Mitä internet tekee aivoillemme

Koska minua kiinnostaa poliittiset ideologiat ja miten ihmiset voivat omistaa koko elämänsä jonkun poliittisen aatteen edistämiseen, välillä luen neurologiaan ja psykologiaan liittyviä kirjoja. Koska pääaineeni on folkloristiikka, tietämykseni neurologiasta on aika pinnallinen ja se heijastuu satunnaiseen lukemistoon. Silmiini sattuikin Nicholas Carrin vuonna 2010 julkaistu ” Pinnalliset: mitä internet tekee aivoillemme” jonka laiton lukulistaan. Tämä siitä huolimatta, että olin jo lukenut Jaron Lanierin samana vuonna julkaistun ”Et ole koje” kirjan, joka käsittelee samaa teemaa. Tämä ”internet pilaa aivomme” genre on kiehtonut minua siitä asti, kun USA:ssa äänestettiin valtaan ilmiselvä fasistinen sekopää presidentiksi. Monet ovat todenneet, että internetin valeuutiset ja somen algoritmit ovat vaikuttaneet asiaan.

Idea     

Otsikon mukaan Carr pyrkii perustelemaan, miten internetin päivittäinen käyttö muuttaa ajatteluamme pinnallisemmaksi. Mutta tämän lisäksi teos on aika jännittävä tietokirja aivotutkimuksen historiasta. Vaikka olen jo lukenut muutaman kirjan aiheesta, kuten Steven Pinkerin ”The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature” (2002), Michio Kakun ”Future of the Mind: The Scientific Quest to Understand, Enhance, and Empower the Mind” (2014) ja Yuval Noah Hararin ”Homo Deus: huomisen lyhyt historia” (2015) silti tässä kirjassa oli paljon minulle ennestään tuntemattomia faktoja.     

Toisin kuin luulin, ihmisen mielen olemuksen keskustelu ei ole vielä päättynyt yksimielisyyteen siitä kuinka paljon ajattelumme on lukittu geeneihin. Pinkerin kirja oli minusta esittänyt aika vaakuttavaa aineistoa sen puolesta, että olemme suurimmaksi osaksi perimämme vankeja. Tässä kirjassa taas esitetään aika vaakuttavaa aineistoa sen puolesta, että ympäristö voi hyvinkin nopeasti muuttaa aivojemme fyysistä ja henkistä rakennetta! Uskottavaksi tämä väite menee, kun kirjailija tukeutuu pääosin neurologisiin tutkimuksiin. Pinker esimerkiksi omisti kirjansa kumotakseen humanistisia teorioita aivoista, joten on todella kiehtovaa, miten Carrin kirja päättyy päinvastaiseen lopputulokseen neurologialla. Toki koska tämä kirja on jo melkein 10 vuotta vanha, en voi ihan 100% sanoa, että keskustelu ihmisluonnosta ei ole muuttanut jälleen suuntaansa. Tieteellä, kun on tapana uudistua jatkuvasti.    

Historiaa.    

Carr esittää historiallisen materialismin kehyksellä, että teknologia ei vain muovaa meidän tapaa käsittää maailma ja näin keksiä uusia ideologioita, vaan oikeastaan meidän aivojemme fyysistä rakennetta. Kirjailija kertoo, miten uuden kirjoitus- ja lukemisteknologian käyttöönotto on todettu korostavan uuden teknologian vaatimaa neurologista aluetta, kun taas vähemmän relevantti aivon alue surkastuu. Kirjailija käsitteleekin, miten kirjoitustaito, taivuteltava kirja, grammaattiset säännöt, kirjapaino, tarkat kartat ja kirjoituskone ovat muovanneet tapaa, jolla jäsennämme ajatuksiamme ja kerromme niitä eteenpäin.   

Sitä esimerkiksi en tiennyt, että vielä keskiajalla eurooppalaiset kirjoittivat tekstejä suurissa pötköissä, vailla pilkkuja tai välimerkkejä. Kirjailija selittää, että ihmiset kirjoittivat kirjaimellisesti, miten ajattelivat ja näin lukeminen oli ulkopuolisille todella hankalaa. Tämän vuoksi vain korkeasti oppineet lukivat ja suurella vaikeudella. Mutta kun keksittiin pilkut ja välimerkit, lukeminen muuttui sujuvammaksi. Jos nämä vanhat teknologiat vaikuttavat dramaattisesti tapaamme hahmottaa maailmaa, silloin internetkin vaikuttaa ja tätä kirjailija pyrkii todistamaan, mutta toiseen suuntaan.    

Internetin neurologiaa    

Carr viittaa lukuisiin tutkimuksiin ja omiin kokemuksiin, joissa on havaittu, että nettiympäristö on sen verran ”äänekäs” erilaisten sivuikkunoitten ja ilmoitusten takia, että ihminen ei pysty keskittymään yhteen asiaan kerralla. Sen sijaan netinkäyttäjä poukkoilee eri välilehdestä toiseen, eikä lue ruudussa olevaa artikkelia kerralla. Tämä on samaan aikaan raskasta aivoille, että todella kiihottavaa. Saamme välittömän mielihyvän tunteen, kun vaihdamme sivua tai klikkaamme linkin, koska löydämme jotain uutta niitten takaa. Olen havainnut samaa ja joudunkin tämän kirjoituksen aikana vaihtamaan sivua Facebookiin, koska en heti keksinyt, miten jatkaa edellisen kappaleen lausetta. Sen sijaan että vain tuijottaisin tekstiä tai seinää, jotta ajatukseni voisivat jäsentyä paremmin, katselinkin, oliko joku haukkunut minua Facebookissa. Tämä voi kuulostaa omituiselta, mutta on todella tyydyttävää, kun joku tuntematon osoittaa kiinnostusta sinuun, vaikkakin vain ilmoittaakseen kirjallisesti halveksuntansa määrän. Mutta pahin havainto, mitä tässä kirjassa esitetään, on nettisivujen lukemisen erilaisuus, verrattuna fyysisiin paperiteksteihin: netissä ihminen lukee ”M” kuvioisesti vain silmäillen tekstin eri osia, sen sijaan että etenisi lineaarisesti edes takaisin. Kirjailijan mukaan tällainen lukeminen on nopeaa, mutta se ei kehitä pitkäkestoista muistamista ja pahimmassa tapauksessa se muovaa aivoista keskittymishäiriöisiä.    

Lukemisen iloa    

Kirjailija argumentoikin, että hidas, hiljainen ja pohdiskeleva fyysisen kirjan lukeminen on paras tapa harjoittaa omaa ajatteluaan ja muistaa lukemaansa kuin netissä. Koska asuin Brasiliassa nuoruuteni ja olin näköjään liian tyhmä ymmärtämään heti netin ihmeet, aloin käyttää teknologiaa vasta 15 vuotiaana täällä Suomessa. Tämän vuoksi olen tottuneempi lukemaan kirjoja kuin verkkoartikkeleita, joten kauhutarinat filosofian opiskelijoista, jotka eivät pysty lukemaan kirjoja, eivät päde minuun.    

Kirjan uskottavuutta lisää se, että monet ovatkin luonnehtineet runsasta lukemistani ”ihmeelliseksi”. Jopa yliopistossa runsaan kirjallisuuslähteiden käyttöäni on kommentoitu positiiviseksi. Tässä kirjassa viitataan metatutkimukseen, jossa paljastui, että samaan aikaan kuin netti yleistyi, lähdeviitteiden määrä on pudonnut merkittävästi. Tutkijat ovat alkaneet viitata samoihin tutkimuksiin, jotka esiintyvät Googlen hakutoiminnon ensimmäisillä sivulla, sen sijaan että tarkistaisivat järjestelmällisesti eri paikoista relevanttia informaatiota.   

Carr pelkää, että netti muuttaa ajatteluamme niinkin paljon, että alamme kirjoittaa kirjoja kuin nettisivun artikkeleita tai tekstiviestejä. Tällainen kehitys voi vaikuttaa tapaamme käsitellä informaatiota ja näin köyhdyttää ajatteluamme. Kirja loppuukin siihen pelkoon, että lopulta tietokoneet orjuuttavat meidät, koska olemme taantuneet henkisesti niin paljon.      

Yhteenveto     

Olen skeptinen sen suhteen voiko netti pilata ajatteluamme noinkin paljon? Mutta kuvailut teknologian kyvystä muuttaa aivojen rakennetta ja samalla ajattelutapaa, kuulostavat uskottavilta. Tämä voisi selittää, miksi köyhemmillä ihmisillä on todettu olevan oppisvaikeuksia. Puutteelliset kasvuolosuhteet, joissa huonon ruuan lisäksi ei ole kirjoja tai vanhempia, jotka opettaisivat lukemaan vapaa-ajallakin, voivatkin vaikuttaa suuresti nuoren älykkyyden muodostumisessa. Ongelma voitaisiin ratkaista vain parantamalla köyhempien materiaaliset olosuhteet ja tarjota parempia oppimisvälineitä.   

Carrin teesi on erityisen uskottava, kun 2.8 Hesarin artikkelin haastattelussa Bazarin tiedottaja Minttu Nikkilä totesi: ”Tieto on pirstaloitunutta. Sen voi päätellä ihan jo omasta mediakäyttäytymisestä: luen kännykästä yhden jutun sieltä ja toisen täältä. Tietokirja ei vilku tai värise, vaan sen äärelle voi rauhoittua ja saada jonkinlaisen kokonaiskäsityksen ­aiheesta.” 

Pari päivää Hesarin artikkelin jälkeen YLE uutisoi “Lukutaidon rapautuminen näkyy äidinkielen tunneilla: ”Muutaman sivun novelli on monelle liian pitkä teksti”” jossa syytetään juurikin internetin infoahkyä ongelmaksi.

Ainakin en ole niin huonossa jamassa, etten jaksaisi keskittyä kirjan lukemiseen, kuten tässä kirjassa kuvatut tapaukset. Mutta edellä mainitut uutiset osoittavat kirjan teesit yhä ajankohtaisiksi ja uskottaviksi.