merkittävin juttu tässä kirjassa olikin havainto, että Miestutkimuksen seuran kirjoittajien puutteellinen tieto feminismistä, sukupuolitutkimuksesta tai rakenteellisesta analyysistä. Annan anteeksi esimerkiksi Kotron analyysin kapeudelle, koska mies ei ole mikään tutkija, vaan kirjailija. Silti aika pahalta näyttää, jos ammattilaiset miesasiamiehet ovat näin tietämättömiä feminismistä ja pitävät sitä yhteiskunnan ongelmana. Selvästi muut kirjoittajat tunnustavat, että vanhat patriarkaattiset asenteet haittaavat miehiä, koska miehet ovat yhä se sukupuoli, jolla on eniten valtaa yhteiskunnassa ja joka on hyvin pitkään määritellyt sen pelisäännöt. Vaikka tässä on hyviä artikkeleita, niitä ympäröi pari vihamielistä propagandakirjoitusta, jotka karkottavat maltillisemmat lukijat.