Farajin jihadistinen manifesti

Siitä on pitkä aika, kun olen lukenut mitään jihadistien manifesteja. Sen lisäksi, että päädyn tiedustelupalveluitten tarkkailulistoille, näitä läpysköjä ei ole yhtä mukava lukea, kun käännökset ovat joskus huonoja ja jihadistien kirjoitustapa todella ärsyttävä. Jäbät sekoittavat tavalliseen retoriikkaansa arabiankielisiä termejä, mikä hankaloittaa lukemista, vaikka ymmärrän suurimman osan islamilaisista käsitteistä. Nyt tartuin egyptiläisen al-Jihadi (Tanzim al-Jihad) jihadistiryhmittymän teoreetikko Muhammad abd-al-Salam Farajin (1954-1982) ”Laiminlyöty velvollisuus” (oma suomennos) manifestiin. Otin tämän lukulistaan, koska se on Sayyd Quitbin ”Virstanpylväät” (1964) teoksen ohella modernin jihadismin merkkiteos, joka loi teoreettisen perusteen al-Qaidalle ja sen jälkeisille hupsuttelijoille.

Idea

Kirjan päätarkoitus on perustella, miksi on islamilaisen teologian mukaista julistaa pyhä sota omaa muslimienemmistöistä hallitusta vastaan. Silloin kun muslimi-imperiumi oli olemassa, jihadin sai julistaa ainoastaan kalifi ja ainoastaan tiukkojen ehtojen vallitessa. Kaikki kalifaatin käymät sodat eivät olleet jihadeja, vaan ihan vaan sotia. Mutta Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kalifaattia ei ollut enää olemassa ja näin jihadin julistaminen kävi mahdottomaksi. Faraj ja kumppanit kuitenkin kokivat, että Egyptin sen hetkinen sekulaari presidentti Anwar Sadat (1918-1981) piti kaataa ja Egypti muuttaa uudeksi kalifaatiksi. Tämä kirja on yritys perustella, miksi al-Jihad-ryhmä on oikeutettu julistamaan jihadin.

Yksi suurimmista esteistä aloittaa pyhä sota onkin se, että sen pääasiallinen tarkoitus on olla puolustussota ulkoista vihollista vastaan. Faraj kuitenkin löysi keskiaikaisen uskonoppinen Taqī ad-Dīn Ahmad ibn Taymiyyah (1263-1328) joka oli omana elinaikanaan uudistanut islamia, tulkitsemalla uskonnon pyhiä tekstejä tavalla, jossa voitaisiin perustella pyhä sota sen ajan muslimeiksi kääntyneitä mongolihallitsijoita vastaan. Mongolit olivat vuonna 1299 valloittaneet lähes koko Lähi-Idän ja hallinneet aluetta vuosikausia. Monien arabien mielestä kuitenkin nämä mongolit eivät olleet ”aitoja” muslimihallitsijoita. Perinteisessä islamilaisessa laissa ei ollut mitään perustetta kapinoimaan omaa uskonveljiä vastaan. Apuun tulikin Taymiyyah, joka loi teesin, että jos muslimihallitsija hallitsee muslimeja epäoikeudenmukaisesti, tämä ei ole oikeasti muslimi ja näin aseellinen vastarinta häntä vastaan on perusteltua! Taymiyyan ideat eivät hänen elinaikanaan olleet kovin suosittuja, erityisesti kun ensimmäisen kalifaatin aikana oli perusteltu, että mikä tahansa muslimihallitsija on parempi kuin ei mikään muslimihallitsija. Taymiyya loppujen lopuksi kuitenkin onnistui uudistamaan uskontonsa. Ikävä kyllä Taymiyya loi pohjan myöhemmin 1700-luvulle Arabian niemimaassa syntyneelle wahhabismille, joka on kaikista fundamentalistisin ja vihamielisin islamin haara.

Tästä tuleekin tämän manifestin otsikko: Islamin mukaan jokaisen muslimin velvollisuus on osallistua jihadiin ja Farajin mukaan tämä velvollisuus on nykyään laiminlyöty. Farajin mukaan modernin jihadin tehtävä onkin perustaa kaadetun hallituksen tilalle kalifaatin ja sen jälkeen aloittaa pyhiä sotia naapurivaltioihin, kunnes on olemassa vain yksi jättiläismäinen islamilainen valtio.

Rakenne

Tämä kirja on rakennettu kysymys-vastaus-muotoon, jossa jokin hypoteettinen muslimi kysyy perusteluja vastarinnan aloittamiseen ja Faraj vastaa niihin. Kirjailija vetoaa Koraaniin, haditheihin (Muhammedin tekemisien ja sanomisien kokoelma, josta vedetään tulkintoja sharia-laille) ja Taymyyahin omiin kommentteihin islamilaisesta laista. Tämä formaatti on aika rasittavaa, kun jokaista kappaletta katkaisee jokin pyhän tekstin sitaatti. Näissä sitaateissa sitten vielä referoidaan lukuisiin nimiin, jotka pitäisivät todistaa, miten aito hadith on. Haditheja kun on kymmeniä ja monet ovat väärennöksiä tai koulukuntakohtaisia.

Argumentaatio

Mielenkiintoiseksi tämä teksti menee, kun kuvitteellinen kysyjä epäröi koko pyhän sodan aloittamista omaa hallitustaan vastaan ja erityisesti itsemurhaiskujen käyttöönottoa. Faraj pyrkii perustelemaan erilaisilla marttyyrikertomuksilla itsemurhaiskuja. Kirjailijan mukaan jos Muhammadin aikana oli sallittua sotilaan taistella, vaikka tämä tiesi kuolevansa taistelussa, se on tarpeeksi hyvä perustelu sille, että itsemurhapommitus on sallittu. Kirjasta löytyy myöskin kertomus, jossa lapsi haluaa osallistua taisteluun ja profeetta sallii sen, joten Faraj vetää siitä tulkinnan, että lapsien itsemurhaiskut ovat ok. Tällaista ylitulkintaa käytetään perustelemaan, miksi siviilien, naisten ja lasten tappaminen ovat sallittuja ja niin edelleen. Tuhansia vuosia vanhoja sotakertomuksia tulkitaan moderniin kontekstiin, jolloin mitä barbarismisempia käytäntöjä pyhitetään. Esimerkiksi salamurhat, myrkytykset petokset ja niin edelleen. Kaikki keinot sodan voittamiseen Faraj löytää tulkitsemalla lukuisia Muhammadista kertovia tarinoita. Kirjailija referoi kertomuksiin, joissain Muhammad kuulee, jonkun hänen sotilaistaan tehneen jotain ja joku kysyy, oliko se ok? Muhammad sitten sanoo vastaa joko myöntävästi tai kieltävästi. Faraj kuluttaa myöskin aikaa perustellakseen, miksi Muhammadin pasifistisemmat lausunnot ovat väärennöksiä tai ne eivät päde nykyaikaan, suodattaen näin ainoastaan kaikista väkivaltaisemman ja häikäilemättömän version profeetasta kirjaansa.

Faraj myöskin käyttää sivuja haukkuakseen perinteisiä uskonoppineita, jotka eivät kannattaneet sotia ja silmittömiä massamurhia viattomia ihmisiä vastaan. Farajin mukaan nämä kaikki uskonoppineet eivät tunne ”aitoa” islamia ja he itse ovat vääräuskoisia. Perusteluna kirjailija käyttää profeetta Muhammad sitaattia, jossa tämä varoitti, että hänen kuolemansa jälkeen ihmiset tulevat vääristelemään hänen uskontoaan. Voitaisiin toki sanoa, että jätkä joka tulkitsee uskontoa keskiaikaisen uudistajan kautta, perustellakseen viattomien ihmisten teurastusta, on juuri se tyyppi, josta profeetta varoitti. Mutta tässä kirjassa ilmenee, että islamissa on lukuisia sääntöjä, jotka rajoittavat sodankäyntiä, mutta Faraj tulkitsee nämä säännöt epäolennaiseksi, koska maailman tilanne on niin vakava, että muslimit ovat puolustuskannalla.

Monet sodankäyntiä rajoittavat säännöt ovat kirjailijan mukaan muotoiltu joko Mekan aikana (mikä tekee niistä perinteisen tulkinnan mukaan vähemmän painavia kuin Medinan aikana laaditut) tai koska ne laadittiin silloin, kun muslimit olivat johtavassa asemassa. Farajin mukaan koska suurin osa maailmasta on ”vääräuskoisten” suurvaltojen hallinnassa ja islaminusko on ”hyökkäyksen kohteena” kaikilta suunnilta, perinteisistä sodankäynninsäännöistä on poikettava ja tartuttava kaikista epätoivoisempiin tekoihin.

Kuolemankultti

Tässä kirjassa ilmenee hyvin, mitä Shiraz Maher kirjoitti kirjassaan ”Salafi Jihadism: A history of a Idea” (2016) jossa juurikin analysoidaan jihadismin ideologiaa: Jihadismi versio islamista on kuin kuolemankultti. Ainoa vertailukohta, joka tulee mieleen tämän kirjan versiosta islamista, on viikinkien soturiuskonto. Viikingit uskoivat, että taistelussa kuoleminen on suurin siunaus ja pääsy suoraan paratiisiin, kun taas muulla tavalla kuollut päätyy varjomaailmaan. Faraj uhkaakin helvetillä niitä muslimeja, jotka eivät uskalla taistella hänen kanssaan. Näköjään muslimien haluttomuus jihadismiin oli aika suurta tämän kirjan kirjoittamisajankohdalla, koska aika monta kertaa kirjailija haukkuu erilaisia uskonoppineita ja kuvitteellista kysyjää, jotka epäröivät koko projektia.

Se onkin huomiota herättävä havainto, että kirja olettaa lukijan olevan jo fundamentalisti, mutta silti hänen täytyy yrittää vakuuttaa tätä, että terrorismi on juuri se tie pelastukseen. Tämä osoittaakin sen, mitä olen monesti sanonut, että vaikka fundamentalistit ovat arvioiltaan fasisteja, monet eivät halua anastaa vallan hallitukselta ja perustaa teokraattisen diktatuurin. Monet haluavat vain olla oman perheensä diktaattori ja se siitä. Toki ikävä tilanne lapsille ja kenties vaimolle, mutta ei yhteiskunnalle. Vaikka jokainen jihadisti on fundamentalisti, eritysesti salafisti, kuten tässäkin kirjassa todetaan, jokainen salafisti tai muu muslimifundamentalisti ei ole vielä jihadisti tai edes islamisti.

Yhteenveto

Muhammad abd-al-Salam Farajin ”Poissaoleva velvollisuus” on sairas kirja, joka on hankala lukea, mutta se kertoo paljon nykyään maailmaa riivaavasta vihaideologiasta, jonka tunnemme jihadismina. Mutta tämä kirja myöskin osoittaa hyvin, että islam itse ei radikalisoi, jos jihadisti joutuu vakuuttamaan jopa fundamentalistit, käytteän keskiakaisen teologin perusteluja.